Serlachius-museoiden Göstassa on esillä vielä huhtikuun lopulle saakka Anselm Kieferin mieletön näyttely, jota on suitsutettu laajalti – ja aivan syystä. Tunsin itsekin näyttelyn viimein nähtyäni palavaa tarvetta kirjoittaa siitä vielä lisää.
Göstaan kootun näyttelyn nimi on siis Anselm Kiefer – teoksia Grothe-kokoelmasta, mutta yhtä hyvin se voisi olla 50 Shades of grey, sillä teosten väriskaala on todella niukka. Se mitä Kiefer onnistuu tekemään näillä harmaan sävyillään on kuitenkin sanalla sanoen mieletöntä.

Sitä miten paljon harmaan sävyihin voi ladata, ei voi kuin ihmetellä Kieferin kohdalla. Näyttelyn teoksista huokuu kaikki mitä Kiefer on oppinut maailmasta ja ihmisyydestä. Sen kohtalokkaimmat runonsäkeet, sen herkät onnistumiset ja syvin ahdistus. Näyttely on kuin kolmiulotteinen sinfonia, jonka läpi kulkea. Se on matka luostariin ja luontoon. Se on arkkitehtuuria ja askartelua. Alkemiaa ja teologiaa. Ja se on ihanaa.

Kieferin teosten vakavuus ja mahtipontisuus tuntuvat raskaudestaan huolimatta raikkailta. Teosten raamatulliset aiheet kohtaavat sulassa sovussa historialliset ja poeettiset elementit. Näyttelyn läpi kulkiessaan taittaa myyttien ja metaforien matkan, jossa näkee runoutta ja tuhoa. Avaruutta ja ahdistusta. Henkistä kilvoittelua ja ihmiskunnan toistuvaa itsetuhoa. Harmaiden raskaiden maalikerrosten, lyijyn, hiekan ja kuivattujen kasvien tai piikkilankojen täyteisten teosten läpi kaivautumalla katsoja voi kokea välähdyksiä siitä surusta ja kauneudesta, mitä ihmiskunta kantaa harteillaan.

kiefer sapfo

Kieferin teokset tarjoavat katsojalle lukuisan määrän taidehistoriallisia ja kulttuurisia viitteitä. Hän ei lainaa taidehistorian kaanonia ironisesti tai leikitellen. Näyttelyn teoksissa toistuvissa auringonkukissa näkyy Kieferin Van Goghin vakava fanitus, ja hänen maalausjäljestään voi aistia William Turnerin hengittävät elävät maisemat, jotka sekoittuvat Edvard Munchin ekspressiiviseen synkkyyteen.

Kiefer kurkottaa teemoissaan taivaalliseen ja jopa kauas avaruuteen asti. Hän leikittelee mittakaavoilla ja lainalaisuuksilla, jotka ulottuvat tähtikuvioista ihmiskunnan taipumukseen toistaa niitä pahimpia virheitään. Koskettava esimerkki jälkimmäisestä löytyy teoksesta Voyage au bout de la nuit. Siinä Kiefer viittaa pietarilaiseen futuristien ryhmään kuuluneeseen venäläiseen runoilijaan Velimir Hlebnikoviin (1885–1922) ja tämän teoriaan siitä, että aina 317 vuoden välein käydään suuri meritaistelu. Teos käsittelee sotia ja niiden loputtomia verisiä taisteluita laajemminkin. Lyijytaustalla leijuvat laivat Kiefer on tavoittanut jossakin staattisessa liikkeen välitilassa: kesken vääjäämättömän uppoamisen. Teoksen nimi on lainattu ranskalaisen Louis-Ferdinand Célinen (1894–1961) esikoisromaanista, joka käsittelee ”olemassaolon merkityksettömyyttä ja ihmiskunnan ongelmien toistumista yhä uudelleen”.

Ihmiskunnan ongelmien ilmentymänä näyttelyssä toistuu se yksi häpeällisimmistä: holokaust. Kiefer kaivelee kansakuntansa arpea auki yhä uudelleen. Kun näen teoksen Mustia hiutaleita, julistan päässäni että tämä on varmasti näyttelyn paras teos ihansamamitäsielläonvielätulossa. Sen nimikin on kaikessa angstisuudessaan täydellinen, vaikka se puolestaan on lainattu Paul Celanin (1920–1970) holokaustia käsittelevästä runosta. Kieferin maalauksessa kuvataan mahdollisimman ankealla tavalla kaunis ja karu talvimaisema tasaisesta maasta törröttävine oksineen. Teoksessa mikään ei liiku vaan on pysähtynyt ja pysäyttää sillä tavoin kuin muistomerkin täytyy. Sitä korostaa keskellä kaikkea leijuva älytön lyijykirja. Suuressa salissa tosin paljastuu, että suosikkini näyttelyn teoksista onkin kiistatta Jaakobin taivaallinen veri, joka on sisarteos Mustille hiutaleille. Se on vain vielä sisartaan suurempi, karumpi ja koskettavampi.

Anselm-Kiefer-pressi-5

Raamatun Jaakob toistuu edellä mainittujen hiutaleteosten ohella eri teoksiin maalattuina tai siitä ulos purkautuvina tikkaina. Ennen kuuluisaa painiaan Jumalan kanssa Jaakob näki unessa tikkaat, joita pitkin enkelit liikkuivat ylös ja alas. Tikkaat taivaan ja maan välillä näyttäytyvät usein henkisen kilvoittelun symboleina. Kun kilvoittelu ja itsensä haastaminen tarkoittavat nykyään monille sitä vielä yhtä kyykkyä gymillä, syleilen sanomaa henkisen kilvoittelun merkityksestä. Sitä veisaavat hartaalla tavalla Kieferin lukuisat viittaukset Jaakobiin ja taivaisiin ulottuviin tikkaisiin. Taivaan ja maan välimaastossa korkeuksiin kurkottaminen näyttäytyy yksinäisenä ja synkkänä matkana, johon tukea ei saa fitnessblogeista.

