Valokuvakeskus Perissä on heinäkuun alkuun asti esillä Iiu Susirajan uusi yksityisnäyttely Voin hyvin, kiitos. Susiraja on tullut tunnetuksi valokuvillaan, joissa arkisilla esineillä luodaan surrealistisia asetelmia. Banaanien ja huulipunien, sukkahousujen ja kaulinten latautuneet merkitykset heitetään päin katsojan naamaa, mutta ilmalennon aikana ne voivat muuttua joksikin ihan muuksi. Anarkistiset kuvat pysäyttävät, naurattavat ja häiritsevät. Susirajan mukaan ne kysyvät enemmän kuin antavat vastauksia. EDIT tapasi taiteilijan avajaistungoksessa ja haastatteli häntä tuoreen näyttelyn tiimoilta valokuvista, piirustuksista ja niiden nimeämisestä.

Perin näyttely kokoaa yhteen Susirajan valokuvia vuosilta 2010-2016 sekä aivan uusia piirustuksia. Näyttelykävijän ottaa vastaan kuitenkin Perstuntuma (2011), aiemmin tehty videoteos, joka nyt vasta löysi paikkansa ja pääsi esille. Video johdattaa sopivasti Susirajan maailmaan, kummallisten ja tavallisten yhteyksien ääreen. Kermapursottimen yksitoikkoinen suhina jää soimaan taustalle, kun siirtyy näyttelysalin puolelle. Ripustus on väljä ja vaihteleva, mukana on sekä pieniä esineasetelmia että sitä tunnetuinta Susirajaa, kuvia joissa hän esiintyy itse erilaisten arkisten tavaroiden kanssa.

Kyseessä ei kuitenkaan ole retrospektiivi, vaikka niinkin näyttelyä voisi katsoa. Susirajan oma näkemys esille päätyneistä teoksista on hauskalla tavalla mutkaton. ”Täällä on vanhoja teoksia ja uusia teoksia, mutta vain yksi, joka on ollut aiemmin esillä. Että ei tämä varsinaisessa mielessä sellainen retrospektiivinen näyttely ole. Mä vaan ajattelin katsoa vähän mappi öötä, että mitä kaikkea olen tehnyt.”

Mitä sä itse pidät nyt tästä uudesta näyttelystä? ”Tykkään tästä ripustuksesta, se niin kuin loksahti paikoilleen. Oli paljon teoksia, mitä otin alun perin mukaan, mutta tästä näyttelystä jätettiin paljon ulkopuolelle. Mulla oli aluksi kaikki aika levällään, vasta ripustusvaiheessa tämä alkoi muotoutua. Yleensä mulla on aika vahva mielikuva jo etukäteen, että miten taulut pistetään ja mitkä taulut tulee mihinkin, mutta nyt mentiin ripustus edellä.”

Työskentelytahdissaan Susiraja on pyrkinyt siihen, että kerran vuodessa syntyisi uusi näyttely. Sen lisäksi hän osallistuu useisiin ryhmänäyttelyihin sekä koostaa yksityisnäyttelyitä vanhoista teoksista. Perin näyttelyn jälkeen taiteilija alkaa työstää näyttelyapurahan turvin uusia videoita. Susirajan arkisilla ympäristöillä leikittelevät teokset on pääasiassa kuvattu hänen omassa kodissaan ja vanhempiensa luona. Hän asui jonkin aikaa Helsingissä Kuvataideakatemian opintojensa vuoksi, mutta on nyt muuttanut takaisin Turkuun. Susirajan kuviin ja työskentelyyn vaikuttavat suuresti sekä tilat että työvälineet, uudet asiat vaativat aikaa ja sopeutumista.

