Vista de pájaro del hospital montado en IFEMA. Image Cortesía de COMUNIDAD DE MADRID
Koronaviruspandemian vuoksi käynnissä olevat maailmanlaajuiset rajoitustoimet ovat piirtäneet voimakkaasti esiin ihmisten erilaiset elämäntilanteet, etuoikeudet ja epätasa-arvon. Miten taidekenttä toimii ja miten taide elää ihmisten arjessa epävarmuuden ja huolen täyttämässä tilanteessa? Kokosimme tähän tekstiin ajatuksia ja esimerkkejä siitä, miten eri yksilöt, yhteisöt ja organisaatiot ovat reagoineet kriisiin Suomessa ja muualla maailmassa.

Koronaviruspandemia vetää isoja linjoja uusiksi. Se on on muuttanut arkeamme ennennäkemättömällä tavalla. Siihen liittyvien liikkumis- ja kokoontumisrajoitusten vuoksi arviolta noin kolmasosa maailman väestöstä pysyttelee kotonaan. Viruksen eksponentiaalisen leviämisen ehkäisemiseksi myös galleriat ja museot on suljettu sekä biennaalit, festivaalit ja messut peruttu tai siirretty joka puolella maailmaa. Konkreettinen ja kylmäävä kuva tilanteesta on se, että vaikka Espanjassa ARCOmadrid-taidemessut ehdittiin vielä järjestää helmikuussa, sama tapahtumapaikka toimii tällä hetkellä koronaviruspotilaiden kenttäsairaalana. 

Moni taiteilijoista ja taidealalla työskentelevistä pelkää nyt oman ja läheistensä terveyden puolesta, mutta myös taloudellisen epävarmuuden vuoksi. Käytännössä pandemiakriisin taloudelliset vaikutukset tarkoittavat monille taiteilijoille ja taideorganisaatioille peruuntuneita tuloja, liikevaihdon romahtamista, irtisanomisia, lomautuksia ja konkursseja. Päivittyvää uutisseurantaa koronaviruksen vaikutuksista taidekentällä voit seurata esimerkiksi täällä

Koronaviruksen aiheuttaman COVID-19-taudin sairastanut galleristi Mark Glimcher kuvaa ARTnewsissä julkaistussa tekstissään tilanteen herättämiä kysymyksiä siitä, miten hänen galleriansa selviää esimerkiksi puolen vuoden jaksosta ilman liikevaihtoa ja millä tavoin hänen työyhteisönsä voisi toimia tilanteen pelastamiseksi. Hän kuvaa myös sitä, miten yön pimeinä tunteina, kun hän ei saa taudin vuoksi henkeä, kysymykset ja pelot ovat aivan toisenlaisia. 

Nyt kun Glimcher voi jo paremmin, hän peräänkuuluttaa tässä hetkessä elämisen lisäksi kestämättömien toimintamallien uudelleen arviointia: 

At the moment, we have no choice but to be in the business of the present—and to reconsider the viability of certain unsustainable practices: the pricing, the overpromotion, the travel, the relentless catering to the lowest instincts of speculators, the ballooning overheads, the mutually destructive competition, the engineered auction records, and the desperate search for capital to burn, just to prove that you can burn it.

Tulevaisuuden ennustaminen on tässä tilanteessa vaikeaa, mutta todennäköisesti kansainvälinen taidekenttä tulee näyttämään seuraavina vuosina monilta osin toisenlaiselta. Uuvuttavuuden ja ylenpalttisuuden määrittämät messujen ja biennaalien kaltaiset suurtapahtumat ovat kestämättömiä ilmastolle ja itse asiassa monien niiden kohdalla talouskasvukin on pysähtynyt jo ennen koronaviruspandemiaa.

 

Epävarma arki

Kriisin syvetessä eri puolilla maailmaa on reagoitu taidekentän toimijoiden taloudelliseen hätään erilaisilla tukitoimilla. Suomessa hallitus esitti vuoden 2020 toisessa lisätalousarviossaan kulttuurille ja taiteelle yli 40 miljoonan euron määrärahalisäystä alan toiminnan tukemiseksi ja (pääsylippu- ja muiden) tulonmenetysten kompensoimiseksi. Tämän lisäksi yksityis- ja pienyrittäjät, mukaan lukien luovien alojen freelancerit kuten toiminimitaiteilijat, voivat hakea tukea myös kunnilta, joille on kohdistettu ylimääräinen määräraha. Saksassa Berliini on jakanut freelancereille ja pienyrittäjille yhteensä 500 miljoonaa euroa. Hätäapua kutsuttiin apurahaksi, mutta sen vastineeksi hakijoiden ei tarvinnut kehittää uusia suunnitelmia tai innovaatioita. Koronan pahoin runtelemassa Espanjassa on edetty vielä pidemmälle: siellä kansallinen perustulo pyritään ottamaan käyttöön mahdollisimman pian ja tekemään siitä mahdollisesti pysyvä järjestely. Ennen lähes mahdottomina pidetyistä muutoksista on tullut todellisuutta yllättävän nopeasti.

