Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.
Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin. Tässä tekstissä kirjoitan kirjoittamisesta.

Tehdessäni Nuoren Voiman uusimpaan Unelmien kriitikot -numeroon tätä juttua Saara Karhusen kanssa pohdimme yhdessä sitä, miten merkityksellistä on kuulla kuinka muut kirjoittavat. Millaisia tunteita kirjoittamiseen voi liittyä ja kuinka tekstit käytännössä syntyvät? Tapasimme jutun tiimoilta monta kertaa, ja keskustelimme tunteja sekä kritiikistä että sen kirjoittamisesta – ja se oli mahtavaa!

Valmis teksti avaa jonkin verran omia kokemuksiamme siitä, millaista kuvataidekritiikin kirjoittaminen on. Se on vaativaa, antoisaa ja merkityksellistä työtä, jonka taustalla on epävarmuutta ja innostusta, tietoa ja osaamista, yrityksiä ja oivalluksia. Valmis teksti on jäävuoren huippu siinä mielessä, että näkymättömiin jäävät sitä edeltäneet hajanaiset muistiinpanot, hylätyt nokkeluudet, erilaisten näkökulmien pallottelu ja tekstitiedoston avaamisen välttelyyn käytetty aika.

Koska jostakin syystä suomalaisessa keskustelussa kritiikin kirjoittamista vähätellään jatkuvasti, toivon, että yksi tapa kritiikin arvon nostamiseksi olisi kaiken tuon valmiin tekstin taakse kätkeytyvän työn näkyväksi tekeminen, kritiikin kirjoittamisesta puhuminen ja oman työnsä arvostaminen.

Luin vasta hiljattain taidekriitikkopariskunnan Roberta Smithin ja Jerry Saltzin vuosia vanhan haastattelun. Vaikka moni asia haastattelussa tuntui eri syistä itselleni hyvin vieraalta (esimerkiksi heidän huimat uransa, sen kautta saavutetut asemansa sekä molempien suhde omaan vallankäyttöönsä), huomasin vilpittömästi inspiroituvani tekstistä. Se muistutti minua siitä, miten antoisana ja merkityksellisenä työnä koen taidekritiikin kirjoittamisen, sekä siitä, että kirjoittaa voi omalla tavallaan, tekniikallaan ja äänellään.

Se, ettei kritiikin kirjoittamisen kokemuksellisuudesta juurikaan kirjoiteta tai puhuta, tuntuu kummalliselta tyhjiöltä ottaen huomioon sen, miten runsaasti kirjoittamisprosesseista puhutaan kaunokirjallisuuden puolella. Olen haalinut käsiini tekstejä ja podcasteja, haastatteluja ja elämäkertoja, joissa kerrotaan moneltako joku kirjailija herää ja mistä, milloin hän aloittaa työskentelyn ja kuinka pitkään hän jatkaa. Olen pannut merkille kaikki luetellut kirjoittamisen lomassa juodut kokispullolliset, teekupilliset tai viskilasilliset, inhalaattoreista irrotetut Benzedrinet ja imeskellyt melassikarkit. Vaikka on tietenkin eri asia kirjoittaa esimerkiksi romaania kuin näyttelyarviota, olen silti kiinnostunut kuulemaan konkreettisesta kirjoittamisprosessista: millä työvälineillä erilaiset kirjoittajat työstävät tekstejään, ja millainen merkitys muistiinpanoilla on heille.

Kun mietin omaa kirjoittamistani konkreettisimmillaan, kuva siitä on tämä: istun kotisohvan divaaniosassa juustonaksuasennossa vanha MacBook Air sylissäni. Minua nolottavat sen likaiset näppäimet ja näyttö, mutta jaksan puhdistaa ne aivan liian harvoin. Vieressäni puhaltaa ikkunan eteen asetettu tuuletin. Kiitos kymmensormijärjestelmän, voin katsoa kirjoittaessani ikkunasta näkyviä, tien toisella puolella puistossa korkeina kohoavien puiden latvoja tai puhelimeni muistiinpanoja. Olin nimittäin 13-vuotiaana sillä tavalla kaukaa viisas, että valitsin konekirjoituksen yläasteella yhdeksi valinnaisaineekseni vaikkei se houkutellut minua tippaakaan.

Muistan yhä laatikkomaiset 1990-luvun tietokoneet rusehtaviksi kuluneine kulmikkaine näppäimineen, hämärän, särisevän valon näytöllä ja koko luokkahuoneessa. Vieressä istuvan Petran ja hänen pianonsoitossa harjaantuneemmat sormensa. Opettajan oljenvärisen polkkatukan ja tehtävät, joissa piti kirjoittaa kuvitteellisia työhakemuksia ja ansioluetteloita. Muistan tunteihin liittyneen pysähtyneisyyden tunnelman ja hahmottoman odotuksen siitä, että jonakin päivänä tämä muuttuu hyödylliseksi. Ja se muuttui! Kirjoittaessani voin keskittyä kokonaan siihen hankaluuteen, että tietäisin kuinka sanoa se, mitä haluan sanoa, sen sijaan että joutuisin keskittymään oikean merkin löytämiseen toisen perään näppäimistöltä.

