Syyskuussa Etelä-Koreassa avautuneeseen 12. Gwangjun biennaaliin on kutsuttu mukaan kolme kansainvälistä nykytaideorganisaatiota toteuttamaan oma paviljonkinäyttely. Helsinki International Artist Programmen Fictional Frictions -näyttelyssä erilaiset tapahtumasarjat, aikajänteet ja materiaalit risteilevät kerroksellisina, toisiinsa kietoutuneina, samanaikaisesti hahmottomina ja konkreettisina, ilman selkeää alkua tai loppua.

Buddhalainen Mugaksa-temppeli lepää eteläkorealaiselle Gwangjun kaupungille harvinaisen rauhallisella paikalla kamferipuiden, mäntyjen ja pienen bambumetsikön suojissa. Kukkulan päällä sijaitseva temppelialue on ensisijaisesti paikallisen buddhalaisyhteisön käytössä, mutta siihen kuuluu myös useita julkisia tiloja. Temppelin uudisosan alakertaan remontoitu valoisa galleriatila tarjoaa ainutlaatuiset puitteet Helsinki International Artist Programmen Gwangjun biennaaliin toteuttamalle paviljonkinäyttelylle Fictional Frictions.

Syyskuussa avautuneen 12. Gwangjun biennaalin The Pavilion Projects -osuuteen on kutsuttu mukaan kolme kansainvälistä nykytaideorganisaatiota toteuttamaan päänäyttelyn oheen oma paviljonkinäyttely. Suomenlinnassa sijaitseva HIAP, Pariisin Palais de Tokyo ja manilalainen Philippine Contemporary Art Network ovat luoneet itsenäiset näyttelykokonaisuudet, jotka esittelevät eri puolilla Gwangjua taiteilijoita sekä kunkin organisaation kotimaasta että Etelä-Koreasta.

Biennaalin päänäyttely, Imagined Borders, tarkastelee seitsemän erilaisen – ja melko epätasaisen – osion kautta erilaisia konkreettisia ja kuvitteellisia rajoja, aina pakolaisaallosta ja geopoliittisista konflikteista sosiokulttuurisiin muutoksiin ja identiteettikysymyksiin. Jenni Nurmenniemen kuratoima Fictional Frictions ottaa omiin teemoihinsa runollisemman lähestymistavan ja lähtee kerimään auki ajallisten, kulttuuristen ja materiaalisten kiertokulkujen ja yhteenliudentumien ilmentymiä. Näyttelyssä on mukana teoksia viideltä taiteilijalta tai taiteilijaryhmältä: Elina Vainio, Nestori Syrjälä, Maelee Lee, Mire Lee ja Black Night (Jungju An ja Sojung Jun).

Monimuotoiset ja merkitykselliset materiaalit ovat ensimmäinen asia, jonka näyttelyssä pistää merkille. Katsoja kohtaa tilassa erilaisia raaka-aineita: tekstiili, maa-ainekset, muovi, öljy, silikoni ja kivi muodostavat aistillisen polun teosten kokemiselle. Esiin nousee erilaisia vastapareja. Teosten materiaalisuus on samanaikaisesti kovaa ja pehmeää, kutsuvaa ja torjuvaa. Sekä ainesosissa että niistä rakentuvissa teoksissa vallitsee toisaalta väliaikaisuuden, toisaalta syvä ajallisen jatkuvuuden tuntu. Tilassa aistittavan herkkyyden, intiimiyden ja levollisuuden alta paljastuu kuitenkin monenlaisia toiseuttamisen mekanismeja, kuten sorron ja kolonialismin esiintymiä.

”Any groud, soil or earth whatsoever.” Elina Vainion teos The rights of things (2018) ottaa rimoilla lepäävän suuren puuvillakankaan muodon. Australiassa Vainion residenssikaudella valmistuneeseen teokseen on painettu mehiläisvahaa käyttävällä perinteisellä batiikkitekniikalla lauseenosia ja sanoja vuonna 1765 ilmestyneestä brittiläisen tuomarin ja poliitikon William Blackstonen teoksesta The rights of things, joka käsittelee maankäyttöön ja maan omistamiseen liittyviä lakeja.

