Göstan paviljonki Mäntässä on kovan tason taidelaitos ja vielä aika uusi tuttavuus monelle. Minäkin kävin tutustumassa Serlachiuksen museoperheen kuopukseen ensimmäistä kertaa ja tietysti piti palauttaa mieleen mitä Sanna kirjoitti aiheesta viime kesänä tutustuessaan silloin vasta avattuun museoon. Juu, muistinkin puhuttavan, että kaikkien mielestä täällä oli väärät vessat. Olen kyllä ihan toista mieltä – vessat ovat ehkä parhaat koskaan missään näkemäni museovessat.

Tulen kollegani kanssa Göstan paviljonkiin pohjoista uusrokokoota käsittelevän näyttelyn pressiin. On talvi, pakkasta ehkä kakskyt astetta ja mutkittelen autolla pihatietä Mäntän keskustan ulkopuolella vähän utopistisissa fiiliksissä. Utopia juontaa juurensa siitä, että koko ajan on sydänalassa semmoinen tunne, että nyt mennään rahaa kohti. Vähän jännittää, onko sillä rahalla tehty viisaita ratkaisuja.

Markiisitar ja paroni on Laura Gutmanin kuratoima näyttely, jonka pääajatuksena on tarkastella pohjoismaisten taiteilijoiden kiinnostusta ranskalaiseen rokokoohon sekä sen kertaustyyleihin. Miksi rokokoon vanhanaikainenkin tematiikka jaksoi kiinnostaa pohjoismaissa, kun tätä nimenomaista tyyliä oli jaksettu melkein väsymiseen asti jo kerrata keskisessä euroopassa?

Arvotasolla rokokoo merkitsi vapautumista ja vapautta, sekä mahdollisuutta onnellisuuden tavoitteluun. Venäjän vallan alle siirretyssä Suomessa kepeällä ja ilotteluun taipuvalla rokokoomantralla oli monia poliittisia ja aatteellisia kiinnekohtia. Sortokausien aikaan muisteltiin kaiholla aikaa osana Ruotsia, joka nähtiin suomalaisen sivistyslaitoksen käynnistäjänä. Suomalaiset uusrokokooentusiastit katselivat länteen ja ihailivat ruotsalaisten kustavilaisuutta ja siihen liitettyjä hyveitä. Se osa historiaamme, joka oli kulunut osana Ruotsia näyttäytyi monien silmissä hyvänä ja vakaana aikana ja 1700-lukuista Ruotsia ihannoitiin valistuksen ja kulttuurin ihannemaana. Olihan Suomen suuriruhtinaskunnan yhteiskunta järjestetty edelleen samoin, kuin Ruotsin vallan aikana.

Historiallisista aiheistaan tunnetut suomalaiset taiteilijat, kuten Edelfelt ja Berndtson ottivat teoksiinsa vaikutteita rokokoolaisesta ikonografiasta ja eleganssista sekä myös kanavoivat omien ranskalaisten mestareidensa oppeja (Berndtson & co.:n huikea mentori Meissonier) ottaen näin osaa suomalaisen uusrokokoosuuntauksen hahmottamiseen.

Ruotsissa ja (Tanskassa) taas imettiin suoremmin vaikutteita ranskalaisesta (uus)rokokoosta. Erityisen huomattavaa on kuitenkin, että siinä missä jokin taho näki 1700-luvun ranskalaisen kulttuurin nautinnon ja dekadenssin ruumiillistumana, uusrokokoon pohjoisessa vaiheessa rokokoo nähtiin melko yleisesti sivistyksen ja valistuksen aikakautena.