”Kirjoittaminen on välillä ihan helvetinmoista jankkaamista.” toteaa kirjailija Helmi Kekkonen blogissaan ja samaistun tähän vahvasti. Kritiikin kirjoittaminen on parhaillaan ihanaa: On nähnyt hienon näyttelyn, jonka katseluun on uppoutunut ja joka herättää heti valtavasti ajatuksia. Mieli työskentelee näyttelyn innoittamana pitkään, ja kun pääsee näppäimistön äärelle, on joko mieleen tai puhelimen muistiinpanoihin kertynyt jo niin paljon materiaalia, että sieltä voi vain poimia parhaat päältä. Jopa tekstin rakenne tuntuu syntyvän vaivatta!

Kuitenkin useammin huomaan katselevani näyttelyä jonkinlaisessa suorittavassa työmoodissa: Saatan ottaa puhelimellani kuvia teoskylteistä tai teoksista, miettiä mitkä teokset mahdollisesti nostaisin tekstissä keskiöön. Tunnustelen ja pohdin, että mitähän minä tässä nyt oikeastaan koen katsoessani näitä, ja voi olla, että en koe juuri mitään. Pahimmassa tapauksessa katselen teoksia tyhjällä katseella, ja koen sekä itseni että näyttelyn yhdentekeviksi. Eräänlaista ammattitaitoa on kuitenkin myös se, että ryhdistäytyy, paneutuu huolella näyttelyyn ja arvostaa sekä taiteilijan että itsensä tekemää työtä.

Pidän kritiikin kirjoittamista luonteeltaan luovana, ja parhaimmillaan se onkin aitoa ajattelua. Samaan aikaan koen, että kirjoittamista mystifioidaan aivan liikaa. Ajattelin pitkään, että se on jotakin valtavan erikoista ja jotakin mihin vain ani harva ja erityisen lahjakas pystyy. Ja ehkä niin onkin, mutta olen huomannut että kirjoittamisessa on paljolti kyse silkasta sinnikkyydestä. Siitä että jaksaa jankata, yrittää uudelleen ja hakata päätään seinään pienten kirkkauden hetkien vuoksi.

Vaikka Kekkonen kuvailee proosan kirjoittamista, rohkenen samaistua myös tapaan, jolla hän kuvailee kirjoittamalla uuden, vieraan äärelle pääsemistä. Kritiikin kirjoittamisessa minulle antoisimpia ovat sellaiset hetket, kun kirjoittamalla oivallan jotakin uutta. Sellaista, mikä saa alkunsa jonkin teoksen äärellä, mutta syntyy vasta myöhemmin kirjoittamalla.

Aiemmin arastelin kirjoittamista. Nyt olen kuitenkin kirjoittanut jo sen verran, että tunnen oman kirjoittamisprosessini, tapani vältellä tekstitiedoston avaamista ja epämääräisten sanojen tai hajanaisten lauseiden järjestämistä kappaleiksi, valmiiksi tekstiksi. Silti muistan, kuinka Pontus Purokurun teksti Näin opit alistamaan itseäsi tehokkaammin! Kokeneen itseriistäjän neuvot kirjoittamiseen auttoi kaikessa itsetietoisessa nokkeluudessaan hahmottamaan omaa kirjoitusprosessiani vielä paremmin:

”Itsensä huijaaminen ratkaisee kaiken. Jos harrastaa perustuotantoa ja työstää sitä eteenpäin, ei oikeastaan tarvitse varsinaisesti ’kirjoittaa’ missään vaiheessa. On lopulta yllättävän vaikeaa istua alas ja käskeä itseään: ’Nyt kirjoitan.’ Paljon helpompaa on huijata itseään niin, että koko kirjoitusvaihe jää pois ja tilalla on vain muistiinpanojen tekemistä, lajittelua, yhdistelemistä ja editoimista. Muistiinpano –> yhdistelmät –> laajennukset –> luonnos -> editointi -> julkaisu.”

Joskus olen tuskastunut, kun tekstiä ei vain synny, ja ajatus kokonaisesta, valmiista tekstistä tuntuu kaukaisuudessaan lähinnä lamauttavalta. Mutta kun tiedän, että sen saavuttamiseksi riittävät aluksi surkean pienet yksityiskohdat, hajanaiset muistiinpanot, on jotakin, mihin tarttua ja päästä sekä alkuun että eteenpäin.

Toisaalta olen myös oppinut nauttimaan kirjoittamisen eri vaiheista. Jokainen niistä on aalto, jonka kyydissä liu’un hetken aikaa, ja siirryn sitten seuraavaan. Kun teksti on valmis, se ei välttämättä muistuta alkuperäistä ajatustani siitä juuri lainkaan. Joskus se harmittaa, mutta useimmiten tekstin parissa kuljettu matka tarjoaa monta iloistakin yllätystä, kun lauseet löytävät paikkansa, kappaleiden välille syntyy yhteyksiä ja irralliset ajatukset karsiutuvat.

”I think that writing is a process that tells you what you think. You sometimes actually don’t know what your opinion is until you hear yourself trying to piece it out and have it make sense to you. So while we might argue before or during, the process itself is so bizarre and mysterious that you never know what it’s going to tell you.”

Kuten Saltz edellä muotoilee, kirjoittaminen on tapa ottaa selvää asioista ja siitä, mitä niistä ajattelee. Se on luettaviksi ja jaettaviksi merkeiksi muuttuvaa ajattelua.

 

Lue muut Kritiikin anatomia -sarjan jutut täältä.

 

Kuvat: 
Kirjoittajan valikoimia mutta muokkaamattomia otteita tämän vuoden aikana esillä olleista näyttelyistä tehdyistä muistiinpanoista.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*