Kritiikin anatomia on juttusarja, jossa pohditaan kritiikin olemusta, kriitikon roolia ja kirjoittamista – sitä mitä kritiikin kirjoittaminen vaatii ja millainen on hyvän kritiikin anatomia.
Sarja koostuu ajankohtaista kritiikkikeskustelua ja omaa työskentelyäni reflektoivista teksteistä. Sen lisäksi haastattelen eri kirjoittajia ja taiteilijoita. Sarja painottuu kritiikin kriisipuheen sijaan sen mahdollisuuksiin. Nyt haastattelussa on kriitikko ja Mustekalan toinen päätoimittaja Jaakko Uoti.

Jaakko Uoti on toiminut maaliskuusta 2019 alkaen kulttuurilehti Mustekalan päätoimittajana yhdessä Nuppu Koiviston kanssa. Tapasimme eräänä syyskuisena tiistai-iltana Tenhossa keskustellaksemme kritiikistä ja kirjoittamisesta. 

Millainen sinun taustasi on, ja kuinka olet päätynyt kirjoittamaan kuvataiteesta? Missä vaiheessa ymmärsit, että on olemassa sellainen tekstilaji kuin kritiikki? 

Päädyin taiteesta kirjoittamisen pariin opintojeni kautta. Opiskelin Helsingin yliopistossa taidehistoriaa ja viestintää. Kiinnostuin kirjoittamisesta ehkä joskus ensimmäisen opiskeluvuoden aikana, ja havahduin paitsi siihen, että olen kiinnostunut taiteesta kirjoittamisesta, myös siihen, että monet muut eivät olleet. 

Kirjoitin ainejärjestölehteen artikkeleita Miranda Julyn novelleista ja Work of Art: The Next Great Artist -tosi tv -sarjasta noin kymmenen vuotta sitten. Painettuun julkaisuun kirjoittaminen tuntui isolta ja merkitykselliseltä jutulta. Silloin minulle alkoi kirkastua ajatus siitä, että voisin tosiaan olla henkilö, joka kirjoittaa johonkin mediaan. 

Tekstien julkaisuun liittyi suuri jännityksen tunne, vaikka kilpailua ei juurikaan ollut. Olen yhä ihan ylpeä niistä jutuista ja siitä, että ylipäätään olen tehnyt ne. Aluksi kirjoittamiseni oli taidehistoriakirjoittamista, josta pyrin kohti taidekirjoittamista. Tunne, siitä että minulla on lupa kirjoittaa, on kasvanut kohdallani pikkuhiljaa ja laajentunut myös muuhun, esimerkiksi luovaan kirjoittamiseen.

Toimit Mustekalan toisena päätoimittajana yhdessä Nuppu Koiviston kanssa. Millaista se on? Millainen teidän työnjakonne on? Miten päädyit kirjoittamaan Mustekalaan? 

Itse asiassa ensimmäinen Mustekalassa julkaistu esseeni käsitteli tänään otsikoihin päätyneen Tuomas Laitisen ja hänen sisarensa LAITINEN-muotivaatemerkkiä. Essee oli aika kouluesseemäinen tutkielma erilaisista estetiikoista. 

Ennen kuin aloitimme Nupun kanssa Mustekalan päätoimittajina tämän vuoden maaliskuussa, olin siis kirjoittanut Mustekalaan jo useamman vuoden ajan. Olen tarjonnut itse tekstejä ja minulta on pyydetty tekstejä, mutta tuohon ajanjaksoon mahtuu itselleni vilkkaampia ja hiljaisempia avustajakausia riippuen elämäntilanteestani. Tuona aikana Mustekalassa on myös ollut kolme eri päätoimittajaa.

Yhteistyö Nupun kanssa on sujunut hyvin ja täydennämme toisiamme osaamisalueiltamme hyvin. Mustekala on monialainen julkaisu ja haasteena on pitää yllä tasapainoa eri alojen suhteen. Minulle tutumpia alueita ovat kuvataide ja visuaalinen kulttuuri, kun taas Nuppu tuntee musiikin ja musiikin historian erinomaisesti. Lisäksi meillä molemmilla on myös oma tatsi kirjallisuuteen. 