Tosi mielenkiintoista pohjoisessa uusrokokoon aikakaudessa on myös se moninaisuus, joka taidemaailmassa noin suuremmassa mittakaavassa tuolloin vallitsi. Samaan aikaan kun Berndtson ja kumppanit säntäilivät puuteriperuukeissaan perhosten perässä, olivat kollegat jossain muualla Euroopassa jo vankasti modernismin ikeen alla. Modernistisesta taiteesta tuli se uusi musta. Se vyöryi akateemisempien tyylien ja historiamaalauksen ylitse tehden niistä vanhanaikaisia ja epäkiinnostavia. Rokokoo ja uusrokokoo saivat kitschin leiman. Saattoi tämä vaikuttaa myös aihepiirin ja tyylin kiinnostavuuden ja houkuttelevuuteen tutkimuskohteena.

Museoon sisälle astuessani tuntuu, kuin olisin ihan muualla, ehkä jossain Tanskan tai Alankomaiden pikkujättiläismuseossa. On vähän vaikea kuvitella olevansa Suomen sisämaassa, pikkukaupungissa, jonka asukkaiston olettaisi tämän museon ja kotikaupunkinsa maineen perusteella olevan kulttuurin ja erityisesti kuvataiteen suurkuluttajia. Eikö muka hyvä tarjonta kasvattaisi kulutusta? No, siitä en osaa sanoa suuntaan tai toiseen, mutta museolla näyttäisi kuitenkin ainakin ensinäkemän perusteella olevan valmiutta ja uskottavuutta vastata kaikenlaisiin haasteisiin, mitä yleisö tai vaativat näyttelyt sille uskaltavat heittää. Vajaalla parillakymmenellä miljoonalla on saatu erittäin asiallinen museorakennus. Huokaisen helpotuksesta.

No mutta, nyt meillä on uusrokokoota käsittelevä näyttely ja huomaamme sen olevan todella ajankohtainen. Avain tähän löytyy nimenomaan siitä, että meidän ajassamme tuntuu nyt jos koskaan olevan hyvän elämän tavoittelu juuri se asia, mihin yksilön tulee kurottautua. Yhtälailla, kun rokokoon aikaan, nykyihmisenkin tulee tavoitella onnellisuuttaan.

Onnen voi tavoittaa monella tavalla: voi syntyä onnellisten tähtien alla, voi urheilla ja syödä parhaimmilla tavoilla, voi kouluttautua ja saada hyvän työn tai voi olla ihan vaan oman onnensa seppä. Kaikkihan haluavat olla onnellisia, eikö niin, ja ovat aina halunneet? No oikeastaan joskus on yksilön onnea tärkeämpää ollut vaikka se, että pikkulapset tekevät raskaita töitä tai että yhteiskunnan alemmat luokat olevat periaatteessa työkseen onnettomia, jotta äveriäämmät saavat sen onnen. Itse asiassa, samat realiteetit taitavat edelleen päteä. Onnellisuuteen tulisi kuitenkin meidän kaikkien pyrkiä. Jokainen voi olla oman elämänsä Marie Antoinette.

Markiisitar ja paroni on eheä ja yhtenäinen, historiateemainen näyttely. Belladonnasilmiään räpyttelevien muotokuvien rinnalla on muutakin esineistöä ja näyttely tuntuu jollain tavalla kokonaisemmalta ehkä juuri tästä syystä. Arvostan sitä, että teoskokonaisuus on koottu laajalla kulttuurihistorian tiedostavalla näkökulmalla, tosin sanottakoon, että vaikea kuvitella näin voimakkaasti esteettisellä tavalla profiloitunutta tyyliä ja sitä käsittelevää näyttelyä ilman muutamaa pukua ja peruukkia. Näyttelyn aihepiiri on mielenkiintoinen ja toivon, että se saa yleisönsä lumisesta ja pimeästä vuodenajasta riippumatta.

Esille kootuissa teoksissa on joitain todellisia helmiä. Mieleenpainuvimpiin omalla kohdallani kuuluvat Ernest Meissonierin pienet öljyvärimaalaukset, jotka ovat tavallaan maalausta käsitteleviä oppikirjoja. Meissonier oli todella taitava ihmisen kuvaaja. Nähtävissä maalauksissa esiintyy herrasmiehiä arkisissa tilanteissa, joissa kuitenkin on meidän näkökulmastamme katsottuna sitä ovelan hienovaraista genre- ja historiamaalauksen sekoittumista.

