Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.
Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin, mutta alkaa epävarmuuden ylistyksellä.

 

Mistä hyvä kritiikki syntyy? Mitä sen kirjoittaminen vaatii? Mikä on oma suhteeni kritiikkiin? Millaista kritiikkiä haluan kirjoittaa? Olenko minä edes kriitikko?

Nämä kysymykset pyörivät vuosi sitten tiiviisti mielessäni ja valuivat tuolloin myös Taiteen edistämiskeskuksen työskentelyapurahahakemukseen. Kirjasin työsuunnitelmaani Kritiikin anatomia -sarjan, jossa reflektoisin omaa työskentelyäni sekä kritiikin kirjoittamista yleisemmällä tasolla. Lisäksi haastattelisin kirjoittajia sekä taiteilijoita kritiikin merkityksestä heille.

Nyt kun on aika aloittaa tuo sarja, kysymykset tuntuvat edelleen innostavilta. Haluni pohtia aihetta kumpuaa kuitenkin paitsi ammatillisesta uteliaisuudesta ja kunnianhimosta myös hillittömästä epävarmuudesta.

Minusta titteli kriitikko on aina kuulostanut erityisen fancylta – ollapa niin pätevä, fiksu ja osata sanoa jotakin olennaista ilmiöistä edessään! Ja vieläpä sellaista, jonka joku toinen lukee ja pitää sitä tuoreena, merkityksellisenä näkökulmana ja ehkä jopa oppii jotakin uutta. Ajattelin että kriitikon täytyy olla valtavan sivistynyt mutta myös todella itsevarma ihminen. Kuinka hän muutoin osaisi ja uskaltaisi kertoa muille oman tulkintansa, paljastaa jotakin niin intiimiä kuin omat ajatuksensa ja jopa tunteensa? Ja kuinka mieletöntä se mahtaa olla – jos osaa ja uskaltaa – kohdata teokset, ihmetellä niitä ja elää ne vielä uudelleen kirjoittamalla niistä. Ajattelin myös pitkään, että tuo kaikki on joitakin muita varten. Kunnes kuitenkin menin sitä kohti, vaikka en uskaltanut sitä ehkä myöntää edes itselleni.

Epävarmuuteni pitää minut valppaana. Se saa minut yhä etsimään lisää tietoa ja jonkinlaista vertaistukea: sanallista ja salaista, tekstejä ja kokemuksia, joihin voin peilata omia epävarmuuden tunteitani ja ajatuksiani. Viimeksi minua puhutteli Helen Korpakin mainio essee, jossa hän kuvaa kuinka ”[e]litismi on syöpynyt taidemaailmaan: luokkauskollisuus määrittää kenellä on varaa, millä ehdoilla ja millä tavoilla. Se myös määrittää kuinka meidät kasvatetaan katsomaan taidetta ja missä määrin saamme tilaisuuksia olla tekemisissä taiteen kanssa.”

Teksti saa minut miettimään omaa lapsuuttani Pieksämäellä sekä sen aikaisia kulttuurielämyksiäni. Ensimmäisinä mieleeni tulevat James Bond -elokuvien tunnusmusiikit näyttävine kuvituksineen, Walt Disneyn piirretyt, Taikatalvi, Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä satunnaiset kesäretket Punkaharjulle Retretin upeisiin luoliin. Nykytaide ei ollut osa arkeani, mutta visuaalisuus ja tarinat olivat. Kuvataide – kuvien näkeminen ja tekeminen – kiehtoi minua, mutta koko kenttä oli minulle vieras. Ajattelin että minä en voisi olla osa sitä. En edes tietäisi mistä alkaa. Tai jos jossakin vaiheessa pääsisin astumaan sille, tekisin jonkin virheen, joka paljastaisi ulkopuolisuuteni. Sen että en kuulu tänne.