Mustekalan resurssit ovat rajalliset, ja siitäkin syystä päätoimittajilla on suhteellisen vapaat kädet muovata julkaisutyöhön liittyviä prosesseja omanlaisikseen, myös sisällöllisesti.

Jos editoin tilattuja tai tarjottuja tekstejä enkä ymmärrä jotain termiä, kysyn siihen kirjoittajalta tarkennusta.  Se toimii myös tietynlaisena lukijatestinä: vaikka Mustekalassa julkaistaan tekstejä, joiden ei tarvitse “kiinnostaa” suurta yleisöä, niiden tulisi kielen tasolla olla ymmärrettäviä ja hyvin editoituja. Toki tietty terminologia on perusteltua, mutta itsetarkoituksellinen jargon on luotaantyöntävää ja voi tuntua ulossulkevalta. 

Taiteesta kirjoittamisen ja Mustekalan toisena päätoimittajana toimimisen lisäksi olet päivätyössä suunnittelijana Kuvataideakatemiassa. Miten tämä vaikuttaa kirjoittamiseesi? Entä millaisena koet ammatti-identiteettisi tai limittyvät roolit taidekentällä laajemmin?

Koko sen ajan, kun olen toiminut taidekirjoittajana tai kriitikkona, olen tehnyt muita töitä taiteen ja viestinnän parissa. Nämä eri työt ja ammatilliset roolit kulkevat elämässäni rinta rinnan. 

Päivätyöt ovat vaikuttaneet kausittain kirjoittamiseeni siten, että jos olen tehnyt taidealan viestintähommia, en ole juuri kirjoittanut kritiikkejä. Työskennellessäni copywriterina kirjoitin samaan aikaan kritiikkiä, sillä kirjoittamisen lajit olivat keskenään niin erilaisia. 

Erilaiset kirjoitustyöt antavat erilaisia taitoja, joita voi hyödyntää ristiin. Koen että eri kirjoittamisen lajit ruokkivat toisiaan ja kehittävät omaa ammattitaitoani ja monipuolisuuttani kirjoittajana – samoin kuin lukeminen. 

Olen pohtinut paljon taidekentän moninaisia rooleja ja niiden limittymistä. Kuka voi kirjoittaa kritiikkiä, jos täytyy olla täysin riippumaton? Päätoiminen kriitikkous tuntuu minusta suorastaan utopistiselta ajatukselta, sillä Suomessa päätoimisia kriitikoita on niin vähän. Mustekalassa erilaisten äänien esiin tuominen on keskeistä ja kirjoittajina on paljon myös taiteilijoita ja kuraattoreita.

Erityisesti tällä alalla työelämä on fragmentoitunutta ja silppuista, ja siksi jääviys- ja sidoksisuusasiat koskettavat monia. Se, että omaa suhdettaan ja positiotaan joutuu jatkuvasti arvioimaan, on arkipäiväistä. 

Kun sain ensimmäisen apurahani taidekirjoittamiseen ja siinä luki tittelinä kuvataidearvostelija, se tuntui jotenkin huvittavalta ja toi mieleeni aristokraatin, joka harrastaa asioita 1920-luvun Pariisissa. Minulla on hankala suhde sanaan kriitikko. Se tuo mieleeni jonkinlaisen kaiken yläpuolella leijuvan entiteetin. Minulla on pikemminkin taidekirjoittajan identiteetti. 

Sen sijaan kritiikin nostaminen tekstityyppinä on minusta tärkeää ja sen korostaminen, että kritiikki on eri asia kuin joku pelkkä puffi tai tiedotteen referointi. Kritiikissä on oltava jokin näkökulma ja kehys miten asiaa lähestytään ja reflektoidaan. Tämä on tärkeää kritiikin laadun kannalta.