Eräänlaisina henkisen kilvoittelun raskaina ruumiillistumina näyttäytyvät myös Kieferin teoksiinsa sijoittamat lukuisat lyijykirjat. Milloin ne makaavat keskellä holokaustin jälkeistä maisemaa, ja milloin niitä kannattelee päätön Sapfo käsivarsillaan. Lyijykirjat sivistyksen symboleina kantavat ihmiskunnan sivistyksen ja syntien painoa. Ja se jos joku on raskas perintö. Itse asiassa niin raskas, että näyttelytilan lattian alle piti rakentaa 10 000 kilon painoiselle Sol Invictus Elagabal -teokselle tukirakenteita.

Kirjat muistuttavat, että vaikka tiedämme tämän kaiken, vaikka olemme kirjoittaneet kauneimpia sanoja, kertoneet koskettavia tarinoita, ylipäätään oppineet kirjoittamaan ja sillä tavoin mahdollistaneet kaiken mitä tiedämme, olemme silti tappaneet toisiamme mitä mielikuvituksellisimmista syistä, mitä kammottavimmin tavoin. Kirjoissa on kaikki. Ne ovat toimineet sijais- tai pikemminkin rinnakkaiskärsijöinä kokonaisia kulttuureita tuhottaessa. Ja silti ne ovat selviytyjiä, ihmiskunnan sivistyksen muistomerkkejä.

Kiefer hanhiavaruus

Ihmiskunnan suuruus ja pienuus on aihe, josta Kiefer ammentaa. Kosmisessa mittakaavassa ihminen on kuitenkin mitätön. Avaruutta ja mittakaavaa Kiefer käsittelee teoksessaan Kasvien salainen elämä Robert Fluddille. Teoksen nimi kuulostaa joltakin Wes Andersonin ohjaamalta hassulta elokuvalta, joka olisi rinnakkaisteos elokuvalle Steve Zissoun vedenalainen maailma (The Life Aquatic with Steve Zissou, 2004). Siinä Robert Fludd olisi Zissoun kadonnut kaksoisveli, joka on sukellusveneiden sijaan kasveista kiinnostunut omaperäinen hemulihahmo. Kieferin teos Kasvien salainen elämä Robert Fluddille on tietenkin kaikkea muuta. Se on massiivinen, vakava ja kryptinen teos, jossa mikro- ja makrokosmos kohtaavat. Tai ainakin tähtikuvioista löytyy eläimiä ja kasveja. Tähtitaivaan taustalla onkin todellisen Robert Fluddin (1574–1637) teoria siitä, että kaikilla kasveilla ja eläimillä on vastineensa tähtikuvioissa. Fludd oli englantilainen tiedemies, lääkäri, fyysikko, astrologi, alkemisti ja filosofi.

Oma teoriani on, että mitä pienempään mittakaavaan pääsemme käsiksi ja vastaavasti mitä kauemmas avaruuteen pääsemme kurkistamaan, löytyy vastaavuuksia yhä enemmän. Kun vaikuttaa siltä, että ihmiset pilaavat kaiken, on jollakin tapaa loputtoman lohdullista, että galaksitkin ahmivat toisiaan. Tiesitkö, että eräässä kahden galaksin kuolemantanssissa omakin Linnunratamme yhdistyy lopulta, noin neljän miljardin vuoden kuluttua, Andromedan galaksiin ja niistä tulee sitten Milkomeda?

Mittakaava on tietenkin avainasemassa myös konkreettisemmalla tasolla Kieferin teosten kohdalla. Ne ovat nimittäin valtavia. Onneksi Göstan paviljonki on kuin tehty tällaisten kolossaalisten maalausten esillepanoon. Pelkkä tila ei kuitenkaan riitä tekemään näyttelystä hyvää ja taitava kuratointi onkin sen edellytys. Olen itse nähnyt Göstan paviljongissa viimeksi Superpop!-näyttelyn, jonka sekava ja aivan liian tiivis messuhenkinen ripustus ei palvellut ketään. Tässä näyttelyssä teokset saavat suureen kokoonsa nähden riittävästi tilaa ympärilleen. Näyttelyn on kuratoinut Hans Grothen kokoelmasta Stiftung für Kunst und Kultur -säätiön johtaja, professori Walter Smerling.

Tätä kirjoittaessani huomaan suuruudenhulluuden huuman koskettaneen itseänikin ja pyörin sen jälkihehkussa raukeana. Mainittakoon vielä, että kaikessa traagisuudessaan Kieferin näyttely on yksi inspiroivimpia näyttelyitä, mitä Suomessa on vuosiin nähty.

 

Näyttely esillä 24.4.2016 saakka
Serlachius-museot
Gösta
Joenniementie 47
Mänttä

 

Kuvat:
1. Anselm Kiefer Alussa, 2008 / Stiftung für Kunst und Kultur / Serlachius-museot
2. Sanna Lipponen
3. Sampo Linkoneva / Serlachius-museot
4. Sanna Lipponen

 

 

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja ja lukija. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*