Kankaan punertava väri vie ajatukset Australian rautaoksidipitoiseen maaperään, mutta se on itseasiassa peräisin ruosteesta, jolla kangas on värjätty. Se tuntuu pohtivan, kenellä on oikeus maahan maantieteellisenä tai valtiollisena alueena, ja toisaalta konkreettisena aineksena, kuten kankaan värjäämisen välineenä? Australian mantereen kolonialistisesta menneisyydestä – ja nykyisyydestä – muistuttava teos saa uusia sävyjä Etelä-Koreassa, jossa kaikuvat edelleen Japanin miehityksen ja omakohtaisten alistavien rakenteiden jäljet. Paikat ja aikakaudet liudentuvat toisiinsa, kun havaitsee eriarvoistavien tekojen ja toimintatapojen toistuvuuden. Kankaan porttimainen muoto ehdottaa siirtymään puolelta toiselle, mutta kuljetaanko portista eteenpäin vai taaksepäin?

Elina Vainio: The rights of things (2018), Maelee Lee: Time of earth’s strata (2018). Kuva: Doyun Kim

Vuonna 1995 perustettu Gwangjun biennaali on syntynyt eläväksi muistomerkiksi kaupungissa syntyneelle demokratialiikkeelle ja sitä seuranneelle kansannousulle, jonka hallituksen joukot tukahduttivat väkivaltaisesti 18. toukokuuta 1980. Biennaalin poliittinen lähtökohta on tapahtumassa edelleen vahvasti läsnä, ja kaupungin paikallishistoriaa ei ohiteta myöskään Fictional Frictions -näyttelyssä. Gwangjulainen Maelee Lee käsittelee kaupungin traumaattista historiaa teoksessaan Time of earth’s strata (2018). Suurikokoiseen laatikkoon on kerrostettu maa-ainesta, jonka koostumusta ja yksityiskohtia voi tarkastella sivuseinien lasin läpi. Esille asetettu massa on peräisin kaivauksilta, joilla edelleen yritetään paikantaa kansannousun seurauksena kadonneiden ihmisten jäänteitä. Se on lohduton näky, häiritsevä geologinen dioraama.

Erilaiset tapahtumasarjat, aikajänteet, paikat ja materiaalit virtaavat eri puolilla näyttelytilaa kerroksellisina, toisiinsa kietoutuneina, samanaikaisesti hahmottomina ja konkreettisina, väliaikaisina ja ikuisina ilman selkeää alkua tai loppua. Maa ja geologiset prosessit kuljettavat mukanaan tietoa ja muistoja myös Elina Vainion suurikokoisessa hiekkateoksessa Denuded (2018). Samankaltaisen materiaalin lisäksi Maelee Leen teoksen kulmikasta muotoa toistava hiekkalevy lepää alakerran isojen ikkunoiden edessä.Sen sisään on piiloutunut etäisesti tunnistettavia esineitä, kuin synteettisiä fossiileja, jotka jäävät merkeiksi ihmisen aikakaudesta myös jälkeemme.

Voimistuvan eroosion myötävaikutuksella syntyvä hiekka toimii teoksessa sekä merkkinä jatkuvasta muutoksesta ja väliaikaisuudesta että syvistä, vuosisatojen pituisista ajanjaksoista. Teoksessa käytetty hiekka on peräisin Mugaksan temppelin alueelta ja näyttelyn jälkeen se palautetaan takaisin omaan kiertokulkuunsa. Teos ojentautuu kohti posthumanistisia kysymyksiä siitä, kuka tai mikä lopulta löytää nämä maatumattomat ihmisyyden merkit tai joutuu elämään taaksemme jättämiemme jätevuorten kanssa?

