Millaista on hyvä taidekirjoittaminen nykyään ja mitä nykytaide kirjoittajalta vaatii? Mistä juuri nyt kirjoitetaan, miksi, ja ketkä tekevät sen parhaiten? Gilda Williams & Kenneth Goldsmith keskustelivat Williamsin uudesta kirjasta ”How to Write about Contemporary Art”. EDIT kävi kuuntelemassa.
Aika: 21.1.2015
Paikka: 192 Books, New York

 

GILDA WILLIAMS kirjoittaa säännöllisesti Artforumiin ja on sekä entinen Phaidon Pressin toimittaja että entinen Flash Art Internationalin päätoimittaja. Hän on kirjoittanut lisäksi mm. Parkettiin, Art Monthlyyn, Art in Americaan ja Time Outiin. Toiminut luennoitsijana Goldsmiths Collegessa sekä Sotheby’s Institute of Art Lontoossa.

KENNETH GOLDSMITH on amerikkalainen käsitteellinen runoilija ja käsitetaiteilija, radiotoimittaja ja kirjoittaja, sekä digitaalisen arkiston UbuWebin perustaja. Viisikymppinen hipsteri joka partoineen ja printtipukuineen istuu täydellisesti karismaattisen nykyintellektuellin rooliin. Valittiin vuonna 2013 MoMA:n ensimmäiseksi Poet Laureateksi. Kävi Valkoisessa talossa lukemassa runojaan Obamalle.

ENSISILMÄYKSEN PERUSTEELLA Gilda Williamsin kirja ”How to Write about Contemporary Art” (Thames & Hudson, 2014) on kunnianhimoinen, leikkisä ja helposti lähestyttävä yleisteos, mutta yrittää ehkä liikaakin kattaa kaikki taidekirjoittamisen alueet: Williams käsittelee vuorotellen akateemista kirjoittamista, näyttelytekstejä, kritiikkiä, katalogeja sekä taiteilijaprofiileja, kaikki teksteinä hyvin erityyppisiä ja usein erilaisille yleisöille kirjoitettuja. Kirjailija oli miellyttävä, sanavalmis ja vitsikäs keskustelija, mutta loppujen lopuksi Goldsmith piti keskustelun virkeänä lempeällä, mutta tarkkasilmäisellä ja kyseenalaistavalla otteellaan.

Vaikka Williams sekä keskustelussa että kirjassa pyrkii korostamaan tuoretta ja nykyaikaista otetta kirjoittamiseen, useat hänen neuvonsa ja esimerkkinsä taantuivat varsin konservatiivisen näkemyksen puolelle. Williams kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, koska siinä missä ennen vain taidekriitikoilla oli auktoriteettia kirjoittaa ja julkaista tekstiä, nyt jokaisen taidemaailmassa täytyy kirjoittaa, olipa taiteilija, kuraattori, kriitikko tai bloggari. Teksti ei ole menossa minnekään, päinvastoin. Williamsin sanoin taidemaailma tuottaa kärjistäen yhtä paljon tekstiä kuin taidetta – ei vain kriittistä tai akateemista tekstiä, vaan myös kertovaa, informatiivista ja uutisoivaa.

Kun ennen kirjoittajan piti kysyä ”How do I get published?”, nykyään tärkein kysymys on ”How do I get read?”. Kirjoittamalla ajatuksella, huolellisesti ja paljon, on Williamsin neuvo. Goldsmithin kommentoidessa, miten nykyään puhutaan että suuri osa taidejournalismista ja teksteistä on huolimattomasti kirjoitettua ja pinnallista, Williams suorastaan tuohtui. Hänen mielestään asia on päinvastoin: pinnalle nousee jatkuvasti uusia lahjakkaita kirjoittajia, suureksi osaksi nimenomaan koska kirjoittajia ja julkaisuväyliä on niin paljon. Williams ei myöskään allekirjoittanut väitettä, että taidekirjoittamisesta olisi tullut jotenkin huolimatonta internetin vaatiman nopeuden vuoksi, sillä aina on ollut kirjoittajia joiden on täytynyt reagoida ja kirjoittaa näkemästään tai kokemastaan hyvin nopeasti.

Williams painottaa, että 2000-luvulla taiteilijoita on siunattu suurella joukolla upeita ja analyyttisia taidekirjoittajia. Goldsmithin kompatessa hän pudottelee nimiä niin vauhdilla ettei epäilykselle jää sijaa: ainakin John Kelsey, Hito Steyerl, Liam Gillick, Frances Stark, Seth Price and Paul Chan mainitaan. Omiksi inspiraationlähteikseen hän mainitsee Lynne Tillmannin ja Bruce Hainleyn. Journalistiselta puolelta Williams mainitsee New York Timesin Roberta Smithin, Guardianin Adrian Searlen ja New York Magazinen Jerry Saltzin olevan omaa luokkaansa. Ja niinhän he ovatkin. Pakostakin miettii, ketkä pääsisivät tämän listan suomalaiselle vastineelle.

