Pojat o poikii (khyä näi o)
Huumori o roisii (khyä näi o)
Hei hyvä veli elämä on peli ja näi se homma toimii (khyä näi o)
Yhy-yhy-yy ei oo minun syy
Oon valkonen hetero muut osaansa tyytyy
Ei me ei anneta mulkkujen voittaa (mitä)
Ei me ei anneta mulkkujen voittaa

Näin räppää Pyhimys Vain elämää -sarjan yhdeksännellä tuotantokaudella. Lyriikat kuuluvat hänen versioonsa Ellinooran Nartut-kappaleesta. Ne tulivat elävästi mieleen lukiessani uusimmasta Taide-lehdestä (4/2018) Pessi Raution artikkelia “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys” sekä Seppo Heiskasen juttua “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?”

Pyhimyksen esittämä versio on toksisen maskuliinisuuden käänteinen anthem. Vaikka sanat ovat näennäisesti valkoisen heteromiehen anteeksipyytelemätöntä henkselien paukuttelua, sanoma ja koko asetelma kääntyy päälaelleen biisin lopussa: valkoiset heterot, tosimiehet, miehiset miehet, sovinistit ja mulkut – menkää itseenne ja tunnistakaa etuoikeutenne.

Sen sijaan Raution ja Heiskasen teksteistä tulee valitettavalla ja vaivaannuttava tavalla sellainen olo, että jostakin syystä rivit luetaan ja kirjoitetaan juuri sellaisesta sokeasta pisteestä, jossa sukupuolia on kaksi ja kaikki tietävät mikä niiden järjestys on. “[M]ut sillonku puhutaan ni se on all male panel”, kuten Pyhimys räppää.

Heiskasen teksti on monella tavalla ongelmallinen ja kertoo arvottavaa otsikkoa “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” myöten enemmän kirjoittajastaan kuin varsinaisista aiheista. Heiskanen esittelee tekstissään kolme taiteilijaa ja kolme (itselleen) ”vaikeaa aihetta”: J. A. Juvani ja – Heiskasen mukaan – transsukupuolisuus, Marita Liulia ja uskonnot sekä Jenni Hiltunen ja ”Lapin puku”.

Heiskanen lähtee liikkeelle J. A. Juvanin Tampereen taidemuseossa esillä olleesta With All My Love -näyttelystä ja siitä kirjoittamastaan arviosta:

”Koin tehtävän ongelmalliseksi. Jos näyttely on huono, huonosti tai huolimattomasti toteutettu ja moitin sitä, voin saada syytöksiä siitä, että suhtaudun aiheeseen eli transsukupuolisuuteen sinänsä kielteisesti tai en ymmärrä sitä. Onneksi Juvanin näyttelyn arvioinnissa ei tullut tätä ongelmaa. Se oli hyvin ja huolellisesti rakennettu.” [1]

Heiskanen ajattelee siis ilmeisesti vilpittömästi, että mikäli hän (oletetuista ennakkoasenteistaan huolimatta) pitää Juvanin näyttelyä onnistuneena, hän säästyy kritiikiltä. Tämä logiikka käy erityisen silmiinpistäväksi siksi, että vaikka hän ehkä onkin vaikuttunut näyttelystä, se ei selvästikään tarkoita sitä, että hän olisi välttämättä ymmärtänyt mistä oikeastaan on kyse. Kun Juvanin työskentelyn lähtökohtina ovat queer, sukupuolitetut kehot, niihin liittyvät kliseet ja performatiivisuus, en aivan ymmärrä mistä Heiskanen tempaisee aiheeksi transsukupuolisuuden. Tässä tekstissä hän ei kerro tuosta aiheesta, sen tulkinnasta tai itse näyttelystä juurikaan. Sen sijaan hän jatkaa oman epämukavuutensa sanoittamista: ”Kuitenkin se pani minut ajattelemaan ongelmaa laajemmin. Miten kirjoittaa taiteesta, jonka aihe tuntuu vieraalta, jopa vastenmieliseltä, vaikka ymmärtää, mitä siinä on tavoiteltu?” [2]

