Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.
Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin. Nyt haastattelussa on kriitikko ja tutkija Sini Mononen.

Viime vuonna joulukuussa olin kuuntelemassa Kritiikin ääniä x 2 -keskustelua Taidekoti Kirpilässä. Mukana keskustelussa olivat E. J. Vehmaksen rahaston arvostelijapalkinnon vuonna 2017 voittaneet Harri Kalha ja Sini Mononen sekä juontajan roolissa Suomen arvostelijain liiton kuvataidejaoksen puheenjohtaja Juha-Heikki Tihinen. Tuo ilta oli minulle mieleenpainuva ja jopa käänteentekevä, sillä kuunnellessani kirjoittamisen prosessiin liittyviä ajatuksia ymmärsin kaipaavani juuri tämänkaltaista keskustelua ja ajatustenvaihtoa lisää, mikä oikeastaan antoi lopulta pontta koko Kritiikin anatomia -sarjalleni.

Ympyrä sulkeutui eräänä lokakuisena perjantaina, kun tapasimme Monosen kanssa hänelle tutussa työskentelytilassa, ravintola Rytmissä, ja keskustelimme kritiikistä.

 

Kuinka olet päätynyt kirjoittamaan kritiikkiä? Millainen suhde sinulla on kritiikin kirjoittamiseen ja kriitikkouteen?

Opiskelin musiikkitieteitä Helsingin yliopistossa, ja osallistuin vuonna 2005 osana estetiikan sivuaineopintojani Irmeli Hautamäen kritiikkikurssille. Kirjoitimme kurssilla kritiikkejä, ja tuon kurssin tiimoilta Hautamäki kutsui joitakin opiskelijoita kirjoittamaan Mustekalaan.

Kirjoitin aika pitkään ainoastaan Mustekalaan, ja voisi sanoa, että olen oppinut kritiikin tekemisen siellä. Kirjoitin myös pitkään sillä tavalla, etten juurikaan ajatellut sitä, olenko kriitikko tai millainen kriitikko olen. En oikeastaan ajatellut itseäni kirjoittajanakaan ennen kuin sain joltakin instituutiolta kirjeen, jossa minua kutsuttiin taidekirjoittajaksi. Silloin ajattelin, että ahaa, tämähän on aika kätevä epiteetti!

Saattaa olla, että ehdin jopa saada ensimmäisen palkintonikin ennen kuin sisäistin olevani kriitikko. Määrittely on kohdallani tapahtunut ensin ympäröivän maailman taholta: muut ihmiset ovat kutsuneet minua kriitikoksi ja kirjoittajaksi. Ja kun minua on pyydetty luennoimaan tai puhumaan kritiikin kirjoittamisesta, olen oppinut ajattelemaan ja avaamaan sekä sanallistamaan kritiikin kirjoittamista ja kriitikkona toimimista tarkemmin.

En kuitenkaan ole koskaan toiminut ainoastaan kriitikkona, ja nykyisin kutsun itseäni tutkijaksi ja kriitikoksi.

 

Millainen sinun kirjoittamisprosessisi on? Missä ja miten kirjoitat?

Aluksi kritiikkien kirjoittaminen oli minulle hyvin yksityistä toimintaa. Kävin katsomassa näyttelyn yksin, ja kirjoitin siitä yksin. En tuntenut taiteilijoita tai muita toimijoita Mustekalan ulkopuolelta. Tavallaan kirjoittaminen oli sillä tavalla hyvin suojattua pitkään. Vaikka viihdyn todella hyvin marginaalissa ja yksityisyydessä, ajattelen kuitenkin, että varsinainen kasvu tapahtuu ja maailma ikään kuin avautuu eri tavalla silloin, kun ihmiset kyselevät ja joutuu sanallistamaan tekemistään.

Kun käyn näyttelyissä, en tee muistiinpanoja, mutta otan valokuvia. Ne ovat muistiinpanojani. Joskus harvoin, kun olen ollut ainoa ihminen näyttelytilassa, olen saattanut istua jonkin teoksen viereen ja kirjoittaa siinä. Se on ollut tosi kivaa.

Eniten kirjoitan kotona ja kahviloissa. Viihdyn kantapaikoissani, kuten Rytmissä, sillä se on tuttu ja turvallinen paikka kirjoittamiselle. Tiedän, että voin istua ja työskennellä täällä rauhassa, että netti toimii ja millainen äänimaisema täällä on. Kotona kirjoittamisessa on puolestaan kätevää se, että kirjat ovat lähelläni. Ne ovat kuitenkin työkalujani.