Myös Suomessa pandemian aiheuttamassa poikkeustilassa sekä itsensätyöllistäjien sosiaaliturvaongelmien että taiteilijoille suunnattujen apuraha-avausten myötä on nostettu esiin tarve perustulolle. Taiteilijat ovat tilastojen valossa varsin köyhiä ja taiteen ja kulttuurin rahoitus on kaivannut uudistusta jo pitkään. Taiken johtaja Paula Tuovinen esitti vastikään, että apurahat tulisi korvata valtion maksamana palkkana tai yrittäjätulona, jotta taiteilijoille kertyisi myös sosiaaliturvaa. 

Suomessa taiteen kentällä nähtiin jo poikkeusolojen alkumetreillä lukuisia puheenvuoroja taiteen puolesta, mutta myös uusia avauksia taiteilijoiden taloudellisen aseman helpottamiseksi. Esimerkkejä on koottu esimerkiksi Frame Finlandin verkkosivuille.

Nopeita avauksia on sekä kiitelty että kritisoitu. Hätäavun kaltaisina nopeasti lanseeratut lyhyetkin apurahajaksot ovat tärkeitä, mutta ennestäänkin hataran toimeentulon ollessa vaakalaudalla, kriisin keskellä elävien ihmisten kilpailuttaminen ja ajan käyttäminen jälleen uusien hakemusten vääntämiseen osin vain korostaa systeemin irvokkuutta.

Esimerkiksi nopealla tahdilla toteutettu Koneen Säätiön kotiresidenssihaku, jonka apurahansaajat julkistettiin juuri, sai lanseerauksensa yhteydessä ristiriitaisen vastaanoton. Maaria Ylikankaan blogiteksti “Freelancer on poikkeustilan asiantuntija” Nuoressa Voimassa konkretisoi hakuun liittyviä ongelmia:  

“Koneen säätiö kutsuu kriisiapurahojaan ”kotiresidenssiksi”. Olen työskennellyt erilaisista käytännön pakoista johtuen apurahoilla kotona lähes aina, ja se on oikeasti vaikeaa. Ja nyt vielä vaikeampaa. Pitäisikö niillä apurahoilla saada jotain aikaankin tilanteessa, jossa etäyhteyden päässä roikkuu hämmentynyt koululainen ja koivessa turhautunut taapero, joka ei todellakaan käsitä, miksi puistossa nähtyjen kavereiden kanssa ei saa leikkiä? Ei kotiresidenssi naurata, ei. Kysyin kumminkin säätiöltä, voiko ko. apurahoja hakea puolipäiväisinä. Ei voi.”

Tämä tai moni muukaan apuraha ei auta välttämättä niitä, joille kotona työskentely on tällä hetkellä haastavaa, mutta jollekin toiselle kotiresidenssi todella tarjoaa toimeentulon, taloudellisen turvan ja mahdollisuuden jatkaa työskentelyä poikkeusolojen lävitse. Tulevaisuutta ajatellen konseptissa on myös paljon hyvää niille, jotka eivät pysty tai halua matkustaa residenssijaksoille – oli syynä sitten henkilökohtainen elämäntilanne, matkustusrajoitukset tai ilmastosyyllisyys. Olisikin suotavaa kehittää nykyisten muualle matkustamiseen perustuvien residenssien rinnalle järjestelmä, jossa taiteilijat ja freelancerit saisivat itsenäisen työskentelyn tueksi sekä rahoituksen että muista kotiresidenssiläisistä muodostuvan sosiaalisen verkoston. Oikeastaan herää kysymys siitä, miksei tällainen järjestelmä ole jo vakiintuneessa käytössä laajemminkin.

