Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.
Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin. Nyt haastattelussa on Mustekala-verkkolehden päätoimittaja ja teatterikriitikko Matti Tuomela.

”Jo kohta löysin itseni lämpimän maksani liukkaalta pinnalta. Nappasin melko huoletta kiinni ensimmäisestä vastaantulevasta suolenpätkästä ja laskeuduin sen avulla mahalaukkuuni. Kaivelin happoisen sammion pohjalta näkemieni esitysten tähteitä. Nostin liejusta esiin möykkyjä, jotka ravistelin puhtaiksi mahanesteestä. Toiset esitykset sulavat toisia nopeammin.”

Näin alkaa Kritiikin Uutisissa julkaistun Mustekala-verkkolehden päätoimittaja ja teatterikriitikko Matti Tuomelan kokeellisen esityskritiikin sarjan toinen osa Kriitikko syö päänsä. Luin sarjaa suurella mielenkiinnolla, sillä kritiikin mahdollisuudet kiehtovat minua. Sitä paitsi, kun oman sarjani nimi on Kritiikin anatomia, metaforinen ruumiinavaus tulee kutkuttavan lähelle ja ruoansulatuselimistössä seikkailu tarjoaa siihen väistämättä uudenlaisen näkökulman. Tapasimme Tuomelan kanssa Kaisa-kirjastossa eräänä keskiviikkona ja keskustelimme kritiikistä monta tuntia.

 

Miten olet päätynyt kirjoittamaan kritiikkiä? Millainen taustasi on? Missä vaiheessa ymmärsit, että on olemassa sellainen tekstilaji kuin kritiikki?

Olen kotoisin Somerolta, eikä minulla ollut erityistä suhdetta teatteriskeneen. Sen sijaan katsoin valtavia määriä elokuvia ja kahmin käsiini 10-vuotiaana kaikkia rajuja leffoja, jotka sensuurilain muutoksen jälkeen tulivat dvd-formaattiin.

Kritiikin kirjoittaminen alkoi hiukan sattumalta. Olin opiskellut puoli vuotta teatteritiedettä Helsingin yliopistossa, kun sähköpostilistalla haettiin kirjoittajia kulttuurilehti Cult24 Magazineen. Kirjoitin aluksi elokuva-arvioita, mutta kysynnän ja tarjonnan lait ohjasivat pian esitystaiteen suuntaan.

Kun kirjoitin Cult24:ään, kieriskelin hybriksessä. En kokenut kovin suurta vastuuta kriitikon roolista, mutta olin silti aika varovainen ja lähinnä kehuin kaikkea. Luin paljon muiden kirjoittamia kritiikkejä. Otin niistä mallia ja opin paljon matkimalla. Nyt Mustekalan päätoimittajan ominaisuudessa näen, kuinka todella taitavatkin kirjoittajat voivat olla epävarmoja tarjotessaan juttuja. Itselläni tekeminen on ollut alusta asti julkista, ja vaikka jälkikäteen omat kirjoitukset hävettävät, mediat joihin kirjoitin olivat korkeatasoisia ja niissä oli paljon hyviä kirjoittajia.

Identiteettini kriitikkona on vahvistunut myöhemmin verkostoitumisen, Suomen arvostelijainliiton jäsenyyden sekä nyt viimeisimpänä Taiteen edistämiskeskuksen myöntämän työskentelyapurahan kautta. Koen kriitikon tittelin arvolatautuneeksi ilmaisuksi: kuka sanoo ja millä perusteella itseään kriitikoksi.

 

Kuinka tekstisi syntyvät? Miten valitset arvioitavat esitykset? Entä millaisia tunteita kirjoitusprosessiin liittyy?

Pidän siitä, että minua pyydetään kirjoittamaan arvio jostakin tietystä esityksestä – annetaan ikään kuin tehtävä. Joskus esitys saattaa olla sellainen, että muuten en välttämättä menisi katsomaan sitä.

Media ja jutun muoto ohjaavat kirjoittamista hyvin konkreettisestikin: minkä mittainen jutusta tulee ja mihin mediaan. En kirjoita omaksi ilokseni enkä pidä kirjoittamisesta – itse asiassa se on minusta epämiellyttävää puuhaa, ja tekisin paljon mieluummin jotakin muuta. Muistan kuinka peruskoulussakin kirjoitin aineita väkisin. Se paperi oli vain täytettävä jollakin.

Minun ei tee koskaan mieli kirjoittaa, mutta haaveilen kirjoittamisesta. Ajattelen jotakin esitystä ja haaveilen siitä kirjoittamisesta. Kirjoittaessaan on jatkuvasti tekemisissä oman ajattelun keskeneräisyyden kanssa ja arvioi jatkuvasti itseään. Ajatukset eivät tule ulos, eivätkä ainakaan sellaisessa muodossa kuin niiden toivoisi tulevan.

Kirjoittaminen on kuitenkin minulle kaikkein selkein tapa saattaa oma ajattelu näkyviin, ihmisten vastaanotettavaksi. Silti alkuperäinen ajatus muuttuu kirjoitusprosessin myötä ainakin osin tunnistamattomaksi. Tavallaan minusta tuntuu myös siltä, että joka kerta palauttaessani jutun se jää keskeneräiseksi. En tiedä, olenko oikeastaan koskaan tyytyväinen teksteihin.

 

Kerro kokeellisen esityskritiikin sarjastasi. Ja siitä, mitä kokeellisuus mielestäsi tuo kritiikkiin? Entä itsen kirjoittaminen mukaan tekstiin? Millaista palautetta olet saanut sarjasta?