Miten sun opinnot Kuvataideakatemiassa on vaikuttaneet sun työskentelyyn? ”Mä luulen, että ne ei oo vaikuttanu niin paljon kuin se, että mä ostin uuden kameran vuonna 2012. Sillä on ollut suurin merkitys. Se näkyy täälläkin näyttelyssä. Tuo Kuusi-teos on otettu sillä vanhalla kameralla ja tuo Toimivaa kommunikaatiota taas on kuvattu uudella kameralla. Uudella kameralla otetuissa kuvissa on paljon kovempi jälki ja mä en oo vielä tullut niin sinuiksi sen kanssa.”

”Myös se vaikuttaa, että mulla on muuton myötä uusi miljöö. Mä en sulaudu vielä sinne uuteen paikkaan niin soljuvasti.”

26976704492_fd814e9b39_z

Voin hyvin, kiitos -näyttelyssä esillä olevat A4-kokoiset viivapiirustukset on ryhmitelty yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, mutta sarjakuvamaisuudestaan huolimatta niille ei ole yhtä oikeaa ”lukujärjestystä”. Piirustuksissa nähdään pelkistettyjä hahmoja jonkin kummallisen tilanteen keskiössä, usein seisoskelemassa hämmentyneen tai apaattisen näköisenä silmät ymmyrkäisinä. Tai sitten kaksi asiaa on törmäytetty häiritsevällä tavalla, kuten esimerkiksi Lihaisassa kukassa (2016), jossa karhu killuu ilmassa herttaisen kukkasen neulanterävän varren lävistämänä. Tuntuu siltä, että piirustuksissa Susirajan mielikuvitus on päässyt ylittämään valokuvan rajoitukset, aihemaailman pysyessä silti samana.

Ovatko piirustukset sulle uusi ilmaisukeino? ”Tämä on nyt toinen kerta, kun mä olen piirtänyt. Nyt ne ovat tuollaisia mustavalkoisia, mutta ne aiemmat piirrokset, mitkä on Helsingin taidemuseon kokoelmissa, niin ne on värillisiä. On se sillä tavalla uusi juttu, mutta musta niissä on selkeästi sellainen rakentaminen mikä on asetelmakuvissakin.”

Jollain lailla nämä piirustukset mun mielestä täydentää näitä sun valokuvia. Miten sä työstät piirustuksia, onko se samantyyppistä kuin valokuvissa? ”Niin, niin täydentää. Siinä on sellaista parisuhdetta ja raadollisuutta ja huumoriakin. Niissä on kyllä se sama vire kuitenkin mikä valokuvissa ja videoissakin. Kyllä se sellaista ihan samaa meininkiä on. Kun valokuva-asetelmissa yrittää yhdistää kaksi asiaa, niin noissa piirustuksissa yrittää joko erottaa tai yhdistää.”

Jollain tasolla piirtäminen on Susirajalle kuitenkin erilaista työskentelyä kuin kuvaaminen, se vaatii oikeanlaista fiilistä. Näyttelyn kaikki kaksikymmentäneljä piirustusta ovat tänä vuonna syntyneitä teoksia, viimeisin näyttelyn avajaisia edeltävänä iltana. ”Sitä ei voi tehdä sillä lailla kuin valokuvaa, että laitetaan kamera jalustalle ja sitten vaan mennään siihen eteen. Piirtäminen on niin fiilispohjainen asia, että sitä ei joka vuosi synny. Valokuvaa taas sitten syntyy.”

”En mä tiedä voiko sanoa, että henkisempää, vai mitä se olisi… Piirtäminen on vähän niin kuin runojen kirjoittaminen, se vaatii sellaista tiettyä, omanlaistaan tunnetta.”

Sun teoksissa myös nimillä on iso merkitys. Erityisesti noiden piirustusten kohdalla tuntui, että piti ehdottomasti lukea ne nimet kohta kohdalta. ”Joo, ei ne muuten ehkä aukene, ei se oivaltavuus ihan tule pelkällä katsomisella. Esimerkiksi noi kaksi pientä valokuvaa, missä on vaan esineitä ympäriinsä pöydän pinnalla, niin ne on aika käsitetaiteellisia. Ne ei ehkä aukene niin helposti vaan katsomalla, mutta Tajunnan räjäyttävät tuliaiset kertoo jo siitä, että tää on tätä Iiua.”