Koronaviruspandemiaan liittyvät rajoitukset ja suositukset ovat tehneet näkyviksi yhteiskunnallisen epätasa-arvon ja taidekentän sisäiset erot. Siinä missä joillakin jo aiemminkin epävarmuuden määrittämä arki jatkuu lähes tavallisesti, toisilla muutokset ovat todella suuria. Toisille tavallisuus on kaivattu aika ennen koronaa, mutta monille aika nyt on liiankin tavallista. Ylikangas kuvaa prekaaria arkea tekstissään:

“Freelancereille ja taiteiden parissa työskentelevälle tilapäistölle koronaviruksen aiheuttama työtilanteen äkillinen heikentyminen ja jonkinlaisen työnteon jatkaminen hankalissa kotioloissa ei ole jokin taivaista paukahtanut pandemiayllätys. Se on potentiaalisesti toistuva tilanne, jolle altistaa oman tilanteen jatkuva hauraus. Apurahoilla elävä – sellainenkin joka elää niillä suhteellisen jatkuvasti – tietää, että se mikä sinulla nyt on, voi olla hyvin pian poissa. Työrauha on ylellisyyttä.”

Poikkeusoloista, etätyöstä ja kalenterin tyhjentymisestä kriisiytymisen voi tulkita myös yhtenä etuoikeuden ilmenemismuotona. Niin kutsuttujen kriittisten alojen työntekijöille tai työttömille tilanne taas voi näyttäytyä varsin toisenlaisena. Siinä mielessä poikkeustilanteen voi nähdä myös tasa-arvoistavana, että yleiset rajoitustoimenpiteet koskevat kaikkia. Etuoikeuksista luopuminen voi tuoda eri asemissa olevia ryhmiä lähemmäs toisiaan, mutta kriisi ja yhä useampien ryhmien syvempi ahdinko ei kuitenkaan pyyhi pois yhteiskuntaluokkia vaan pikemminkin ravistelee ne voimakkaammin esiin. On selvää, että ihmiset eivät kohtaa kriisiä ja sen vaikutuksia samalta viivalta.

 

Saavutettavuuden kysymykset

Entä miten poikkeusolot muovaavat sekä taiteen kokemista että esittämistä? Tähän mennessä taideorganisaatiot ovat pyrkineet toteuttamaan yleisötyötään poikkeusolojen aikana erityisesti virtuaalisilla näyttelykierroksilla ja muistuttamalla sähköisesti saavutettavista kokoelmistaan. Organisaatioiden erilaiset asemat ja resurssit tulevat nyt esiin siinä, miten niissä on pystytty ottamaan digiloikkia jo ennen poikkeusoloja. Kiinnostavan näyttelyelämyksen luominen esimerkiksi museon kokoelmatietokannoista vaatii ammattimaisen kuratointi- ja tuotantoprosessin, muuten kuvakokoelmat ovat yhtä houkuttelevia kuin ne 500 lohdutonta satunnaiskuvakansiota omalla tietokoneella. Lisäksi museoalalla huolta herättää myös se, että kunnat ja kaupungit ovat alkaneet lomauttaa museoiden työntekijöitä. Tämä näyttäytyy merkkinä siitä, ettei museoiden toimintaa edelleenkään ymmärretä, jos kuvitellaan, ettei museoissa olisi työtä tehtävänä myös näyttelyiden ollessa yleisöltä suljettuina. 

Osalle yleisöstä museoiden virtuaalinen tarjonta on tarjonnut mielekästä sisältöä karanteenipäiviin. Esimerkiksi huhtikuun alussa Suomen valokuvataiteen museon Instagramissa järjestämää Vivian Maier: Omakuva ja sen varjo -näyttelyn liveopastusta seurasi yli 800 ihmistä. Myös perinteisempi dokumentti voi olla merkki onnistuneesta digitaalisesta sisällöstä, kuten EMMA-museon tuottama Rut Bryk: Perhosen kosketus, joka on kiinnostava ja kaunis henkilökuva keramiikkataiteilijasta.

Monille taidemuseoiden kokoelmien helmet ovat tarjonneet kanavan myös karanteenipuuhasteluun klassikkoteosten toisintojen luomisen muodossa. On hauska seurata, millaisella pieteetillä ihmiset rypyttävät vessapaperista 1500-luvun muotokuvista tuttuja myllynkivikauluksia ja jakavat kuviaan somessa tunnisteilla kuten #tussenkunstenquarantaine tai #karanteenitaidetta.