Iida Sofia Hirvosen mukaan nykyaika ruokkii varmuutta ja menestystä. Jokainen tykittää someen parhaita puoliaan ja elämänviisauksiaan, eikä epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tunteille ole sijaa. Ne ovat ok lähinnä hetkellisinä vaikeuksina osana voimauttavaa kertomusta kohti onnistumista. Tunnistan tuon eetoksen ja koen tärkeäksi kertoa julkisesti, että en minä tiedä mitä olen tekemässä. Monia näyttelyitä katsoessani mietin, etten tajua tästä mitään. Kirjoittaessanikin voin ajatella, että tämä on ihan paskaa enkä osaa eikä tätä sitä paitsi lue edes kukaan ja oikeastaan se on vain hyvä. Se, että joku muukin painii epävarmuutensa kanssa, voi olla vapauttavaa. ”Negatiivisten tunteiden ja epävarmuuden ilmaiseminen vaikka netissä toimii, koska sen kautta voi luoda ihmisten välille aitoa yhteyttä, tuntea, että toinen ymmärtää. Angstaaminen tuntuu puhuttelevammalta kuin se, että yrittäisi koko ajan tsempata” graafinen suunnittelija Ulla Donner kuvailee Hirvosen artikkelissa. Kun ymmärtää, ettei ole yksin, ei tarvitse teeskennellä tai pelätä paljastumista. Siksi minua kiinnostavat yhä enemmän itse tekstien lisäksi niiden taustat. Missä olosuhteissa ne syntyvät ja millaisia tunnetiloja kirjoittamisprosessiin liittyy.

Epävarmuuden ja ulkopuolisuuden tunteet voivat yhdistää ihmisiä, mutta ne saattavat johtaa myös uusiin hedelmällisiin näkökulmiin. Kun ei tiedä mitä ajatella jostakin ilmiöstä, on otettava selvää. Astuttava teosten eteen ja koettava ne niin, ettei ole jo etukäteen päättänyt, mitä mieltä niistä pitäisi olla. Uppouduttava ja elettävä ne. Elettävä ne vielä uudelleen ja samalla tuhottava tuo hetki kirjoittamalla siitä. Kirjoitettava kohti, kokeiltava ja toivottavasti oivallettava matkalla. Nykyään minua ei oikeastaan haittaa kysyä tyhmiä ja oppia asioita monen mutkan kautta. Se, että ajattelen näin tai että teen virheitä, ei tarkoita, etten olisi kiinnostunut asioista ja erittäin kunnianhimoinen kirjoittamisessani. Haluan kirjoittaa ajankohtaista, mielenkiintoista ja ajatuksella laadittua kuvataidekritiikkiä – ehkä jopa uudistaa sitä. Kirjoittamisen ilo on kuitenkin minulle ensisijaisesti ja itsekkäästi juuri oivaltamisen iloa. Sitä kun epävarmuus muuttuu hetkittäin kirkkaudeksi.

Arvelen että paine peittää oma epävarmuutensa saattaa toisinaan heijastua siihen, millaisena kritiikin tila koetaan. Monen muun tavoin olen kyllästynyt puheeseen kritiikin kriisistä ja Marissa Mehr pukee myös omat tuntemukseni osuvasti sanoiksi esimerkiksi tässä Kritiikin Uutisten pääkirjoituksessaan: ”Mikäli kritiikistä jotakin on kuollut, niin sen vanhanaikainen muoto, johon yhdistetään usein perinteinen sanomalehtimuoto, vahva arvottaminen sekä norsunluutornimainen elitismi. Kritiikki on 2000-luvun puolella monipuolistunut. Ja sen, ettei kaikkia tekstejä välttämättä enää edes tunnista kritiikiksi, pitäisi olla hyvä asia.”

Tämähän ei tietenkään estä ketään lässyttämästä kriisistä ja pohtimasta olisiko kritiikki enää mitenkään pelastettavissa. Tästä tuore malliesimerkki on Tero Kartastenpään Imagessa ilmestynyt artikkeli Kriittinen tilanne, johon hän on kutsunut neljä keskustelijaa, joista ”kukaan ei saa juuri nyt rahaa taiteen arvioimisesta”. Juttu tulvii juuri niitä samoja taajaan julistettuja mutta osin jopa täysin kuviteltuja uhkia, joille en todella soisi yhtään enempää palstatilaa. Journalismin tutkijan Maarit Jaakkolan mukaan kritiikin kriisipuheessa maalatuille kauhukuville ei nimittäin edes välttämättä löydy tukea faktoista: ”Suuria muutoksia, kuten arvostelujen määrän laskua tai niissä tapahtuneita sisällöllisiä muutoksia, joista julkisissa keskusteluissa puhutaan pessimistiseen sävyyn, ei ole kyetty havaitsemaan.”

