Mäntässä, Göstan paviljongissa on vielä huhtikuulle saakka esillä yksi tämän hetken kuumimmista kotimaisista museonäyttelyistä. Yksityisestä Grothen kokoelmasta on tuotu näytteille valikoima Anselm Kieferin järkäleitä, joista taidelehdistö ehti mennä palasiksi jo menneenä syksynä. Kieferin näyttely on kieltämättä viime aikojen kiinnostavimpia yllätyksiä museonäyttelykentällä ja tuo myönteistä huomiota ansaitusti Göstan paviljongille.

Kun taiteilija tekee tämän mittaluokan teoksia, hänellä ei voi olla kovin pieni ego. Vaikuttaa vähän siltä, kuin näyttelysuunnittelun yhteydessä olisi päätetty, ettei tähän proggikseen oteta ollenkaan rekkakonttia pienempää taidetta. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutamia maalauksia, jotka saattaisivat mahtua kotiseinälle siihen sohvan taakse.

Suurimmat maalaukset on sijoitettu perimmäiseen näyttelysaliin, jonka korkeus tuo ehdottoman tarpeellista avaruutta jättiläismaalauksille, joita parvelta alas pälyilevä ensivaikutelmani kertoo olevan ihan liikaa. Isoon tilaan on tuotu myös tilapäisseiniä, jotta saataisiin useampi teos esille. Seinäkkeet katkaisevat katseen linjan monessa kohtaa ja sisäinen ääni natisee, että “maalauksille pitäis antaa enemmän tilaa”. Salissa liikkuessa tunne väistyy. Ehkä se johtuu siitä, että harva Kiefer on vaikkapa sellainen koloristinen maalauspinta, jota haluaisi katsella vampyyrimaisesti värienergiaa haukkoen. Salissa vaeltaessa katsoja tuntee itsensä tosi pieneksi.

Hedelmällinen puolikuu vetää minut puoleensa. Siinä näen kuvan Baabelin tornista, josta kiinnostuin jo eräässä aikaisemmassa tekstissä. Kieferin maalauksessa tiilistä tehty rakennelma on kesken, tai se on sortumassa. Maalipinta on paksu ja näyttää siltä kuin tiilet olisi maalattu lapiolla. Maalauksessa kulkee railoja ja halkeamia, jotka vaikuttavat liian suorilta ja harkituilta ollakseen tahattomia. Niitä myöten maalaus saadaan varmaankin rikottua pienemmiksi, käteviksi palasiksi. Jotenkin runollista aihe huomioiden. Tässä ja monissa muissa näyttelyn teoksissa tulee esille myös syvyys, joka tekee Kieferin ajatuksista kiinnostavia. 

Tekijänä kategorisointia väistelevä Kiefer käyttää sekateknisissä teoksissaan maalauksen perusaineksia ja yhdistelee niitä moniin epätyypillisiin materiaaleihin. Teosten raskas merkityksellisyys rakentuu historioista tai mytologioista, joihin sekoittuvat taiteilijan käyttämät, symbolisesti ladatut materiaalit. Lyijystä Anselm tekee kirjoja, jotka painavat kuin synti, mutta ovat pehmeäsivuisia. Lyijyä hän myös sulattelee mielellään ja valuttelee maahan, ikään kuin vapauttaen sen takaisin luontoon, alkukotiinsa. Samoin kuin teokset, jotka ovat välillä maalausmaisia, veistoksellisia tai esitysmäisiä, ottaa taiteilijakin monia rooleja. Välillä Anselm on macho-taiteilija, alkemisti ja historioitsija, välillä luojajumala.

Kirjoittaja asuu tammi- ja helmikuun Göstan paviljongin naapurissa.


 

Anselm Kiefer – Teoksia Grothe-kokoelmasta 24.4.2016 saakka
Göstan paviljonki, Joenniementie 47, Mänttä

Kuva: Stiftung für Kunst und Kultur

 

Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*