Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.
Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin. Nyt vuorossa ovat kriitikon velvollisuudet, empatia ja vastuu.

”Tuijotan sanoja hiljaisuuden muuttuessa yhä tiiviimmäksi. En ymmärrä mitään. Mietin tekikö arvostelija tämän vahingossa vai tarkoituksella, siis oliko hän tietoinen valta-asemansa mittasuhteista? Hänellähän ei ole mitään menetettävää. Hän työskentelisi maamme huomattavimmassa sanomalehdessä vastaisuudessakin. Kun taas minulla on pelissä kaikki, koko elämäni.”

Saara Turusen romaani Sivuhenkilö (2018) perustuu Turusen omiin kokemuksiin hänen Rakkaudenhirviö-esikoisteoksensa (2016) julkaisun jälkeen, kun hänen odotuksensa kirjan vastaanotosta eivät kohdanneetkaan todellisuuden kanssa. Romaani käsittelee avoimesti ja häpeilemättä sitä, kuinka suuresti ja kipeästi kirjailijaan voi vaikuttaa esikoisromaanista saatu ”maamme huomattavimmassa sanomalehdessä” ilmestynyt arvio, ja juuri kritiikin näkökulmasta teos on tietenkin valtavan mielenkiintoinen.

Kriitikolla on valta kirjoittaa kritiikki, joka saattaa satuttaa taiteilijaa. Jostakin syystä taiteilijan rooliin kuuluu kestää se ja kasvattaa paksumpi nahka, olla välittämättä – tai mieluiten ottaa opikseen. Kun taiteilija ottaakin itselleen vallan kirjoittaa teoksen, jossa kertoo kriitikon sanojen satuttaneen tätä, joutuvat kaikki pohtimaan sitä, mikä oikeastaan on ok ja mikä ei: Millainen arvion tulisi olla sekä sitä, kuka sen laatii, millä motiiveilla, mistä positiosta ja kenelle? Sekä erityisesti sitä, mikä on kriitikon vastuu.

Näitä samoja kysymyksiä lähestyy myös Niko Hallikainen tekstissään ”Dialogi: sulavaa ja monisuuntaista horjuttamista”, joka on julkaistu tuoreessa Ville Hännisen toimittamassa Suomen arvostelijain liiton vuosikirjassa Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä 2018.

Siinä missä Turusen romaani on fiktion muotoon puettu kertomus taiteilijuudesta ja avaa taiteilijan näkökulmaa, Hallikainen reflektoi tekstissään jo päättynyttä viisivuotista uraansa kriitikkona. Hallikainen tulkitsee tuota uraa hierarkioita hahmottavana ja purkavana toimintana. Tekstistä välittyy vilpittömyys ja se, kuinka hän on toimintatavoillaan todella rikkonut konventionaalisia käsityksiä kritiikistä ja kriitikon roolista monella tavalla ja tasolla.

”Halusin olla kriitikkona vastuullinen teoksille ja niiden tekijöille. En halunnut puhua teoksesta tai ymmärtää sitä tavalla, joka saattaisi loukata taiteilijaa. Kuvittelin, miten väkivaltaista on kävellä toisen työpaikalle arvioimaan ulkopuolelta työtä, jonka tekeminen on heille aina henkilökohtaista, herkkää ja vaikeaa.”

Hallikainen alleviivaa valta-asetelmien purkamista ja peräänkuuluttaa kriitikon vastuuta. Hän ei toistele kliseitä eikä jää vaatimuksineen teoreettiselle tasolle vaan käy läpi konkreettisin esimerkein omaa toimintaansa suhteessa kentän käytäntöihin. Hän on pitänyt taiteilijoita muita kriitikoita läheisempinä kollegoinaan eikä hänelle ole ollut ongelma kirjoittaa kritiikkejä ystäviensä esityksistä. Uransa alkuaikoina hän kävi esittäytymässä taiteilijoille esityksen jälkeen ja kertoi kirjoittavansa kritiikin esityksestä. Toimimalla näin hän on konkreettisesti luonut yhteyttä taiteilijoiden ja kriitikon välille etäisyyden sijaan.