Tämänkaltainen taidehistorian ja visuaalisen kulttuurin haltuunotto on tuttua sosiaalisen median polttoainetta, mutta herättää jälleen kysymyksen tulevaisuudesta. Aiemmin näyttelyiden oheen ja erilaisten ryhmien tarpeisiin tuotetut sisällöt ovat yhtäkkiä nousseet keskiöön. Poikkeusolojen myötä kysymykset taiteen kokemisen tasa-arvoisuudesta ja inklusiivisuudesta tulevat esiin uudella tavalla, kun suuretkin yleisöt ovat esteellisiä ja joudutaan miettimään uusia ratkaisuja. Avautuuko kriisin myötä mahdollisuus nähdä toisin erilaiset taideyleisöt, joiden pääsy taidetiloihin on ollut ennen koronavirustakin haastavaa tai mahdotonta?

Lise Ragbir kirjoittaa Hyperallergic-verkkolehdessä saavutettavuuden haasteista taideorganisaatioiden kriisireagoinnin ja virtuaalisten palveluiden suhteen. Museoyleisöjen demografiat ovat perinteisesti heijastaneet organisaatioiden työntekijöiden luokkaa ja etnisyyttä. Diversiteettipyrkimyksistä huolimatta taide on edelleen saavutettavaa lähinnä valkoiselle keskiluokalle.

As such, the current closures mostly affect white museum-goers. And while the phenomenon of #Museumfromhome is well-intentioned, let’s note that the hashtag gained momentum only after museums closed their doors to their mostly white audiences.

Yet the increased need for new ways to experience the arts also stands to impact those who didn’t feel welcome in certain spaces before the pandemic struck.”

Taiteen jakamisen ja välittämisen työkaluja kehitetään nyt tuntematonta tulevaisuutta varten, mutta työtä ei tietenkään aloiteta tyhjältä pöydältä. Tasa-arvon toteutumisen näkökulmasta Ragbir ehdottaakin taideorganisaatioille kolmen kohdan muistilistaa: Miten uudet välineet vastaavat toiminnan perustana olevia arvoja ja missiota? Miten taiteen välittäminen kaikille yleisöille toteutetaan tilanteessa, jossa kriisi horjuttaa taloudellisia resursseja? Miten huolehditaan esimerkiksi uusien virtuaalisten tilojen saavutettavuudesta sekä sisältöjen ja kokemustapojen moninaisuudesta?

Museoiden lisäksi myös monissa gallerioissa työt jatkuvat etänä tai suljettujen ovien takana. Virtuaalikierrosten lisäksi asiakkaille tarjotaan mahdollisuutta varata aikoja yksityiskäynneille ja gallerioiden toiminnan jatkuvuuden kannalta olisi äärimmäisen tärkeää pitää liikevaihto jollakin tavalla käynnissä, mutta samalla ostohalujen herättäminen tässä tilanteessa voi muuttua hedelmällisestä mauttomaksi, kuten Glimcher kuvailee: 

“The very commerce that would keep us alive began to seem surreal in the world in which we now found ourselves: within a week, talking to collectors about buying work went from fruitless to tasteless.”

Taiteilijoita ja gallerioiden toimintaa voi tukea ostamalla taidetta, mikäli oma taloudellinen tilanne sen sallii. Kiinnostavaa ja laadukasta nykytaidetta voi hankkia kotiinsa monista eri hintaluokista ja useimmiten myös osamaksulla. Osa gallerioista on madaltanut kynnystä taideostoksien tekemiseen tai harkitsemiseen kotoa käsin jo ennen poikkeusoloja. Esimerkiksi Suomen Kuvanveistäjäliitto avasi viime vuoden lopussa Veistoskaupan eli verkkokaupan pienoisveistoksille ja Helsinki Contemporarylla on ollut jo pidempään nettisivuilla hintatietoineen selattavissa olevien teosten lisäksi oma ARTAP-sovellus, jonka avulla teoksia voi mallata kotiinsa. Taidehankinnan ei tänä päivänä olla tarvitse olla ekslusiivinen ylellisyysostos.

