Candy Crush Saga on Facebook-peli, jonka maailma on värikkäitä karkkeja, toffeeta, popcornia ja hattaraa. Vaikka pelaamisesta erivärisiä karkkeja siirtelemällä tulee nopeasti mekaanista, on siinä myös jotakin hyvin hypnoottista ja koukuttavaa. Siksi Candy Crush Saga sopii mainiosti myös Emma Ainalan näyttelyn nimeksi.
”Maistellaan karkkisekoitusta!”

Candy Crush Saga -peli kuljettaa pelaajaa kentästä toiseen, Karkkikylästä Suklaavuorille, Kuppikakkusirkuksesta Karkkipilviin, Vanukastemppelistä Lakritsatorniin. Vaikka Emma Ainalan maalausten maailma ei ole pelkkää hattaraa, siihen on pelien tapaan helppo upota. Sekä pelit että Ainalan maalaukset avaavat toisenlaisen todellisuuden – ihmeellisen, immersiivisen maailmansa – jonka imuun on ihana antautua.

Ainalan Mikkelin taidemuseossa esillä oleva näyttely on luontevaa jatkoa Helsinki Contemporaryssa viime keväänä nähdylle Sensual World -kokonaisuudelle ja onpa näyttelyssä muutama sama teoskin esillä. Pääosassa ovat edelleen suuret pastelliväreissään lumoavat figuratiiviset öljyväriteokset, joista jotkut rönsyilevät kankaalta kolmiulotteisiksi installaatioiksi.

 

”Kerää kaikki ainesosat!”

Maalausten ainesosissa on paljon tuttua: eteeriset naishahmot, omaleimainen maalausjälki, internetkuvasto, mystiikka, kukat ja kauriit. Silti teosten runsaus yllättää jälleen. Ne ovat kuin salaisuuksia sisäänsä kätkeviä kermakakkuja: koristeellisia ja viimeisteltyjä, täyteläisyydessään hykerryttäviä herkkuja. Ne ovat kauniita päältä, mutta eivät ole silkkoa sisältä, vaan tarjoavat kerros kerrokselta uusia elämyksiä ja yksityiskohtia. Houkuttelevan kakun haluaa ahmia viimeistä murua myöten, mutta se on monimerkityksellisyydessään ehtymätön ja kerronnallisuudessaan tyhjentämätön.

Niitä ihaillessa katsojan silmätkin miltei muuttuvat jalokiviksi, kuten teoksessa Chaos Emeralds (2016). Timanttisilmien kanteista heijastuvat lukuisina ympäröivissä teoksissa vilisevät, 1990-luvun lapsuudesta tutut tutit ja Titanicit, Halinallet ja Monchihchi-apinat, Polly Pocketit ja My Little Ponyt – ja tällä kertaa ne todella ovat My Little Ponyja.

 

”Divine! Sugar Crush!”

”Divine!” Candy Crush Saga -peli huudahtaa erityisen onnistuneen karkkisiirron kohdalla, salamat sinkoilevat ja karkit sekä pisteet ropisevat. Näin tekee mieli huudahtaa myös Ainalan näyttelyn kohdalla useammastakin syystä. Mikäli aiemmin teoksissa saattoi olla jäykkyyttä, muodon pakottamista visiota vastaavaksi, se loistaa nyt poissaolollaan. Tilalle on tullut rentous ja ilo. Ainalan maalaustekniikka on paitsi entistä taidokkaampi myös vapautuneempi, ja vaikka siveltimenvedot ovat rennompia, maalaukset ovat kokonaisuuksina viimeistellympiä.

 

”Ei enää mahdollisia vaihtoja – sekoitetaan!”

Kun Candy Crush Saga -pelissä karkit käyvät vähiin, eikä niitä voi enää yhdistellä, kerää peli ne pois ja asettelee ne pelaajan eteen uudelleen. Myös Ainala on Candy Crush Sagaa varten poiminut karkkinsa kasaan ja muotoillut niistä jälleen jotakin uutta.

Teoksessa Detachment Plateau (2017) runsaus tuntuu aiempaa orgaanisemmalta mutta myös kaksiulotteisemmalta. Etualan naishahmot ovat kalpeakasvoisia ja aiempaa tyylitellympiä. Niiden kukkakuosiin puetut kehot taipuvat kiemuroille ilmeenkään värähtämättä.

Detachment Plateau on kuin kiiltokuvakollaasi tai kiehtova kuosi, jonka orgaanisuuden vaikutelmaa tukevat kasvit sekä lehtevät, voimakkaat vihreän sävyt. Nuo tummemmat ja täyteläisemmät värit pakenevat pastelleja, ja kuvapinnan puhkovat kukat tuntuvat uhkuvan slaavilaista estetiikkaa. Muutama kukka on saanut kasvot itselleen ja luo vetoavia katseita suurilla silmillään. Hämmentävää kyllä juuri nuo kasvit ovat teoksen ihmis- ja eläinhahmoja ilmeikkäämpiä.

 

”Ei elämiä jäljellä – pyydä ystäviltä!”

Kun peli on ohi, tulee tyhjä olo. Kun on koukussa eikä saakaan enää lisää, jäljelle jää vain tyhjä pysähtynyt katse, jota pelin värikkäät liikkuvat muodot eivät enää ohjaa. Sad Online (2017) huokuu kaikessa kaleidoskooppimaisessa runsaudessaan tuota tyhjyyttä. Maalauksen tunnelma laajenee myös näyttelytilaan pelikonsoleista, vanhoista tietokoneista ja koriste-esineistä koostuvana installaationa sekä tilassa kaikuvana yksitoikkoisena pelimusiikkina.

Pelin jälkeen jää jumiin välitilaan puoliksi virtuaaliseen ja todelliseen maailmaan. Elämiä ei enää ole. Kaikki on ohi. Voisiko niitä pyytää muilta lisää? Pelikutsut ja ilmoitukset ärsyttävät, eikä halua vaivata ketään lähettämällä pyyntöjä puolitutuille, joiden naamat näkyvät pelin pintaan pieniksi täpliksi paikoilleen jähmettyneinä. Olo on yksinäinen ja surullinen.

Ainalan näyttelystä lähtemisen jälkeen olo on vähän samanlainen. Talsiessani Mikkelin loskaisilla ja soraisilla kävelykaduilla huomaan kaipaavani takaisin tuohon viehättävään, outoon maailmaan. Silmiini osuu vaaleanpunainen tai oikeastaan metallinhohtoinen maksamakkaran värinen hame erään ketjuliikkeen ikkunassa, ja hädissäni syöksyn ostamaan sen. En halua päästää irti.

 

 

Lue lisää Ainalan edellisestä näyttelystä Helsinki Contemporaryssa täältä sekä Ainalasta, kentaureista ja pikkupegasuksista täältä.

 

Näyttely avoinna 21.5.2017 saakka
Mikkelin taidemuseo
Ristimäenkatu 5
50100 Mikkeli

 

Kuvat:
Emma Ainalan teoksesta Sad Online, 2017.
Emma Ainala, Chaos Emeralds, 2016.
Emma Ainala, Detachment Plateau, 2017.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*