Olen kirjoittanut Mustekalaan kokeellista kritiikkiä jo ennen viime keväänä Kritiikin Uutisissa julkaistua sarjaa. Olen tehnyt esimerkiksi proosallista kritiikkiä, ja viimeksi kirjoitin Hangon kriitikkopaneelista käsitekarttakritiikin – jälkimmäisen formaatin vieminen vielä pidemmälle houkuttelee!

Olen myös vetänyt kokeellisen kritiikin kurssin Jurkassa. Kun oppii kritiikin perusteet, niitä voi kyseenalaistaa ja haastaa. Arviota kirjoittaessaan voi leikitellä kielellä tai sen voi kirjoittaa vaikkapa haastattelun muotoon, chat-keskusteluksi tai kirjeeksi, mutta muodon lisäksi tulisi pohtia mitä kritiikin kokeellisuus tarkoittaa sisällön kannalta.

Kirjoitin arviot kokeellisen kritiikin sarjaani Mad Housen esityksistä. Koin että yhdistelmä oli hedelmällinen: esitykset ja niiden käsittelytapa keskustelivat ikään kuin samalla tasolla, sillä molemmissa ollaan tekemisissä kokeellisten asioiden kanssa.

Itse kirjoittaminen oli yllättävän haastavaa. Olin päättänyt kirjoittaa kaikista esityksistä, ja niitä oli aika monta. Kirjoitin kolme juttua, joista jokaiseen sisällytin neljästä kuuteen esitystä. Pohdin paljon sitä, millä tavalla pystyisin yhdistämään tekstien sisälle useampia esityksiä. Se tuntui paikoin epätoivoiselta ja väkivaltaiselta, mutta toisaalta proosallisuus kuroi asioita yhteen ja palveli toisinaan hyvin esityksiä.

Olen saanut sarjasta verrattain vähän palautetta. Tekijät ovat jakaneet tekstejä, mutta usein he ehkä saattavat olla vain iloisia, että esityksistä on ylipäätään kirjoitettu. Näppituntumani kokeellisen esityskritiikin sarjasta on, että ruoansulatusmetaforaan nojaava toinen osa Kriitikko syö päänsä oli teksteistä onnistunein. Metafora oli hedelmällinen joskaan ei itse keksimäni. Tekstissä käsittelen muun muassa Katri Kainulaisen ja Maximilian Latvan teosta Globus Hystericus, jossa yleisö sai liikkua tilassa vapaasti. Senkaltaisessa esityksessä kokeellisuus ja kokemuksen kuvaaminen toimivat mielestäni erityisen hyvin.

Subjektiivisuus kuuluu kritiikkiin – se miten kokee esityksen ja mitä siitä ajattelee. Silti balanssin pitäminen on vaikeaa. Kirjoittajan itsereflektio ei voi hukuttaa teosta alleen. Tavallaan esityksen tulisikin määritellä tapa, jolla siitä kirjoitetaan: mikä tapa sopii siihen skeneen ja juuri siihen tiettyyn esitykseen.

Haluan että teksti on myös esityksen arvoinen. Allekirjoitan kriitikon vastuun ja haluan yrittää ymmärtää teosta. Kenttä on kuitenkin laaja, ja erilaisia teoksia palvelevat erityyppiset arviot. Kokeellisuus on hyvä rajapinta tietyn skenen juttuihin, ja esimerkiksi tietyt populaarikulttuurin tavat kirjoittaa kritiikkiä eivät sovi kokeelliseen esitystaiteeseen.

 

Millaisena näet verkon julkaisualustana? Onko kritiikki kriisissä?

Kritiikin kriisi on asia, joka ikään kuin syntyy uudelleen aina, kun se mainitaan. Ymmärrän sen, että jotkut kokevat ja tulkitsevat tilanteen kriisiksi. Mielestäni kyse on laajemmasta yhtenäiskulttuurin muutoksesta ja hajoamisesta, jossa erilaiset skenet eriytyvät omilleen. Ja jos kritiikin tilaa vertaa johonkin 1980-luvun meininkiin, muutos on varmasti helposti tulkittavissa kriisiksi. Toki voimme kysyä itseltämme, ketä tai keitä tämä kriisi varsinaisesti koskee?

Verkko on hyvä ja maantieteellisesti kattava alusta, jonka mahdollisuudet ovat loputtomat. Ongelmallista on kuitenkin se, etteivät lukijat välttämättä löydä julkaisujen äärelle ja että nykyisessä start up -kulttuurissa verkkolehtiä on helpompi perustaa kuin ylläpitää. Pohdin paljon sitä, kuinka verkkojulkaisut voisivat tukea toisiaan ja yhdistää voimiaan yleisöjen tavoittamiseksi ja jatkuvuuden takaamiseksi. Verkossa on paljon hyvää ja asiantuntevaa kritiikkiä, ja uskon, että sille riittäisi lukijoita huomattavasti enemmänkin.

Verkon ansaintalogiikat ovat hankalia ja muodostavat merkittävän ammatti-identiteettiä koskevan kysymyksen. Nyt kun olen apurahakriitikko, tunnen itseni ammattilaiseksi, mutta toisaalta en koe olleeni epäammattimainen myöskään vuosi sitten, kun en saanut apurahaa. Toivoisin että kriitikot olisivat enemmän tietoisia kritiikin kirjoittamiseen suunnatuista apurahoista. Esimerkiksi Suomen arvostelijainliitto tekee tärkeää työtä tuon tietoisuuden lisäämiseksi. En kuitenkaan tunnista puheita verkkoon kirjoittavista kriitikoista harrastelijoina – toisaalta saatanhan joidenkin mielestä olla itsekin valekriitikko!

 

Lue muut Kritiikin anatomia -sarjan jutut täältä.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*