Mäntässä kuhisee: Serlachius-museot ovat tehneet sen, mitä muut suunnittelevat. Hanke on suuri ja hieno, mutta Mäntässä. Toisaalta Mäntässä ovat myös Mäntän kuvataideviikot, joten bussilastilliset kulttuuriväkeä kurvaavat jopa Helsingistä paikalle. Minäkin yhdessä niistä kesäkuisen lumisateen läpi. Samana päivänä kuulen Göstassa olevan ainakin kolmen museon ja yhden muun kulttuuri-instituution porukkaa. Serlachius-museoiden johtaja vitsaileekin, että tällä hetkellä hänen päätehtävänsä on esitellä hanketta muiden museoiden vierailijoille. Hanke kiinnostaa ja syystä. Sitä on luonnollisesti myös kritisoitu ahkerasti – kritiikeistä käy ilmi, kuinka väärä museo on väärässä paikassa väärine näyttelyineen ja väärine hankkeineen. Myös ihmiset ja rakennukset ovat vääriä. WC:tkin ovat väärin. Niitä on ilmeisesti liian vähän ja ovetkin ovat hämärät. Viimeisen kuulin ystävällisenä varoituksena bussikuskiltamme, joka kuulemma nyki pitkään ovea seinän kohdalta ja osasi siksi varoittaa minua tästä.

Olen itse käynyt Göstassa kerran aikaisemmin ja minullakin oli ennakko-odotukseni. Pelkäsin, että kartanorakennus jää jonkin oudon ufon varjoon ja kaunis miljöö kerta kaikkiaan pilataan. Uudisrakennus on toteutettu kuitenkin maltilla ja maisemaa kunnioittaen. Mikä helpotus! Runsaat ikkunat heijastavat ympäröivää vehreyttä ja luovat läpinäkyvyyden illuusion – ainakin museoravintolan ikkunoista tähyillessäni. Ravintola Göstaa kehutaan maan parhaaksi museoravintolaksi. Siitä en tiedä, mutta hyvää oli ja ruokien välissä saattoi keinutella italialaisten designtuolien joustavia selkänojia. Nyt en vähättele: ne tuolit ovat todella mahtavat! Kaipasin niitä koko reissuni ajan ja varmasti pitkään sen jälkeenkin.

Mutta palataanpa hetki takaisin. Kun pihaan saapumisen jälkeinen helpotus miljöön säilymisestä on lipunut ohi, on aika astua sisään. Kartanon pääovesta ei pääse, kokeilin. Kun uudisrakennuksen ovesta tupsahtaa museon aulaan on tunnelma kuin kansainvälisellä lentokentällä. Paitsi että siellä on uuden puun tuoksu ja tila miellyttävämpi. Vaikutelma johtuu ainakin ihmismäärästä, ihmisistä jotka harhailevat jotakin etsien tai jonottaen check in:iin – tai univormuissaan lentoemoina häärivistä oppaista ja asiakaspalvelijoista. Heillä kaikilla on headsetit, joihin tulee tärkeää logistista informaatiota. Lentoaan odotteleville asiakkaille tieto tulee myös tilassa kaikuvien kuulutusten kautta. Tasatuntituokiot ovat joko viisi minuuttia myöhässä tai etuajassa, opin.

Aloitan näyttelykierrokseni SuperPop!-näyttelystä. Tilan kaikki 600 neliötä ovat täynnä kansainvälistä ja kotimaista pop-taidetta, jota on raahattu paikalle isolla rahalla. Vaikutelma on kuin pop-taidemessuilla olisi – ei kovin hyvällä tavalla. Toisaalta se palvelee ainakin siinä, että teoksista tulee helposti lähestyttäviä. Ne eivät saa etäännyttävää tilaa ympärilleen vaan menettävät reviirinsä toisilleen ja tulevat kuin kohti. Tekee mieli roplata Hirstin kristallikallojen pintaa. Tutkia ja kuvata – kuvata ei saa! Museon kovat ambitiot ja ihailemani megalomania eivät ihan toimi tässä näyttelyssä, mutta toisaalta tällä kentällä museo on vielä uusi toimija ja aloitus rohkea. Se mikä Göstan suuri vahvuus on ja missä osaaminen pääsee oikeuksiinsa, näkyy edelleen gallenkalleloiden ja kavereiden osastoilla. Kartanon yläkerran Malli ja hullu kuvailija -näyttelyssä liikkuessa tuntuu kuin kävelisi hyvin taitetun kirjan sivuilla. Idea on kiinnostava: ripustusta ei ole tehty teosten vaan tarinan ehdoilla. Teoskyltit puuttuvat ja välillä puhujanäänenä on teoksesta löytyvä perhonen! Riikka Ala-Harjan faktaa ja fiktiota sekoittaviin näyttelyteksteihin en edes ehdi perehtyä kun kierrän koko museota suoritusmentaliteetilla tiukan aikataulun vuoksi. Juoksentelen läpi minkä ehdin, mutta välillä minäkin pysähdyn. Göstan ystävät –näyttelystä löydän henkilökohtaisen suosikkini Johanna Väisäsen videoteoksesta Suolanjyvä (2012). Kulmahuoneessa suurella kankaalla seikkailee veistoksellinen koirakolmikko veistosten seassa Eemil Halosen museossa. Whippettien linjakas muoto rinnastuu veistoksiin,  niiden elegantit askeleet ovat kuin tanssia staattisten veistosten lomassa ja rinnalla. Jopa koirien ja veistosten värimaailmat ovat yhtenevät. Jonkinlainen vuorovaikutus tässä on meneillään koirien ja pääosin ihmishahmoisten veistosten välillä. Seuraan sitä innolla. Hämärässä tilassa video on lumoava ja tilaan kuin ripotellen ryppäisiin sijoitetut Emil Wikströmin veistokset täydentävät kokemusta. Täällä eivät myöskään lentokenttäkuulutukset kaiu.