Millainen sinun kirjoittamisprosessisi on? Tunnistatko tiettyjä kaavoja siinä, miten prosessisi etenee? Miten valitset asiat, joista kirjoitat? Entä missä ja miten kirjoitat? Mistä nautit eniten kritiikin kirjoittamisessa? 

Huomaan että kirjoittamisprosessin sanallistaminen on yllättävän vaikeaa. Se on yksilöllinen ja yksinäinen prosessi, jota ei ole oikeastaan tarvinnut sanallistaa ja josta harvoin saa palautetta. Silti tunnistan tiettyjä tunteita ja asioita, jotka toistuvat. 

Kirjoittaminen ei toimi niin, että olisi ajatus, jonka siirtää aivoista paperille tai tiedostoon, vaan kirjoittaminen itsessään tuottaa uusia ajatuksia. Kirjoittamisprosessiini vaikuttaa paljon se, millaisia tekstejä työstän. 

Suurin osa kirjoittamistani julkaistuista jutuista on sellaisia, joita olen itse ehdottanut Mustekalaan ja muualle. Kirjoittajana antoisimpia kokemuksia ovat usein olleet ne, joissa minulta on pyydetty tekstiä jostakin tietystä aiheesta, jota ei olisi itse osannut edes ajatella, saati tarttua siihen. Tällaiset odottamattomat ehdotukset ovat olleet hauskoja haasteita. 

Koen että ajatteluprosessi on alusta asti erilainen, kun tarjoaa itse juttua tai kun sitä on pyydetty. Kun tiedän tarjoavani jotakin juttua, istuu olkapäälläni alusta asti minieditori, jolle juttua pitää pitchata koko ajan. Kun taas minulta pyydetään vaikkapa näyttelyarviota, saatan päästä helpommin katsojakokemukseen kiinni. 

Jos valitsen itse, mistä kirjoitan, valintaani vaikuttavat oikeastaan kaksi kysymystä: Onko kohteen esiin nostaminen tarpeellista? Onko minulla jotakin sellaista tarpeellista ja/tai kiinnostavaa sanottavaa siitä, mikä ei tulisi jo muualla esiin? Joskus vain aavistan, että nämä kohdat saattavat täyttyä tietyn näyttelyn kohdalla ja toisinaan en tiedä ollenkaan. 

Pyrin katsomaan näyttelyitä mahdollisimman avoimin mielin, enkä halua lukea etukäteen liikaa tekstejä näyttelystä. Joskus omat huomiot voivat sitten olla aivan samoja kuin vaikkapa näyttelytekstissä on jo nostettu esiin. 

Otan näyttelyistä teoslistat ja näyttelytekstin mukaan. Lisäksi otan kuvia ja teen muistiinpanoja puhelimeen. Ne toimivat muistin tukena, vaikken katsoisi niitä jälkikäteen. 

Fyysisesti kirjoitusprosessini voi tapahtua sen eri vaiheissa eri paikoissa. Tekstin rakenne voi alkaa hahmottua jo näyttelyssä. Aluksi työskentelen mieluiten kotona tai muussa rauhallisessa ympäristössä. Sitten kun tekstimassaa on kertynyt ja on aika muovata sitä, saatan työskennellä ravintoloissa, kahviloissa tai kirjastoissa. Sellainen ympäristö sopii hyvin editointityöhön. Olen aina pitänyt tekstin viilaamisesta. Se on jotenkin semisuorittavaa työtä, josta nautin. 

Päällimmäinen tunne valmiin tekstin äärellä on aina jonkinlainen pettymys, sillä lopputulokseen verrattuna ideat ovat täydellisiä, ja alussa kaikki on tuntunut mahdolliselta. Tuo pettymys on kuitenkin luonteeltaan enemmänkin toteava, eikä sinänsä varsinaisesti oikea pettymys. 

Olen huomannut hyödylliseksi eron tekemisen itseni ja kirjoittavan minän välillä. Minä en ole aivan sama kuin kirjoittava minä. Ja valmis teksti taas on näistä molemmista erillinen.