Tämänkaltainen pohdiskelu viittaa siihen, että jokin Juvanin taiteessa tuntuu hänestä vastenmieliseltä. Vastenmielisyys voi toki koskea jotakin tekstin ulkopuolistakin asiaa, sillä Liulian ja varsinkaan Hiltusen teoksiin se ei tekstistä päätellen liity. Ainakin näyttely saa hänet kiusaantuneeksi ja se, ettei Heiskanen avaa kiusaantuneisuutensa syitä, näyttelyn teemoja tai edes konkreettisia sisältöjä enempää, jättää tekstin leijumaan jollekin ennakkoluulojen ja epäselvyyksien jättömaille. Hänen otsikossa esittämäänsä kysymykseen teksti antaa vain yhden vastauksen: toivo, että näyttely, jonka teemaa et ymmärrä, on hyvin tehty, jotta voisit päästä arviosi kanssa kuin koira veräjästä.

En malta olla tarjoamatta esitettyyn kysymykseen jo tämän perusteella toisenlaista toimintamallia: ota selvää asioista. Arvion positiivisuus tai negatiivisuus ei kerro mitään siitä, miten relevantti, uskottava tai onnistunut arvio on. Ja totta kai tunnustuksellista, taiteilijaan henkilöityvääkin taidetta voi kritisoida. Kritiikin on vain oltava perusteltua, ja aiheeseen on paneuduttava. Muutoin arviot ja tämänkaltaiset tekstit voivat jäädä paitsi tökeröiksi myös loukkaaviksi.

Otsikostaan huolimatta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvä sanasto on kovasta yrityksestä riippumatta valitettavasti hukassa myös Pessi Rautiolla artikkelissa “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys”. Rautio korostaa tekstissään, kuinka sukupuolesta puhuttaessa on nykypäivänä oltava tarkkana, “[s]ukupuolisuutta käsiteltäessä on kieli syytä pitää keskellä suuta”. Hän aloittaa suomenkielen sanan sukupuoli epämääräisellä etymologiaan limittyvällä assosioinnilla ja nostaa tekstinsä ensimmäisellä sivulla esiin termit naisoletettu ja miesoletettu. Hän mainitsee sukupuolen moninaisuuden – vaikkakin jälleen epämääräisesti ja lähinnä nykyajan vaativaa henkeä korostaen. [3]

Jo ensimmäisistä kappaleista lähtien sukupuoli ja seksuaalisuus sekoittuvat käsitteinä todella pahasti, ikään kuin ne eivät olisi kaksi eri asiaa. Kun puhumme (henkilön) sukupuolesta, ei siitä voi päätellä (henkilön) seksuaalisuudesta mitään. Vaikka esimerkiksi englanninkielessä erotetaan niin kutsutut biologinen sukupuoli ja sosiaalinen sukupuoli toisistaan sanoilla ”sex” ja ”gender”, se ei tarkoita, että näitä käsitteitä voisi soveltaa ihan miten huvittaa. Kesällä Elverketissä esillä olleen Alaston-ryhmänäyttelyn yhteydessä Rautio päätyy tällaiseen pohdintaan: ”Alastomana varsinkin sukupuolen sex-piirteet, biologinen sukupuoli (toisin kuin gender-piirteet eli sosiaalinen sukupuoli) tulevat ilmi.” [4] Siis mitä? Mitkä ”sex-piirteet”?!

Itse korvasin tämän jutun otsikossa sanan vaikea hankalalla syystä: viitatakseni feministiteoreetikko Judith Butlerin teokseen Hankala sukupuoli (ilmestynyt suomeksi vuonna 2006). Teos liittynee myös näihin “sex-piirteisiin”, sillä se osoittaa, kuinka itse asiassa sosiaalisen sukupuolen lisäksi myös niin kutsuttua biologista sukupuolta tuotetaan sosiaalisesti, kulttuurisesti ja diskursiivisesti. Anatomia tai “sex-piirteet” – tai edes kromosomit tai hormonit – eivät selitä kahtiajakoa naisiin ja miehiin.