Kirjoittaminen ei ole vain paikoillaan istumista. Tänään aloitin kotona uuden pitkän tekstin kirjoittamista, ja se vaati haahuilua, paikan vaihtamista ja kävelyä. Välissä soitin pianoakin. Kun kirjoitan, en voi kuunnella kirjoittaessani musiikkia, jossa on sanoja. Sen sijaan kuuntelen esimerkiksi 50-luvun klassista jazzia tai vaikka Bachia. Väitöskirjaa kirjoittaessani kuuntelin satoja kertoja John Luther Adamsin Become Ocean -biisiä, jossa aallot nousevat ja laskevat. Se oli aiheeseen sopivalla tavalla tarpeeksi synkkä ja tumma. Kun minun täytyy keskittyä ja ajatukset harhailevat, kuuntelen valkoista kohinaa.

Vaikka lähtökohtaisesti tykkään kirjoittamisesta, se on myös tosi raskasta ja rasittavaa. Tekstiä on vaikea sietää. Itse kirjoittamisprosessiin vaikuttaa esimerkiksi se, olenko kirjoittamassa pitkää vai lyhyttä tekstiä. Lyhyiden tekstien kohdalla pyrin kirjoittamaan illalla ensimmäisen, huonon version, jonka editoimista jatkan aamulla. Tarvitsen aina sen jonkinlaisen roiskaisun, jota voin työstää. Pitkän tekstin kirjoittaminen on hiukan erilaista, ja työstän sitä useammassa erässä. Yleisesti ottaen uskon nopeaan tekemiseen – teksti harvoin paranee olennaisesti prosessia pitkittämällä.

Kun teksti on julkaistu, yritän suhtautua siihen ammattimaisesti ja mennä eteenpäin. Saan palautetta jonkin verran, ja toki minulle on ilo, jos taiteilija on saanut jotain irti tekstistäni. Minulla on vaikea suhde omiin teksteihini, mutta yritän olla armeliaampi ja hyväksyä sen, että vaikka tekstin täytyy pysähtyä, asian prosessointi ei välttämättä pääty siihen. On myös siedettävä ja sisäistettävä se, ettei ajatteluprosessia voi oikeastaan pakottaa tai nopeuttaa.

 

Millä tavalla kritiikin ja tutkimustekstin kirjoittaminen eroavat? Koetko että ne voivat tukea toisiaan?

Tapaani kirjoittaa taiteesta on luonnehdittu esseistiseksi. Taide-esseistiikka on yksi kritiikin laji, eikä se ole kovin kaukana taiteen tutkimuksesta. Tutkimuksessa metodologiaa ja tulkintakehyksiä on vain kirjoitettava auki tekstiin.

Kritiikki on kuitenkin joustavampi tekstilaji kuin vaikkapa tutkimusartikkeli, ja se sallii enemmän kokeilemista. Ajattelenkin kritiikkiä tietynlaisena tutkimuksen harjoituskenttänä tai testilaboratoriona. Kritiikissä voin esimerkiksi testata käsitteitä tai teorioita. Kritiikki voi olla myös osa tutkimusta esimerkiksi aineistonkeräämisen muodossa tai toimia yhtenä tapana popularisoida ja tuoda julki tutkimusta.

Kritiikillä ja tutkimuksella voi olla paljonkin yhteistä: lähestymistapa voi olla sama ja kysymykset, joista olen kiinnostunut, voivat olla samankaltaisia. Kritiikin kirjoittaminen on myös hyvää vastapainoa pitkälle ja hitaalle tutkimuksenteolle. Kriitikon ei tarvitse tietää kaikkea aiheesta samalla intensiteetillä kuin tutkimuksessa. Siinä voi antautua keskusteluun teoksen kanssa. Taiteilijat tutkivat hyvin erilaisia ilmiöitä, ja heidän teostensa kautta pääsee kurkistamaan moniin eri maailmoihin. Taide on siinä mielessä hyvin vieraanvarainen kenttä – se antaa niin paljon kaikenlaista!

 

Millainen merkitys kielellä on sinulle kirjoittajana?

Kirjoitan mieluiten äidinkielelläni, suomeksi. Kirjoittaminen on minulle ajatusten ja kokemusten sanallistamista. Pidän itseäni melko kuivakan teoreettisena kirjoittajana, ja ihailen esimerkiksi päivälehdissä uransa tehneitä kriitikoita, jotka onnistuvat yhdessä lauseessa olemaan hyvin viihdyttäviä tai avaamaan kokonaisia genrejä pelkällä sivulauseella.

Tutkimuksen puolella kirjoittamista värittää tietty käsitteiden taakka: ne on määriteltävä hyvin tarkkaan, ja niihin liittyy tietty historia, joka kulkee aina mukana. Kielen merkitys kritiikissäkin on moninainen. Se suhteutuu traditioon ja on erilaista eri taiteiden välillä. Käytetty kieli heijastelee myös kirjoittajan taidekäsitystä ja se, millaista kieltä missäkin yhteydessä käyttää, voi olla kommentoivaa: haluaako esimerkiksi nostaa tietyn taiteenlajin tai teoksen arvostusta tai tuoda sen lähemmäksi lukijaa.