Näyttelytilan nurkassa vaikuttaa olevan käynnissä keskeneräinen putkiremontti. Soulissa ja Amsterdamissa työskentelevän Mire Leen teoksessa every joint every spine every end (2018) erilaisista aineksista, kuten teräksestä, silikonista ja PVC-muovista, koostuvat letkumaiset veistokset, ehkä jonkinlaiset olennot, kiemurtelevat toistensa lomassa, sisällä, vieressä. Yksi niistä on piiloutunut läheisen pylvään taakse. Niiden alusta on valeltu jonkinlaisella liukasteella tai vaseliinilla, joka vaikuttaa tekevän liikkeestä sulavan sijaan hankalampaa.

Veistoksen konemaisen mekaniikan kontrastina toimii liikkeen orgaanisuus. Synteettisistä rakennusaineista huolimatta vääntyilevässä liikehdinnässä on jotain syvästi kehollista, jopa eroottista, johon myös fetissimäinen materiaaliarsenaali tuntuu viittaavan. Veistosten sisältämät erilaiset materiaalit vaikuttavat tunnustelevan toisiaan, ja toisiinsa liukuvista yhteenliittymistä on vaikea hahmottaa, missä niiden rajat kulkevat. Ne tuntuvat kertovan jotain toisten kanssa yhdessä olemisesta ja toimimisesta. Mutta lopulta toiminnan inhimillistämisen sijaan yritän ajatella, että materiaalit ja asiat kommunikoivat keskenään ja muodostavat välilleen prosesseja myös ilman ihmisen luomaa tarkoitusta tai funktiota.

Nestori Syrjälä: Stele (2016). Kuva: Doyun Kim

Näyttelyssä teosten asemointi tilassa tuntuu erityisen merkitykselliseltä. Luonnonmateriaaleista, kuten kivestä tai hiekasta, koostuvat teokset on aseteltu niiden materiaalien esiintymisen ominaiseen sijaintiin, maan tasalle. Se saa ajattelemaan näyttelyä maisemana ja tekee teosten välillä liikkumisesta luontevaa. Monelta osin Fictional Frictions tuntuukin siltä kuin temppeliä ympäröivä näkymä ja pihapiirin luonto olisi hiipinyt sisätiloihin.

Nestori Syrjälän teoksessa Stele (2016) autojen irrotetut ikkunalasit lepäävät temppelin lähiympäristöstä kerättyjen kivenlohkareiden päällä. Laseihin on kaiverrettu kirjoituksia kolmesta eri ajasta ja erilaisilta ajattelijoilta: Dante Alighierilta, ensimmäisen maailmansodan veteraanilta sekä nykypäivän ilmastotieteilijöiltä. Koska yksittäisten tekstipätkien alkuperää ei kerrota – ja sitä on hämmentävän hankala tunnistaa – eri aikoina ja erilaisissa konteksteissa esiintyvien huolien, kauhujen ja traumojen samankaltaisuus korostuu. Danten näkemys helvetistä vastaakin yllättävän paljon sodankäynnin järjettömyyttä tai ilmastonmuutoksen mukanaan tuomaa, tai jo tuonutta, kaaosta.

Toinen esillä oleva Syrjälän teoskokonaisuus koostuu veistoksista asphaltsunscreenbalticseaofficechairhousedustemergencyblanketlichenmagsafechargerhayneteurocoinplasterweightplate, drizzlebluemusseljerrycanhaynetgarbagebagchiaseedmelatonintshirtikeamugdirtplasterweightplate ja norwegiansalmondrizzleusbflashdrivehalyardemergencyblanketwindshieldwipereurocoinlichenhaynet-plasterjumprope, joiden nimistä selviää myös niiden materiaalinen koostumus. Muotonsa ne ottavat kuntosalilta tutuilta fitness-objekteilta, kuten käsipainolevyiltä ja hyppynarulta. Veistoksista voi aistia erilaisia materiaalisia kiertokulkuja ja toisaalta synteettisten ainesten sementoituneen, hajoamattoman luonteen. Runoutta lähentelevien teosnimien toistelu tuntuu mukavalta suussa ja saa ajattelemaan myös sanojen materiaalisuutta. Vaikka Fictional Frictions -näyttelystä puuttuu ihmisen kuva, ihminen on läsnä jälkeensä jättämien jälkien muodossa. Syrjälän painolevyihin on konkreettisesti tallentunut ihmiskäden puristunut ote.