Göstan hoodeille kurottuvat nyt myös Mäntän kuvataideviikot. Göstan pihapiiriin kuuluvan saaren teoksiin en ehdi tutustua, mutta silta on hieno bussin ikkunasta tarkasteltunakin kun jo kurvaamme kohti Pekiloa. Matkalla pysähdymme kuitenkin Instagram-tulittamaan Kaarina Kaikkosen Totuuden henki –teosta eli paitarimpsuin koristeltua Mäntän kirkkoa. Teos saa tuulisessa säässä ääniteoksen ulottuvuuksia paitojen lepattaessa vimmatusti. Vähän epäilyttää kestääkö paitojen ote niiden roikkuessa käsi kädessä solmittujen hihojensa varassa pitkinä rimpsuina. Toistaiseksi.

Mäntän kuvataideviikkojen kattaus on kutkuttava. Tämän vuoden kuraattori Minna Joenniemi on käynyt kaikissa niissä Helsingin näyttelyissä, joihin sinä tai minä emme ehtineet. Hän on tunnollisesti poiminut niistä hienon kattauksen. Aiheet ja toteutustavat ovat monipuolisia ja täyttävät tilan kiipeillen sieni-installaatioina seinille tai muodostaen kuin pienen kuvitteellisen kerrostalopilarin mini-interiööreineen kattoon kurkottaen. Huomaan tavoilleni poiketen kiintyväni jälleen videoteokseen. Teemu Lehmusruusun teoksessa A Declaration of Love II (2012) naishahmo kiemurtelee laastipalojen seassa terassilla. Terassista tulee mieleen Göstan takapihalle avautuva kartanon patio. Muutoin kuvataideviikkojen kattaus on kovin eri maailmasta. On lehtienpuhalluslaittein (en oikeasti tiedä mikä laite siinä nyt oli mutta tämä aparaatti tuli mieleen) koristeltuja peniksiä, on muovailtuja koristelemattomia peniksiä, on kolmiulotteista maalausta pelti-Siwasta, kristallipisaroita itkevää jättitipua, foliovuorta ja vaikka mitä. Saara-Maria Karirannan keikahtaneen maiseman äärellä seurue pääsee keskusteluissaan jo perhesurmiinkin. Kyllästyn itse monesti suhteellisen helposti ja uuvun valtavan taidemassan äärellä, mutta täällä energiaa ja jännittävää nähtävää tuntuu riittävän – myös pihan rakennuksissa. Yhteen niistä on sijoitettu Jenna Sutelan teos New Degrees of Freedom (2013). Jään kuuntelemaan itsen monistamista – demoversiota elävän elämän avatarhahmosta. Kokemustani häiritsee ainoastaan naapurista kuuluvat tomutonttujen(!) äänet sekä perimmäisen cd-levyhelvetin äänet. Lopulta poistun kuitenkin kuin hyvistä bileistä konsanaan.

Juhannuksen ja kesän aukioloajat:

Sekä Serlachius-museot että Mäntän kuvataideviikot kesäaikana 31.8. saakka avoinna joka päivä kello 10 – 18.

 

Kuva: itse otin Teemu Lehmusruusun videoteoksesta A Declaration of Love II (2012)

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Yksi kommentti

  1. Pingback: La presse en parle | ICLEA

Kommentoi

*

*