Eräs Markiisin ja Paronin premissi on rokokoon ideaalien historiallinen jatkuvuus sekä sen vetoavuus useiden eri aikakausien ihmisiin. Siis se, että rokokoon viehätys on tavallaan universaali ja koettavissa melkein missä ajassa tahansa. Tällä perusteella näyttelyyn on kuratoitu myös tämän päivän taiteilijoita, joiden on nähty tulkitsevan näitä samoja ihanteita omassa ajassaan. Näyttely olisi toiminut aivan hyvin pelkillä historiallisilla teoksillakin, enkä koe että Hannu Palosuon, Helena Hietasen ja Emilie Mazeau-Langlaisin teokset tuovat peliin mitään korvaamatonta lisää. Päinvastoin, mielestäni näyttelyn heikkous on juuri nykytaiteeksi koetun teoksen ymppääminen jo sinänsä riittävän monitahoiseen ja hyvin rajattuun teemaan.

Mazeau-Langlaisin pahvista tehdyt huonekalut ovat kyllä upeita ja kiinnostavia ja ehkä kaikista onnistunein valinta rokokookaanonin ulkopuolelta, mutta nämä lipastot toimisivat paljon paremmin hieman erilaisessa näyttelyssä. Nyt tuntuu, että ne jäävät huomaamatta ja vajoavat rekvisiitan osaan. Hietasen peruukit tuntuvat sopivan kaiken keskelle kuin sinne tehdyt, mutta sitähän ne tavallaan ovatkin ja näin taitavat nekin kadota. Hannu Palosuon teokset ovat kuitenkin palapelin heikoin osa. Palosuon teoskokonaisuus on monessa suhteessa irrallaan muusta näyttelystä ja teosten tuominen osaksi uusrokokoota vaikuttaa tässä yhteydessä väkinäiseltä ja pakonomaiselta, siinä missä muu näyttely on kuitenkin tarkoituksellisen koherentti.

Kiinnostavampi ja jännittävämpi valinta olisi katsoa uusrokokoon teemaa muusta suunnasta ja toteuttaa rinnastus meidän aikaamme toisella tasolla. Uusrokokoohon voisi kohdistaa uutta taidetta edustavien teosten peilausefektin sijaan nykytaiteelle ominaisen katseen ja sen ajatuksen. Tämän voisi saavuttaa toisenlaisilla esityskäytännöillä ja kerrontatavoilla. Sinänsä koen, että tähän suuntaan oltiin jo osittain menossa, ainakin jos huomioidaan kulttuurihistorian ja poliittisten teemojen läheisyys näyttelyn mantrassa.

Kuten jo todettua, rahat on käytetty viisaasti ja uusi museorakennus on hieno. Göstan paviljonki tahtoo olla nykytaiteeseen profiloitunut museo. Pohjoiseen uusrokokoohon paneutuvan näyttelyn konsepti tuntui alusta asti hyvältä, mutta minua epäilytti se, kuinka hyvin tai huonosti tämä uudelle taiteelle pyhitetty tila ottaisi omakseen vanhaa taidetta kokoavan näyttelyn. Rokokoo erityisesti vaatii oman tilansa ja henkensä, joten yksistään taideteosten ja tilan yhteensaattaminen saattaa olla vaikea prosessi. Juuri tämän näyttelyn kohdalla ongelma tulee juuri pakotetusta kohtaamisesta nykytaiteen kanssa. Se ongelma ei ole suinkaan väistämätön. Tämän näyttelyn kohdalla tuntuu, että on väkisin haluttu saavuttaa jotain periaatteen vuoksi. Se periaate sanelee, että nykytaidemuseon rokokoonäyttelyssäkin pitää olla kuitenkin vähän sitä nykytaiteelta näyttävää taidetta.

 

Gunnar Berndtson, Puutarhaidylli (alkuperäinen lehdistökuva Vesa Aaltonen)

Marie Antoinette-giffit: giphy.com

Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*