Sukupuoli ja seksuaalisuus kulkevat läpi Raution tekstin käsi kädessä eri näyttelyiden yhteyteen ympättyinä niin, että edeltävässä lauseessa tai viimeistään kappaleessa viitataan jompaan kumpaan ja jatketaan seuraavassa toisella. Viimeistään tässä – ilmeisesti Arto Korhosen piirustussarjaa alustavassa kohdassa – suuni loksahti auki:

”Homoseksuaalisuus on sukupuolen kategoria, jossa alastomuuteen liittyy jostakin syystä tavattoman oleellisesti sitä verhoavien fetisististen elementtien juhlistaminen myös nykytaiteen alueella.” [5]

Luin lauseen useampaan kertaan, koska en vain uskonut näkemääni. Tämähän on täyttä soopaa! En tässä edes tartu tuohon omituiseen fetisismifabulointiin, vaan korostan, että homoseksuaalisuus ei todellakaan ole sukupuolen kategoria. Se on seksuaalinen suuntaus. Näiden käsitteiden on yksinkertaisesti oltava hallussa – varsinkin jos tulee mieleen kirjoittaa kolmen aukeaman juttu ”sukupuolisuudesta”. Jos ja kun oman tietämyksen rajat tulevat vastaan, sitä on syvennettävä ja tietoa löytyy kyllä.

Jonkinlaisena tekstinsä loppuhuipennuksena Rautio päätyy pohtimaan seuraavaa:

”Sukupuoli ulottuu hyvin moniin asioihin ihmisen hahmotuksessa, tämä juontaa vähintäänkin aina Freudin näkemyksiin asti, mutta ihan kaikkea se ei toivottavasti kata. Kunhan sukupuolen monipuolisuus ja monimutkaisuus on kuvataiteissakin kohta toivottavasti havaittu, käsitelty ja myönnetty, niin lienee mahdollista tarkentaa myös muihin ihmisen hahmottamisessa näkyviin asioihin?” [6]

Ensinnäkin: Freud? Sukupuolen vaikutusta ihmisen hahmotukseen on ihmiskunnan historiassa pohtinut aika moni muukin, enkä itse viittaisi Sigmund Freudiin kevyesti tämän aiheen tiimoilta. Toiseksi: mitä mahtaa tarkoittaa, että ”ihan kaikkea se ei toivottavasti kata” ja että ”[k]unhan sukupuolen monipuolisuus ja monimutkaisuus on kuvataiteissakin kohta toivottavasti havaittu, käsitelty ja myönnetty, niin lienee mahdollista tarkentaa myös muihin ihmisen hahmottamisessa näkyviin asioihin”? Että sukupuoli olisi jokin asia, jonka voi siististi ja rajatusti käsitellä ja laittaa sitten mappiin tai ravistaa päältään, kun ajatellaan yleviä johonkin yleiseen ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä? Että sukupuoli ei lävistäisi taidetta ja kulttuuria, kehoa ja kieltä, yksilöitä ja yhteiskuntaa niin tolkuttoman monisyisin, hahmottomin ja näkymättömin tavoin joka puolelta, jatkuvasti?

Rautiolle sukupuoli ja seksuaalisuus näyttäytyvät ehkä ajankohtaisina taiteessa näkyvinä teemoina tai trendeinä. Monelle muulle ne voivat merkitä ulossulkemista, syrjintää, äärimmäistä ahdistusta, epävarmuutta sekä henkistä, fyysistä tai byrokraattista väkivaltaa. Taidekenttä, maailma tai Suomi eivät ole valmiita sukupuolen suhteen vielä pitkään aikaan. Edelleen vuonna 2018 esimerkiksi Suomen voimassa oleva translaki loukkaa ihmisoikeuksia ja transpolit pyrkivät rajoittamaan ei-binääristen ihmisten hoitoja. Ne Raution mainitsemat ”sex-piirteetkin” voivat syntyä kirurgin veitsestä intersukupuoliselle vauvalle hänen tietämättään ja tahtomattaan. Sukupuolen moninaisuus ei ole vain jotakin nykyaikana pakolliseksi koettavaa ympäripyöreää lätinää, vaikka valkoista cis-miestä saattaa jo kyllästyttää.