Kun yleisöstä kysytään mitä eroa on journalismilla ja taidejournalismilla, Williams toteaa että ei käytännössä mitään. Myös hyvä taidejournalismi vaatii vetävän tarinan, ajankohtaisen aiheen ja kiinnostavat päähenkilöt. Art writing is cooking right now! Williams julistaa. Keskustelu kääntyy viimeaikaiseen puheenaiheeseen, joka todellakin on ollut ”cooking”; muutaman viikon takaiseen The New York Times Magazinen juttuun kiistanalaisesta taidekeräilijä-kuraattori-sijoittajasta Stefan Simchowizista. Christopher Glazekin jutun otsikko oli ”The Art World’s Patron Satan”, ja sen yhtä provokatiivinen, kieltämättä nerokas kuvitus jäljitteli perinteistä akateemista maalausta, jonka kompositiossa (mies)päähenkilöä ympäröi häntä palvelevat / palvovat naishahmot. Samaan aiheeseen tarttuu myös jo aiemmin mainitun New York Magazinen Jerry Saltzin kohdettaan armottomasti (ja aika osuvasti) näykkivä artikkeli viime keväältä. Molempien lukemista voi suositella.

Vaikka myös yhdysvaltalaislehdistössä kulttuurijournalismilta on leikattu tilaa, edelleen esimerkiksi kritiikkien määrän ja pituuden vertailu korostaa suomalaislehdistön ankeaa tilannetta. Lukiessa Timesin, New York Magazinen, New Yorkerin tai Observerin (jotka eivät vielä edes ole mitään taidejulkaisuja) tuhansien sanojen artikkeleita ja lukuisten palstojen pituisia kritiikkejä alkaa melkein haluamattaan pohtia, milloin viimeksi olisi kohdannut suomalaisessa mediassa mitään lähellekään yhtä analyyttista, kyseenalaistavaa ja kriittistä taidejournalismia. Jos MoMA:n johtajaksi olisi hakenut viisi ihmistä, epäilemättä kymmenet printti- ja nettijulkaisut olisivat ruotineet uutista ja sen taustoja päiväkausia. Harmittavan usein vaikuttaa että Suomessa kantaaottava taidejournalismi tarkoittaa Jani Leinosen haastattelua. (Ja onhan siinä jotain hieman omituista, että samat ihmiset kirjoittavat kritiikkejä ja kuratoivat näyttelyitä, pyörittävät gallerioita ja istuvat kuudessa eri juryssa.)

No millaista sitten hyvä taidekirjoittaminen on Gilda Williamsin mielestä? Hieman yksioikoiseksi jäävä vastaus toistelee adjektiiveja funny, intelligent ja playful. Hän neuvoo välttämään subjektiivisuutta ja ensimmäistä persoonaa. Tärkein neuvo on taidejargonin välttäminen, johon Goldsmith kommentoi kahden eniten inhoamansa sanan olevan metanarratiivi ja dekonstruktiivisuus. Miwon Kwon ja paikkasidonnaisuus mainitaan.

Williams toteaa, että taiteesta kirjoittamiseen osallistuu kaksi erilaista tekstintuottajaryhmää. Ensinnäkin kirjoittamiseen ja taiteeseen intohimoisesti suhtautuvat, jotka kirjoittavat vapaaehtoisesti ja kirjoittamisen ilosta. Toinen ryhmä on valtava joukko ”vastahakoisia kirjoittajia” kuten taiteilijoita ja museoiden tai gallerioiden työntekijöitä, jotka ovat pakotettuja tuottamaan tekstiä vaikkeivät ole siihen kykeneviä tai edes halukkaita. Williamsin mielestä erityisesti taiteilijoiden työskentelystään kirjoittamat statementit ja näyttelytekstit tarvitsisivat kipeästi päivitystä ja yhteistyötä kirjoittamisen ammattilaisten kanssa.

”International Art English—jargoned, easily mimicked, unintelligible, meaningless purple art-prose—is an emergency pseudo-language collectively invented by desperate and inexperienced art writers (often not writing in their native tongue) attempting a tough job for which they are unprepared.”

Williams ja Goldsmith päättävät keskustelun toteamalla, että nykyaikaiset hyvät taidekirjoittajat eivät katso menneeseen vaan tulevaan. He inspiroituvat ja ottavat vaikutteita Greenbergin sijaan David Foster Wallacesta, genrerajat ylittävistä kirjoittajista, runoudesta ja muista taiteenlajeista. Kuitenkin, Williams ja Goldsmith lopettavat, mikä tärkeintä, samoin kuin näyttelyiden tekeminen tai taiteen myyminen, myös kirjoittamisen pitäisi aina olla alisteista itse taiteen tekemiselle. Olipa kirjoittamisen motiivi, taso, julkaisualusta tai päämäärä mikä tahansa, itse taide tulee ensin.

 

Epilogi:

Keskustelun jälkeen onnistuin kehittämään keskivaikean pakkomielteen Kenneth Goldsmithiin. Erityisesti kiehtomaan jäi Goldsmithin näkemys, jonka mukaan hänen tekstiensä käsitteellisyys ilmenee siinä, etteivät ne ole tarkoitettu luettavaksi, vaan keskusteltaviksi ja ajateltaviksi: ”Thinkerness, not readerness.” Goldsmith on myös sanonut pitävänsä tylsyyttä ja toistoa kirjoittamisen tavoiteltavimpina ja kiehtovimpina elementteinä. Vuonna 2000 hän muun muassa kirjoitti kuukausien ajan päivittäin New York Timesin sanasta sanaan paperille.

”Unboring boring is a voluntary state; boring boring is a forced one.”

Lähteet:

http://www.nytimes.com/2015/01/04/magazine/the-art-worlds-patron-satan.html

http://www.vulture.com/2014/03/saltz-on-the-great-and-powerful-simchowitz.html

http://www.believermag.com/issues/201110/?read=interview_goldsmith

http://www.theawl.com/2013/02/an-interview-with-avant-garde-poet-kenneth-goldsmith

 

Teksti ja kuva: Rosa Kuosmanen / EDIT

Rosa Kuosmanen
Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*