Kritiikin puolella kielellä ja konventioilla voi myös kokeilla ja leikitellä. Mustekalaan kirjoittaessani olen saattanut testata sitä, millä tavalla tekstin kautta voi heijastella teosta. Esimerkiksi taiteilijakollektiivi Anna Breun HAM galleriassa vuoden 2017 alussa esillä ollut teos Coyote Video tuntui pakenevan kaikkia lokerointeja. Näyttelyssä reviteltiin taidemaailman kliseillä ja näyttelytekstissä taidettiin jopa kieltää kaikenlainen tulkinta. Mietin, miten tällaisesta näyttelystä voi kirjoittaa? Kirjoitin siitä kuitenkin jutun Mustekalaan sommittelemalla lauseita Taide-lehden vuosikerran 1960 numeroista. Yritin sillä tavalla ikään kuin pelata samaa peliä kuin itse näyttely.

 

Mietitkö paljon lukijoita tai yleisöä kirjoittaessasi? Millä tavalla esimerkiksi päivälehtiin tai Mustekalaan kirjoittaminen eroaa?

Kun aloitin taiteesta kirjoittamisen, mietin yleisöä paljon vähemmän, ja kirjoitin vain teoksista. Sen jälkeen olen kirjoittanut esimerkiksi eri päivälehtiin, ja kun aloin saada toimeentuloni kirjoittamisesta, aloin miettiä erilaisia yleisöjä enemmän.

Olen kirjoittanut viime aikoina joitakin arvioita Helsingin Sanomiin. Se on ollut kasvattavaa ja esimerkiksi aikataulullisesti huomattavasti nopeampaa kuin vaikkapa Mustekalaan kirjoittaminen. Päivälehdissä arviot kirjoitetaan myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä ole kovin vihkiytyneitä taidekentän toimintaan, kun taas Mustekalassa kohdeyleisöä ovat alan ammattilaiset ja aktiiviset harrastajat.

 

Pohditko kriitikkona valtaan liittyviä kysymyksiä? Kuinka pyrit käyttämään tätä valtaa? Entä millaisena näet suomalaisen kritiikki- ja kuvataidekentän? Mitä toivoisit lisää?

Kun on kirjoittanut jo jonkun aikaa, tekemistään alkaa pohtia tarkemmin, ja koen, että valtaa ja sen käyttämistä täytyy ehdottomasti reflektoida. Kriitikoilla on aina valtaa, mutta sitä voi myös murtaa, liikuttaa ja jakaa. Voi esimerkiksi valita kirjoittavansa feministisesti ja käyttää energiaansa niin, että kyseenalaistaa kaanonia tai sitä, mitä tietylle yleisölle esitellään. Se ulottuu myös sanavalintoihin ja käytettyyn kieleen.

On tärkeää pohtia sitä, mistä lähtökohdista kirjoittaa ja millaisia asioita tai tekijöitä nostaa esiin. Nostaako esiin marginaalisia vai juhlitumpia tekijöitä? Korostaako teknistä briljeerausta vai käsiteltäviä teemoja? Esitteleekö sitä, missä ja kenen kanssa taiteilija on työskennellyt vai niitä sisäisiä, hiljaisempia prosesseja?

Kuvataiteesta kirjoitetaan niin vähän, että yksittäisen tekstin painoarvo voi olla todella suuri. Toivoisin kritiikin kentälle lisää moniäänisyyttä ja tietenkin vaurautta. Olisi kaikkien etu, jos sekä kritiikkiä että vaurautta olisi enemmän.

Kriitikon vallan pohtiminen on myös vastuunkantoa kentästä – sitä että pyrkii tuomaan kentälle jotakin. Mielestäni tähän liittyvät myös erilaiset yhdistystyöt ja luottamustoimet.

Se, mikä mielestäni on hyvää ja leimallista suomalaisessa kuvataidekentässä, on aktiivisuus ja keskustelevuus. Asioihin reagoidaan nopeasti, ja on totuttu siihen, että voidaan kritisoida kaikkea, kyseenalaistaa instituutioita ja rakenteita. Vaikka turbulenssia syntyy ja sen seurauksena tapahtuvat muutokset voivat olla enemmän reaktiivisia kuin harkittuja, aktiivinen ja puhuva kenttä on aina parempi, ja se pitää kentän hereillä ja sitä kautta myös terveempänä.

 

 

Lue muut Kritiikin anatomia -sarjan jutut täältä.

 

Kuva täältä.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*