Tekstisi laajenevat usein erilaisten assosiaatioiden kautta – mikä merkitys sinulle kirjoittajana tai lukijana on näillä assosiaatioilla tai esimerkiksi käytetyllä kielellä? Mikä kritiikissä tekstilajina viehättää sinua ja millaisista arvioista pidät?

Olen laaja-alaisesti kiinnostunut asioista, esimerkiksi visuaalisesta kulttuurista. Ehkä siksi pyrin purkamaan teksteissäni tiettyjä raja-aitoja ja asenteita, nivomaan tietoisesti kuvataiteet osaksi muuta maailmaa. 

Erilaiset assosiaatiot nousevat mieleeni ja teksteihini luontevasti. Haluan kirjoittaa niin, että nämä assosiaatiot eivät kuitenkaan vaikuta lukituilta, vaan pikemminkin avaisivat erilaisia näkökohtia. Pidän siitä, miten ne toimivat eräänlaisena kädenojennuksena lukijalle: minun mielessäni heräsivät tällaiset assosiaatiot, millaisia sinun ovat? 

Nautin myös lukijana teksteissä esitellyistä kiinnostavista havainnoista, ja koen kiinnostavana ja avartavana taideteosten sitomisen johonkin muuhun kontekstiin. 

Kielellä on suuri merkitys. Sen aisoissa pysymiseen on kiinnitettävä jatkuvasti huomiota. Arvostan teksteissä sitä, että ne ovat selkeitä ja helposti luettavia. Samalla tajuan, etten itse noudata tätä sääntöä, vaan omiin maneereihini kuuluvat esimerkiksi pitkät lauseet ja uusien termien muodostaminen yhdistämällä monta eri termiä. 

En pidä siitä, että lukijaa aliarvioidaan. On myös inhottavaa, jos teksti tyylillisesti ulossulkeva tai omahyväinen. Tekstityyppinä karsastan eniten sellaista aikakauslehdistä tuttua, salanimellä kirjoitettua pakinaa, jossa puhutaan nimeltä mainitsemattomasta tyypistä, jonka kaikki tietävät. 

Pohditko kriitikkona valtaan liittyviä kysymyksiä? Kuinka pyrit käyttämään tätä valtaa? Entä millaisena näet suomalaisen kritiikki- ja kuvataidekentän? Mitä toivoisit lisää?

Valta ja vastuukysymykset ovat mielestäni todella relevantteja, ja jokaisen pitäisi miettiä sitä valtaa, mikä hänellä on. Se, että ei ole johtaja tai jossain asemassa, ei tarkoita, etteikö käyttäisi valtaa jollain tapaa.

Muistan kuinka minulle valkeni se, miten tärkeää kritiikki on taiteilijoille. Olin kirjoittanut jonkun omasta mielestäni satunnaisen tekstin, ja se oli julkaistu isojen päivälehtien sijaan verkossa. Huomasin kuitenkin, että taiteilija oli listannut tekstini mediaosumiin, joissa oli kirjoitettu hänen taiteestaan. Se teki minulle näkyväksi ja selväksi, että tekemiseeni liittyy valtaa ja vastuuta, mutta myös työn mielekkyyden. Vaikka kirjoittamisesta saa vain harvoin mitään palautetta, sillä on kuitenkin merkitystä. 

Kun kirjoittaa jonkun ihmisen tekemästä taiteesta ja työstä, se on tehtävä eettisesti ja kirjoittajalla on vastuu ja velvollisuus todella perehtyä siihen. En tarkoita tällä mielistelyä tai väkisin ymmärtämistä, vaan sitä että tekee niin sanotusti kotiläksynsä eikä ainakaan tarkoituksella väärinymmärrä. Kriitikon tehtävä ei ole lytätä tai pelastaa. Kirjoittaja on velkaa taiteilijalle, että teksti on tehty huolellisesti, perusteltu ja taiteilijan työn arvoinen. 

Kuva: Kuvamuistiinpanoja haastateltavan puhelimesta.

Kommentoi

*

*