Palaan takaisin Seppo Heiskasen artikkeliin. Juvanin jälkeen hän esittää seuraavan esimerkkinsä vaikeista aiheista: Marita Liulian vuonna 2009 Kiasmassa esillä olleen teoksen Choosing My Religion. Heiskanen kuvaa, kuinka oli aluksi innostunut siitä – tai ainakin teki ”teoksesta jutun radioon, se oli ehkä hivenen innostunutkin.” [7] Hänen juttunsa jälkeen teosta kuitenkin kritisoitiin siitä, ettei uskonto ole valittavissa kepein perustein. Heiskanen pohdiskelee uskontoaihetta esitettyä kritiikkiä myötäilevään sävyyn:

”Uskonto, tai sen varjolla tehty valtapolitiikka on tehnyt tässä maailmassa monen ihmisen elämän vaikeaksi, mahdottomaksikin. Ei ihminen voi valita uskontoa. Ei ole olemassa valintamyymälää, jonka runsailta hyllyiltä voisi valita mieleisensä uskonnon. Toisaalta jotkut valitsevat uskonnon saadakseen oleskeluluvan tai turvapaikan. Mutta tässä on joka tapauksessa Liulian teoksen heikko kohta. Siinä ei problematisoida uskontoa, taiteilija on liian ihastunut siihen mitä uudella teknologialla voi tehdä. Siihen taisin minäkin ihastua radio-ohjelmaa tehdessäni.” [8]

Heiskanen siis tunnistaa kritiikin jossakin määrin aiheelliseksi ja tunnustaa itsekin menneensä mukaan taiteilijan oletettuun teknologiaihastukseen. Kommentti siitä, miten toisille uskonto voi olla raksi toiseen ruutuun oleskeluluvan saamiseksi, tuntuu tässä kohtaa paitsi irralliselta myös etuoikeutetun kantasuomalaisen moralisoivalta huomiolta, mutta antaa Heiskasen assosioida eteenpäin Sikamessias-oikeusjuttuineen.

”Erilaiset kirkot ja uskonnon julistajat ovat vallankäyttäjiä, joita taiteen pitääkin arvioida kriittisesti. Ainakin minä ajattelen niin. Toisaalta uskontoa ja uskovaisia arvioidessa pitää olla hienotunteinen. Ehkä Liulian vika oli siinä, ettei hän tullut ajatelleeksi asiaa näin pitkälle.” [9]

Tässä kohtaa tajunnanvirtalogiikallaan Heiskanen erottaa itsensä Liuliasta. Hän on tarkastellut tätä uskontoasiaa nyt monelta kantilta, ehkä jopa hyvin syvällisestikin, mitä taiteilijaparka selvästikään ei ole tehnyt. Näyttää siltä, että tämä keissi tarjoaa otsikon kysymykseen vastaukseksi edestakaisin nykivän tapahtumaketjun: innostu aiheesta kritiikittä, opi sitten että aihe saattaakin olla problemaattinen, harkitse asiaa ja kerro, että saatoit innoissasi haksahtaa, mutta korosta kuitenkin, että silti tiedät paremmin kuin muut.

”Jenni Hiltusen teoksessa Grind (2012) esiintyy Lapin pukuun pukeutunut kaunotar, joka keikuttelee itseään hyvin viettelevästi. Kun näin sen ensimmäisen kerran, olin ihastunut.” [10] Näin alkaa Heiskasen kolmas esimerkki. Paitsi että Hiltusen teoksessa nähdään feikkisaamenpuku eikä mikään ”Lapin puku”. Kyseessä on saamelaisten gáktiin viittaava jäljennös, ja lisäksi nimityksen ”lapinpuku” sijaan saamelaiset ovat ainakin 1990-luvulta saakka toivoneet käytettävän suomenkielessä sanaa saamenpuku. Ja sitten ”kaunotar, joka keikuttelee itseään hyvin viettelevästi” on tanssija, joka tanssii jamaikalaista dancehall queen stylea. Tuolla tanssilla taas on oma perinteensä, liikkeillä tekniikkansa, nimensä ja tarinansa niiden takana.