Näyttelyn viimeinen teos on musiikkialbumi, jossa siinäkin on omalla tavallaan kyse ajallisista virtauksista. Jungju Anin ja Sojung Junin muodostaman Black Night -yhtyeen näyttelyn yhteydessä julkaisema erikoisvinyyli Mountain of Delusion on kuunneltavissa näyttelytilassa. Kokeellinen äänimaailma kuljettaa läpi muistamisen ja unohtamisen mutkikkaiden prosessien: sanoitukset käsittelevät Gwangjun lähihistoriaa niin henkilökohtaisesta kuin kollektiivisesta näkökulmasta. Kappaleessa Flower and the Cannonball tarinat ja muistot kaupungin menneisyydestä kerrotaan vuoden 1980 tapahtumat lapsena kokeneen kertojan näkökulmasta. Levyä kuunnellaan näyttelytilassa istuen aurinkovarjon alla. Näkymä valkoisine retromuovituoleineen tuo mieleen jostain syystä lapsuuden, oman tai jonkun muun.

Fictional Frictions on levollinen, aistillinen ja huolella yhteen punottu teosverkosto, jonka kudelmissa risteilee kuin huomaamatta aikamme suuria kysymyksiä. Näyttely purkaa pinnan alla ihmis- ja talouskeskeisiä ajattelumalleja, keinotekoisia binäärisiä jaotteluita sekä ympäristön tai kanssaihmisten sortamiseen perustuvia toimintaperiaatteita. Se muistuttaa, miten häilyviä ja yksipuolisuudessaan heikkoja useat rakentamistamme – ja kuvittelemistamme – järjestelmistä ovat, ja lempeästi ehdottaa vaihtoehtoisia tapoja elää, luoda ja ajatella. Itsensä havaitseminen osana suurempaa kiertokulkua ja pitkälti hallitsemattomien prosessien virtaa on aika lohdullista, mutta edellyttää samalla perinpohjaista individualistisen ajattelutavan murtumista. Ehkä näitä laajuudessaan vielä hahmottomia, väistämättömiä ja samalla toiveikkaita muutoksia on hyvä lähteä kuvittelemaan ja toteuttamaan nimenomaan herkkyyden ja pehmeyden keinoin.

Mugaksan temppelin avaran piha-aukion toisella puolella munkit valmistautuvat iltapäivän meditaatiohetkeen. Tuntuu osuvalta, että heidän harjoittamansa filosofian ytimessä on kaiken olemassa olevan ja vallitsevien totuuksien kriittinen kyseenalaistaminen. Yhden buddhalaisuuden keskeisen käsitteen, pratītyasamutpādan, mukaan kaikki olemassa olevat asiat ja ilmiöt ovat riippuvaisia toisistaan ja edellyttävät toistensa olemassaoloa: lopulta kyse ei ole siitä, ovatko asiat olemassa, vaan siitä, miten ne ovat olemassa.

 

Fictional Frictions
6.9.–11.11.2018
Gwangju Biennale Pavilion Project
Mugaksa Temple

 

Pääkuva: Elina Vainio: Denuned, 2018. Kuva. Doyun Kim


 

Kirjoittajan matkaa Gwangjun biennaaliin on tukenut Suomen Taideyhdistys.

Rosa Kuosmanen
Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*