Kartastenpään mukaan ”[k]ritiikeistä on tullut tuoteselosteita, taiteilijat nauravat räkäisesti kriitikoilleen.” Hän jatkaa kuinka edes ”[a]mmattikunta ei usko itseensäkään.” Koko artikkelin asetelma saa minut turhautuneeksi. Miten niin on tullut tuoteselosteita? Miten niin nauravat? Miten niin ei usko? Ja vielä liitepartikkelin paikkaan liittyen: mihin muuhun se ei usko?

Samaan tapaan kun käytän oman epävarmuuttani voimavarana, ajattelen kritiikin lukemattomia mahdollisuuksia sen uhkien sijaan. Minun on vaikea ymmärtää miksi ja miten kritiikin asema edes voisi olla vakaa, sillä sen täytyy elää, muuttua ja löytää uusia muotoja. En jaksaisi enää lukea tällaisia juttuja, joissa viitataan lähes ainoastaan Helsingin Sanomien kriitikoihin – onkohan se jo jonkinlainen ennätys, että jutussa mainitaan Hesari yhteensä 16 kertaa? En jaksaisi lukea kuinka suurten kriitikoiden aika on ohi, mutta silti sujuvasti omistetaan useampi kappale Seppo Heikinheimolle. Tällaisia juttuja lukiessa minulle tulee suorastaan klaustrofobinen olo. Sellainen, että olisi juuttunut johonkin outoon aikapoimuun ja pyörisi pyöröovissa kierroksen toisensa jälkeen pääsemättä ulos. Kartastenpään jutussa kuvatun keskustelun paras kohta onkin, kun Minna Lindgren muistelee olleensa vuonna 1990 A-studiossa ja Sonya Lindfors kuittaa olleensa tuolloin 5-vuotias. Niin olin minäkin, ja siitä on 28 vuotta. Olisiko aika kurkistaa nykyaikaan ja siihen todellisuuteen, jossa on muutakin kuin Helsingin Sanomat ja printtimedia?

Kartastenpään artikkelin itsetarkoituksellisen mukaraflaavalla alkupuolella on lainaus The New York Timesin elokuvakriitikko A. O. Scottilta, jonka mukaan ”kaikki ovat internetin ansiosta ’kriitikkoja'”. Lainausmerkit kriitikkonimikkeessä ovat olennaiset. Kuka tahansa voi ilmaista mielipiteensä, mutta kritiikki ei ole vain mielipide. Kuten Mehr jälleen kärsivällisesti kiteyttää, kriitiikin kutsuminen yhden ihmisen mielipiteeksi on ankeaa vähättelyä, sillä ”[k]riitikko ei toki käytä yhteen tekstiin vuosikausia, mutta työhön kuuluu taidealan tuntemus, kouluttautuminen ja kaikki muu työ, joka tehdään asiantuntijuuden syventämiseksi ja kasvattamiseksi.”

Johonkin osin kuvitteelliseenkin menneisyyteen hädissään tarrautuvassa kritiikin kriisipuheessa vähätellään usein innokkaasti internetiä, mutta haluttiin sitä tunnustaa tai ei, sillä on ansionsa. Osa kritiikin muutosta onkin myös se, että monet kritiikkijulkaisut ovat jo siirtyneet kokonaan verkkoon. Vaikka kaikilla ei ole halua tai pääsyä internetiin, Suomen mittakaavassa se tarjoaa silti demokraattisen, saavutettavamman ja usein ilmaisen vaihtoehdon. Netissä kritiikki sekä sen herättämä keskustelu saavat kaipaamaansa tilaa kasvaa ja kukoistaa kaksiulotteisten merkkimäärien ja rajattujen palstatilojen tuolle puolen.

Tulevissa Kritiikin anatomia -sarjan jutuissa keskustelenkin muiden taiteesta nimenomaan verkkoon kirjoittavien ihmisten kanssa. Pyrin luotaamaan julkaisualustan merkitystä kritiikille, mutta sitäkin enemmän haluan tietää, kuinka he kestävät kirjoittamiseen liittyvän epävarmuuden, kuinka heidän tekstinsä syntyvät ja millainen on heidän mielestään hyvän kritiikin anatomia. Lisäksi tulen pohtimaan konkreettisemmin omaa kirjoitusprosessiani – tekemään ruumiinavauksen omille teksteilleni ja näyttämään, kuinka hajanaiset ja sekavat iPhonen muistiinpanot muuttuvat valmiiksi tekstiksi.

Mitä ja millä tavalla sinä haluaisit kuulla kritiikistä puhuttavan? Entä kenen haastattelun haluaisit lukea?

 

Kuva: Sanna Lipponen

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*