Hiltusen teoksesta on käyty keskustelua laajasti, eikä Heiskasen tiivistetty versio siitä osu kovin kauas muuta kuin asenteeltaan. ”Teos herätti kuitenkin myös vahvaa närkästystä.” Kyllä herätti. ”Tällä kertaa asialla olivat myös saamelaiset taiteilijat.” Ja aivan oikeutetusti. ”Videota pidettiin saamelaisten pyhän asian häpäisemisenä; Lapin pukuun eivät ulkopuoliset saa puuttua.” Gáktiin eli saamenpukuun eivät saa ulkopuoliset pukeutua eivätkä suomalaiset riekkua sitä halventavissa pilailuversioissa. ”Paha oli sekin, että Kiasma pani esille teoksen. Tämä tuntui ylireagoinnilta tai juoksuhautaan kaivautumiselta. Eihän mikään ryhmä voi vaatia itselleen koskemattomuutta. Taiteella pitää olla vapaus käsitellä mitä tahansa.” Niin no. Taidehan saa käsitellä ihan mitä haluaa – tai paremminkin taiteessa voidaan käsitellä mitä tahansa. Silti taidetta ei voi erottaa muusta maailmasta erilliseksi alueeksi, jolla ei olisi seurauksia. Tässä kontekstissa näitä seurauksia ovat kokeneet ja edelleen kokevat saamelaiset, ei Hiltunen, en minä eikä Heiskanen. [11]

Neeta Jääskö vääntää rautalangasta napakasti sen, miksi tuo ”[t]aiteella pitää olla vapaus käsitellä mitä tahansa” -argumentti ei mene läpi:

”Instituutio, joka ei kykene pääsemään yli itsestään sen vertaa, että jalkautuisi keskustelemaan käyttämästään kuvastosta niiden yhteisöjen kanssa ja EHDOILLA, joihin ko. kuvasto oikeasti vaikuttaa, on pohjimmiltaan rasistinen ja älyllisesti laiska runkkausrinki.

Joten olkaa hyvät älkääkä vaivatko minua millään ’mut se on taiteen tehtävä’ -lässytyksellä, varsinkaan kun nyt puhutaan taiteen VAIKUTUKSESTA TODELLISIIN, ELÄVIIN IHMISIIN, eikä mistään teoreettisesta ajatusleikistä.” [12]

Heiskanen viittaa Hiltusen teosta käsitellessään myös Otso Kantokorven tekstiin “Omimisen perusteet” Ville Hännisen toimittamassa Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018. “Kysymys kuuluu jälleen: miten aihe käsitellään. Pitää olla ihmisiksi, kirjoitti Otso Kantokorpi hienossa, analyyttisessä esseessään kulttuurisesta omimisesta”, Heiskanen kuvaa. [13]

Ottaen huomioon, että Kantokorpi käsittelee tekstissään juuri saamelaisnäkökulmaa laajasti, Heiskasen lopetus tuntuu oudolta: ”Paremminkin voisi sanoa: ei saa lyödä lyötyä. Ilmeisesti joidenkin saamelaisten tulkinnan mukaan Hiltusen teoksessa oli tästä kysymys. Minun tulkintani on toinen.” [14] Ilmaan jää leijumaan vaikutelma siitä, että kun hän sanoo ”Minun tulkintani on toinen”, se tarkoittaa, että hänen tulkintansa on se oikea. Siinä tapauksessa kolmas toimintamalli vaikean aiheen edessä vaikuttaisi tältä: runno tyynesti oma mielipiteesi läpi.