Millainen se teosten nimeämisprosessi yleensä on? Onko ne nimet läsnä jo siinä kuvantyöstövaiheessa?  ”Ei, ne on tosi myöhäisessä vaiheessa. Täällä mä oon yrittäny aika paljon nimeämisen kautta rakentaa tätä näyttelyä myös, mutta mä teen sen aika viime tipassa, päivää kahta ennen näyttelyn avajaisia.”

”Nimeäminen on kyllä sillä lailla hankalaa, että ei saisi liikaakaan johdatella, pitäisi jättää vähän tilaa. Välillä mä laitan vaan sen esineen mukaan, niinku tuolla on tuo Kuusi, mutta kyllä mä mielestäni ohjailen nimen kanssa aika paljon. Yleisesti ottaen yritän nimellä vähän keventää sitä kuvaa, tai sitten tuoda vielä enemmän sitä painavuutta siihen, mutta yleisesti ottaen vähän keventää.”

stobe iiu

Haastattelun aikana pari iäkästä näyttelyvierasta käy onnittelemassa ja kiittelemässä Susirajaa vaikuttavasta näyttelystä ja rohkeasta tyylistä. Sanaparista ”rohkeita kuvia” ensimmäinen mielikuva on tabloidilehtien vähäpukeisista julkkiksista massoittain tyrkyttämät otokset. Kontrasti Susirajan rohkeuteen on kutkuttava. Myös Ulla Karttusen pamfletinomaisessa tekstissä tuodaan esiin, kuinka Susirajan teokset asettuvat monin tavoin poikkiteloin nykyajalle tyypillistä hillitöntä kuva- ja poseeraamiskulttuuria vastaan. Ne pysäyttävät miettimään sitä, mikä on sallittua ja hyväksyttyä, millaisena ihminen saa olla näkyvillä. Kuvien katsojalle välittyy paitsi rohkeus, mutta myös rohkaisevuus. Näinkin voi olla ja näkyä, itsensä alttiiksi laittaminen voi kannattaa.

Susirajan tapauksessa se on ainakin kannattanut. Hänen kuviaan matkustaa tänä vuonna ryhmä- ja yksityisnäyttelyihin ainakin Kuopioon, Malmöön ja New Yorkiin. Ruotsin televisiossa näytetään syksyllä Kobra-kulttuuriohjelma, joka kävi kuvaamassa Susirajaa Perin näyttelyssä. Nämä kuvat vetoavat yli rajojen. Kollegan sanoin Susiraja on taiteilijana samaan aikaan ”fressi ja ajaton” ja sille yhdistelmälle voi povata pitkää uraa.

TV-haastattelussa Susirajalta kysyttiin, mikä olisi ikävintä palautetta mitä taiteilija voisi saada. ”Se on aina hyvä, että kuvasta tulee joku fiilis, eikä mennä vaan ohi. Ehkä pahinta olisi, ettei tulisi mitään reaktiota. Sekin on vaikka parempi, että sylkäistään päin taulua.”

Niin, sitten on ainakin jotenkin noteerattu. Onko sun taide siis myös näkyväksi tekemistä?

”Sitähän se on, sitähän se on.”

27002833221_2049f8d431_z

Iiu Susiraja – Voin hyvin, kiitos
Valokuvakeskus Peri
Itäinen Rantakatu 38, 20810 Turku
10.6.-3.7.2016

Kuvat:
Iiu Susiraja: Pikapuhelu (2016)
Iiu Susiraja: Toimivaa kommunikointia (2016)
Anu Pasanen: Voin hyvin, kiitos -näyttely Valokuvakeskus Perissä
Iiu Susiraja: Kuusi (2010)

Kommentoi

*

*