 

Kohtaamisen mahdollisuudet

Liikkumisrajoitukset ja suljetut taiteen tilat ovat kaventaneet kohtaamisen mahdollisuuksia taiteen äärellä, mutta kriisi synnyttää myös uusia teoksia ja kulttuurihistoriallisia kokoelmia kun pandemiaa ja nopeasti muuttuvaa tilannetta dokumentoidaan eri tavoin. Esimerkiksi New Yorkissa kerätään ja tallennetaan ihmisten korona-arkeen liittyviä esineitä ja tarinoita. Suomessa käynnissä on Poikkeustila 2020 -hanke, jossa yli 160 valokuvaajaa dokumentoi elämää ja arkea valmiuslain voimaantulosta sen raukeamiseen. Projektia koordinoi nelihenkinen työryhmä, johon kuuluvat dokumentaarisen valokuvan asiantuntija ja kustantaja Hannamari Shakya sekä kuvajournalistit Markus Jokela, Liisa Huima ja Antti Yrjönen. Kuvista on aistittavissa kollektiivinen outo arki, jota sävyttävät leikin ja ahdistuksen, odottelun ja yksinäisyyden kokemukset. Niiden myötä on mahdollista päästä lähemmäs kaivattua yhteisöllisyyden tunnetta.

Tietyt taiteenlajit ja välineet soveltuvat kriisin myötä muuttuneisiin virtuaalisen esittämisen, julkaisemisen ja jakamisen tapoihin paremmin kuin toiset. Ei liene yllättävää, että videotaidetta jaetaan nyt erityisen paljon. AV-arkki listasi ensimmäisten joukossa sivuilleen netissä katsottavissa olevia liikkuvan kuvan taideteoksia. Publics puolestaan aloitti edellisviikolla oman, mainion online video-ohjelmansa Today Is Our Tomorrow, jossa lukuisat teokset ovat kukin katsottavissa 24 tunnin ajan.

Gallerioiden ja museoiden näyttelytiloista riippumattomia taiteen esittämisen, jakamisen ja julkaisun kanavia on toki ollut jo ennen koronavirusta. Esimerkiksi taiteilija Sakari Tervo on kuratoinut vain netissä esillä olevia näyttelyjä, joista viimeisin on nimeltään Bird Feeders. Helsingin Sanomat puolestaan muistutti lukijoitaan julkisten taideteosten olemassaolosta.

Toisille digitaaliset huvitukset vapaa-ajalla tuntuvat lähinnä uuvuttavilta, kun päivät täyttyvät ruudun äärellä olemisesta jopa entistä enemmän. Mieli saattaa kaivata analogista olemista, materiaalin tuntua, liikettä ja kehojen läsnäoloa, fyysisiä kirjoja ja mahdollisuutta luoda itse. Joku toinen taas nauttii erityisesti kotona yksin olemisen rauhasta ja ajasta uppoutua digitaalisten palvelujen loputtomaan kulttuuritarjontaan.

Kärsimystä ja kuormitusta aiheuttavassa tilanteessa on myös mahdollisuus positiivisiin muutoksiin, kestävämpiin käytäntöihin sekä taidekentän yleisöjen ja yhteisöjen inklusiivisuuteen, laajenemiseen ja tasa-arvoistumiseen. Ja ainakin se auttaa jo nyt muistamaan ja arvostamaan sitä, mikä taiteessa on keskeisintä: taiteen äärellä oleminen, taideteoksen kohtaaminen. Miten eri asia on katsoa tietokoneen tai puhelimen näytöltä kuvaa maalauksesta kuin olla sen kanssa samassa tilassa. On eri asia liikkua tilassa, mennä maalauksen lähelle ja nähdä siveltimenvedot ja maalikerrokset läheltä, kulkea taas kauemmas ja kohdata suurikokoinen teos kokonaisuudessaan. Kiertää veistoksen ympäri tai mennä installaation sisälle. Miten merkityksellistä on voida kohdata taideteos – on jo ikävä.

 

 

Teksti on osa Yhteisöllisyydestä–juttusarjaa. Vuonna 2020 EDIT syventyy siihen, mitä yhteisöllisyys on ja mitä se voisi olla sekä kritiikin että taiteen tekemisessä. Sarjassa pohditaan yhteisöllisyyden mahdollisuuksia ja haastatellaan kentän toimijoita aiheesta. Sarja toteutetaan Suomen arvostelijain liiton myöntämän Kopiosto-apurahan tuella. Sarjan aiemmin julkaistut jutut löydät täältä.

 

 

Teksti: Sanna Lipponen, Anu Pasanen ja Viivi Poutiainen.

 

Kuva: Näkymä kenttäsairaalaksi muutetusta IFEMA-messukeskuksesta. | Comunidad de Madrid.

Kommentoi

*

*