Ja kuitenkin se parempi vastaus löytyy samaisesta Kantokorven tekstistä: “Käymieni ajatteluprosessien myötä haluan korostaa kahta asiaa. Ensimmäinen on tiedon lisääminen ja toinen on kriittinen itsereflektio.” [15] Totisesti! Erityisesti vaikeilta tuntuvien aiheiden kohdalla olisi tärkeää pohtia tarkkaan, että mitä, mistä positiosta ja millä kompetenssilla oikeastaan pyrkii aiheesta sanomaan. Kuten Kantokorpi toteaa, “[t]iedonhankinta on tietysti itsestään selvä vaatimus onnistuneelle kriitikontyölle, mutta usein se tapahtuu liian helposti oman mukavuusalueen ja totunnaisten osaamisalueiden sisällä.” [16]

Tuo omalla mukavuusalueellaan pyöriminen palauttaa mieleeni Pyhimyksen. “Mä tihkun testoa toksista, ei mul o mitää syytä pyrkii ulos täst boxista”, hän räppää ennen kuin kääntää asetelman toisin päin. Minäkin koin tarpeelliseksi kääntää asetelman toiseksi, ja siksi minusta oli tärkeää kirjoittaa tämä teksti, älähtää – vaikka se oli minulle hankalaa.

Ja vaikka käsittelen kärkkäästi sitä, mikä mielestäni ei ole ok Raution ja Heiskasen teksteissä, toivon, ettei kukaan jätä kirjoittamatta vaikeiksi kokemistaan aiheista, sillä itse kunkin on hyvä astua pois omalta mukavuusalueeltaan – antautua epävarmuudelle, kuten Carmen Baltzar Voima-lehdessä julkaistussa artikkelissaan “Valkoinen taide valtaistuimella” kauniisti kiteyttää:

“Itsetutkiskelun päämääränä ei ole pysyvä valveutuneisuuden tila, jonka jälkeen kaikki on selvää. Se on itsessään pysyvä kyseenalaistamisen ja epävarmuuden tila, jolle voi antautua. Se on varmasti taiteilijalle tuttu. Epämukavuusalue. Se sama, jossa kaikki kiinnostavat jutut syntyvät.” [17]

 

 

Lähteet:

Carmen Baltzar: “Valkoinen taide valtaistuimella”.
http://voima.fi/artikkeli/2017/valkoinen-taide-valtaistuimella/

Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018.

Jääskö, Neeta: [namaheapmi] valkoisuus taiteessa, osa 2: tarkennus!
.https://neetainari.fi/2012/06/namaheapmi-valkoisuus-taiteessa-osa-2-tarkennus/

Kantokorpi, Otso: “Omimisen perusteet”. Teoksessa Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018. (2018) Toim. Ville Hänninen.

Rautio, Pessi: “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys”. Taide-lehti 4/2018.

 

 

Kuva: Flickr

 


  1. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 30
  2. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 30
  3. Rautio, Pessi: “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys”. Taide-lehti 4/2018. s. 24
  4. Rautio, Pessi: “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys”. Taide-lehti 4/2018. s. 26
  5. Rautio, Pessi: “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys”. Taide-lehti 4/2018. s. 27-8
  6. Rautio, Pessi: “Sukupuolisuuden merkitys ja merkityksettömyys”. Taide-lehti 4/2018. s. 29
  7. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 30
  8. ibid
  9. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 31
  10. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 31
  11. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 31
  12. https://neetainari.fi/2012/06/namaheapmi-valkoisuus-taiteessa-osa-2-tarkennus/
  13. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 31
  14. Heiskanen, Seppo: “Miten kirjoittaisin vaikeista aiheista?” Taide-lehti 4/2018. s. 31
  15. Kantokorpi, Otso: “Omimisen perusteet”. Teoksessa Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018. 2018. Toim. Ville Hänninen. s. 130
  16. Kantokorpi, Otso: “Omimisen perusteet”. Teoksessa Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018. 2018. Toim. Ville Hänninen. s. 125
  17. http://voima.fi/artikkeli/2017/valkoinen-taide-valtaistuimella/
Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*