Sisällöllisesti vastuullisuus on tarkoittanut Hallikaiselle sitä, että hän on koko uransa ajan jättänyt kertomatta pitikö hän esityksestä vai ei, välttänyt esitysten leimallista arvottamista hyväksi tai huonoksi sekä yrittänyt todella ymmärtää, mistä teoksessa on kyse. Se ei ole ollut helpoin tie. Vanhemmat kollegat ovat huomautelleet siitä, että vanhoja hyviksi havaittuja tapoja tulisi kunnioittaa, ja hänen kirjoitustapansa on leimattu liian analyyttiseksi ja lukijaa kohtaan ylimieliseksi. Hallikainen ei ole kuitenkaan antanut periksi. Hän on sinnikkäästi halunnut ymmärtää ja lyttäämisen sijaan tarvittaessa katsonut esityksen uudelleen – ja kas, hämmennys on muuttunut ymmärrykseksi.

En voi olla jäämättä kiinni tähän ajatukseen. Kuinka olennaista ja tärkeä se on tunnistaa: aivan kuin mitä muutakin taitoa tahansa, myös empatiaa voi treenata. Parhaimmillaan kritiikki nimittäin on aitoa ajattelua ja juuri sitä, että yrittää ymmärtää mistä teoksessa on kyse ja pysähtyy sen äärelle pohtimaan millaisia oivalluksia, näkökulmia tai tunteita se herättää. Kirjoittaminen teosta kohti voi olla mielekkäämpää mutta myös haastavampaa kuin se, että luettelee syitä miksei sinne voi päästä.

 

”Me liikumme tässä vähän niin kuin rumasta kauniiseen, vitsailee keskustelun vetäjä, siis pehmeästä rajuun, tiedättehän te, hän selittää. Tällä perusteella hän on päättänyt istumajärjestyksen, rajut miehet vasemmalla, pehmeät naiset oikealla.”

Sukupuoli on Turusen romaanissa keskiössä monella tavalla. Päähenkilö peilaa omaa käytöstään ja sille asetettuja vaatimuksia naiseutensa kautta, mutta erityisen järkyttynyt hän on, kun paljastuu, että sukupuoli määrittelisi häntä myös ammatillisesti ja hänen teoksiaan sisällöllisesti. Kirjapaneelin vetäjä jatkaa puhumistaan hänen puolestaan ja hänen sukupuolestaan pyrkien määrittelemään hänet ulkopuolelta niin, että päähenkilö vaikenee ja ajattelee tulistuneena:

”Seuraavaksi kirjoitan jotakin, missä ei juosta kenenkään perässä, minä mietin, jotakin missä on vain yksi nainen ja setämiesten kysymykset. Että sitten, jos minulta pyydetään vastausta vielä johonkin, niin pääsen suoraan puhumaan siitä, mikä tuntuu lymyilevän tämän kaiken takana.”

Myös Hallikainen ruotii kulttuurikentän patriarkaalisia rakenteita ja käytäntöjä, vaikka sukupuoli on hänen tapauksessaan avannut ovia. Häntä on suositeltu töihin, koska ”alalle kaivataan mieskirjoittajia” ja tuupittu menestyneiden miestaiteilijoiden taholta yhteistyöhön toisen mieskriitikon kanssa, koska he ovat molemmat ”älykkäitä”. Hallikainen on kokenut ehdotukset ”ahdistavina kiertoilmauksina heteroseksistiselle ajatukselle: meidän poikien pitäisi ottaa kulttuurihommat haltuun”. Mielenkiintoisena näyttäytyy myös Hallikaisen havainto siitä, että taidekeskusteluun eniten kitkaa ja puhdistavaa konfliktia kaipaavat juuri ne, jotka ”ovat eniten turvassa niiden tuottamalta harmilta”: valkoiset miehet.

Sukupuolen merkityksestä keskusteleminen on todella tärkeää, ja tasa-arvon tavoittelemisen tulee olla jokaisen velvollisuus naisena, miehenä, kriitikkona, taiteilijana – ihmisenä. Miltei oksennan hiukan suuhuni joka kerta, kun näen sanan NAIStaiteilija ja kuulen kammottavista ahdistelukokemuksista, joita tälläkin piskuisella Suomen taidekentällä jatkuvasti tapahtuu. Haluan kuitenkin uskoa, että asiat ovat muuttumassa ja toivon, että normittavan sukupuolidikotomiapuheen sijaan tunnistettaisiin sukupuolen sekä sen kokemisen moninaisuus paremmin. Ja kun tarkastellaan kritiikkiinkin liittyviä valtarakenteita ja vastuuta, on välttämätöntä kiinnittää huomiota eri intersektioihin, tunnistettava oma positionsa ja omat etuoikeutensa – myös ja eritoten ne, jotka tuntuvat itsestäänselvyydessään näkymättömiltä. Vaikka omien etuoikeuksiensa listaaminen tuntuu todella kiusalliselta, se on olennaista eriarvoistavien rakenteiden hahmottamiseksi. Ei esimerkiksi ole mitenkään itsestään selvää, että minulla on mahdollisuus toimia tällä kentällä omalla äidinkielelläni tai se, että kun minua lähestytään, minulle puhutaan suomeksi.

 

”On aivan kuin lattia murenisi altani ja seinät alkaisivat halkeilla. Kaikki ne vuodet, minä ajattelen, veri pakenee jäsenistäni ja raajani muuttuvat painaviksi. Laahustan takaisin patjalleni, kääriydyn nuhjuiseen peittooni ja kyyneleet purskahtavat ulos. Itken tyynyn likomäräksi. Samalla näen kaiken ulkopuolelta ja soimaan itseäni. Tämä on niin tyypillistä. Olla se taiteilija, joka ei kestä kritiikkejä vaan itkee nuhjuiseen peittoonsa kääriytyneenä.”

Turusen romaanissa yhden liian suuren painoarvon saavan arvion aiheuttama ahdistus on lamauttavaa ja häpeä prisman tavoin moniaalle taittuvaa. Arvio satuttaa ja saa miettimään, kuinka paljon työtä teoksen eteen on tehnyt ja epäilemään sitä, millaiseksi sen on itse kokenut. Se, että arvion antaa satuttaa, lisää häpeän tunnetta entisestään.

Arvion suoraan tai välillisesti aiheuttama häpeä on Turusen kuvaamana varsin kokonaisvaltaista. Se on samanaikaisesti sekä yksityistä että julkista, todellista ja kuviteltua. Häpeä kumpuaa arvion laukaisemana hahmon sisältä ja heijastuu ihmisissä hänen ympärillään. Hänen teoksensa ja hänet itsensä on liattu eikä hän tahdo nähdä ketään, ei kohdata ketään ja samanaikaisesti hän pohtii, kuinka muutkin joutuvat tuntemaan häpeää hänen puolestaan.

”Tunnen ahdistusta myös vanhempieni puolesta. Isäni epäilykset kirjani suhteen ovat nyt ikään kuin sinetöity ja vanhemmillani olisi hyvä syy hävetä tytärtään, joka luuli itsestään liikoja, yritti kahmia liian isoa kakkupalaa ja kurotti kuuseen, vaikka kataja olisi ollut enemmän hänen heiniään.”

Hän kuvaa arvion myötä ympärilleen langennutta hiljaisuutta ja muistaa erään äidin muuttaneen pois pieneltä paikkakunnalta lapsensa itsemurhan jälkeen, kun ei kestänyt sitä, kuinka ihmiset eivät osanneet sanoa hänelle mitään. Tuo vertaus tuntuu kohtuuttomalta ja asiattomalta mutta välittää osaltaan häpeän tunteen irrationaalisen syvyyden.

Myös Hallikainen nostaa esiin kritiikkiin liittyvät häpeän ja syyllisyyden tunteet. Hallikaisen kohdalla ne liittyvät vallankäyttöön kriitikon roolissa, mikä puolestaan tekee hänen mukaansa kirjoittamisesta vielä tavallistakin yksinäisemmän, jopa eristävän kokemuksen. Tuota valta-asetelmaa on kuitenkin mahdollista purkaa itse aktiivisesti myös kriitikon roolista käsin:

”Yhä vähemmän ajattelin kriitikon ja taiteilijan välistä valta-asetelmaa, koska huomasin murtaneeni siihen liittyvän tabun henkilökohtaisessa kokemuksessani. Tunsin ymmärtäneeni, kuinka valta-asetelma riippuu täysin siitä, miten ja kuinka tietoisesti kukin yksilö käyttäytyy toista kohtaan kulloisessakin tilanteessa. Samalla käsitykseni vallankäytöstä alkoi laajeta, ja aloin hahmottaa kritiikin valtarakenteiden lisäksi vallankäyttöä taiteilijoiden kesken ja instituutioissa, minkä seurauksena kirjoitustöissäni on tapahtunut iso sisällöllinen muutos esitysarvioista laajempien rakenteiden käsittelyyn.”

Luettuani Turusen romaanin ja Hallikaisen tekstin koen ensisijaisen tärkeäksi kiinnittää myös itse yhä enemmän huomiota siihen, millä tavoin ja millä perusteella arvotan teoksia omissa teksteissäni. Haluan myös rohkaista jokaista reflektoimaan huolellisesti omaa positiotaan suhteessa kollegoihin/taiteilijoihin/kriitikoihin/lukijoihin/instituutioihin, tiedostamaan oman vastuunsa sekä harjoittamaan empatiaa. Se ei syö kritiikin uskottavuutta tai tee siitä hampaatonta hymistelyä, vaan terävöittää sitä. Haluan pyrkiä siihen, ettei omista teksteistäni synny tällaista mielikuvaa:

”Eniten minua harmittaa kuitenkin kai se, ettei kirjaani käsitellä kirjallisuutena, tai minään sellaisena, jolla olisi itseään suurempaa merkitystä. [—] kirjan kieltä tai tyyliä ei kuvailla. Yhtäkään kirjallista viitettä ei ole löytynyt. Miksei kirjaani ole verrattu mihinkään aiemmin kirjoitettuun? Eikö sitä ole katsottu sen arvoiseksi vai onko arvostelijalla ollut vain kiire?”

Tai että voin todella seistä sanojeni takana, jos sellainen mielikuva syntyy. On minun vastuullani, että paneudun siihen, mitä teen. Että kohtaan teoksen sellaisena kuin se on ja kuvaan tuota kohtaamista parhaani mukaan. Kritiikille ei onneksi ole olemassa valmista yleispätevää kaavaa tai vaatimuslistaa, josta voisi ruksia suoritetut kohdat. Se on olemukseltaan elävä, monimuotoinen ja jatkuvasti muuttuva. Siksi jokaisen kriitikon vastuulla on valita se, minkä verran hän käsittelee teoksen formalistisia piirteitä ja missä määrin hän kontekstualisoi sitä suhteessa muihin teoksiin tai ympäröivään maailmaan, käyttää mielikuvitustaan, arvottaa ja analysoi. Ja siksi jokaisen kriitikon on määriteltävä oman asiantuntemuksensa kautta se, mikä hänen mielestään on hyvän kritiikin anatomia ja tarkastettava tuo tavoite jokaisen kirjoittamansa arvion kohdalla.

 

Turusen romaani lähtee liikkeelle romaanin julkaisemiseen liittyvästä riemusta ja siihen limittyvästä palautteen saamisen odotuksesta, jatkaa sitä seuraavaan lamaantumiseen ja lopulta romaanista irtipäästämiseen, enkä voi olla pohtimatta näitä tekstin julkaisemiseen liittyviä tunteita myös kriitikon näkökulmasta.

Yksittäisen kritiikin julkaisemisessa mittakaava ja varsinkin aikajana on tietenkin huomattavasti maltillisempi, mutta myös siihen liittyy jonkinlainen tunnustuksen kaipuu. Kun on kirjoittanut kritiikin ja julkaisee sen, tekee mieli tarkkailla tykkääkö siitä kukaan somessa ja jaetaanko sitä uudelleen. Aika tuntuu pysähtyvän hetkeksi, kun kukaan ei reagoi. Olo on pettynyt ja turhautunut. Tuntuu siltä, että tehty työ menee hukkaan eikä kukaan huomaa eikä ketään kiinnosta eikä kukaan ymmärrä. Sitä velloo jonkin aikaa näissä ikävissä tunteissa ja lähtee sitten ehkä ulos koiran kanssa tai lounaalle tai alkaa kirjoittaa toista tekstiä eikä ainakaan katso puhelimen ilmoituksia. Pitäkää sitten hiljaisuutenne, minä en välitä! Teen tätä muutenkin eniten itselleni, ja minusta tekstistä tuli hyvä! Ja sitten kun ensimmäiset tykkäykset tulevat, tuntee olevansa turvassa. En olekaan yksin, en kuvitellut kaikkea. Teksti on olemassa. Minä olen olemassa. Ja jos joku joskus harvoin kommentoi tekstiä positiivisesti, se tuntuu todella ihanalta – samanlaiselta kun sai hyvän numeron koulussa: joku muu näkee sinut ja kertoo, että hyvin tehty.

 

 

Lähteet/keskustelukumppanit:
Saara Turunen:
Sivuhenkilö (2018). Tammi.
Niko Hallikainen:
”Dialogi: sulavaa ja monisuuntaista horjuttamista”. Teoksessa Kriittinen piste. Tekstejä kritiikistä (2018). Toim. Ville Hänninen. Suomen arvostelijain liitto.

 

Kuva kirjoista: Sanna Lipponen

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*