ezgif.com-cropezgif.com-cropezgif.com-cropezgif.com-crop

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tällä viikolla kysellään, että mitäs se paljon puhuttu kokeellisuus on ja katsotaan löytyisikö vastaus tuoreimmasta Taide-lehdestä.

Otin osaa XL Art Space:ssa 30. tammikuuta järjestettyyn paneelikeskusteluun kokeellisten taidetilojen tulevaisuudesta. Keskustelu käytiin makaaberisti yhden kokeellisen taidetilan vetäessä viimeisiä henkosiaan.

Ennen keskustelua pohdin kovasti paitsi sitä millaisia tulevaisuudenvisioita kokeellisilla taidetiloilla voisi olla, myös sitä mitä oikeastaan ovat nämä paljon puhutut kokeelliset taidetilat.

Jo taidetilojen määrittely tuotti ongelmia: mitä ihmettä tarkoitetaan taidetiloilla? Gallerioitako? Muita taiteen esittämistiloja? Taiteen tekemisen tiloja? Päätin varmuuden vuoksi ymmärtää taidetilat laajemmin: ei vain taiteen esittämisen, vaan taiteesta puhumisen, kirjoittamisen, sen tekemisen ja siitä nauttimisen tiloina nyt ainakin.

Entä mikä lasketaan kokeelliseksi? Ei varmaankaan riitä se, että tilaa ei ole alun perin suunniteltu esimerkiksi taiteen esittämiseen koska aika harvoja tiloja lopulta on. Kokeellisuudesta mieleen tulevat myös galleriatilan maksuttomuus taiteilijalle tai vaikkapa galleriatoiminnan taiteilijavetoisuus. Kokeellisuus voisi viitata myös sisällöllisesti haastavaan, ei-kaupalliseen taiteeseen. Vai tulisiko kokeellisuuden toisaalta viitata helpostilähestyttävyyteen, taiteen elitististen raja-aitojen purkamiseen?

Jos raja-aitoja lanataan, viittaisiko kokeellisuus siihen, että taidetta tuodaan sille ennalta yllättäviin tiloihin? Tässä kohtaa heräsin ehkä ensimmäistä kertaa havaitsemaan myös naapurustoni sähkökaapit galleriatiloina. Ennen XL Art Spacen keskustelua koetinkin kreata muita yllättäviä, kokeellisia taidetiloja. Lähestymistapani oli kysyä, että mitkä asiat itseäni kiinnostavat. Epäomaperäisesti ensimmäisenä mieleeni tulivat tietenkin syöminen ja bailut. Ravintoloissa onkin järjestetty taidenäyttelyitä maailman sivu, mutta ne nyt eivät tavallisesti varsinaisesti räjäytä tajuntaa. Taide ja juhlintakaan eivät ole mullistava yhdistelmä. Ja mikä edes olisi uutta kun kirkkokin on nyt näyttelytila?

Niin että mitä vielä? Ja mistä syystä? Sitä paitsi miksi taide ei riitä itsessään? Voiko taiteen ympätä mihin vain? Voisiko esimerkiksi koirapuistoissa olla enemmän taidetta? Sellaista joka ei pahastu päälle pissaamisesta.

Näihin asioihin en saanut vastausta keskustelutilaisuudesta, jossa muistaakseni puhuimme tosi paljon esimerkiksi aina niin ajankohtaisesta rahasta.

Onneksi uusin Taide-lehti tuli viimein hätiin ennen kuin ehdin ulottaa pohdintojani syvemmin taiteesta keskustelemisen tai sen tekemisen tiloihin tahi virtuaalisiin taidetiloihin. Heti lehden kannessa komeilee otsake ”Uuden sukupolven galleriat”, ja ajattelen, että täältä sen vastaus varmasti viimein löytyy!

”Vuonna 2014 helsinkiläisten taiteilijoiden ja muiden taiteen työläisten keskuudessa puhuttiin paljon kentän rakenteellisista muutoksista. Sosiaalisen median ja kahvipöytäkeskustelujen lisäksi vanhoja toimintamalleja kyseenalaistettiin muun muassa Framessa ja taiteilijaseuroissa käydyissä keskustelutilaisuuksissa, Mustekalassa ja Taide-lehdessä.”

No niin, lupaavaa on. Vanhojen toimintamallien kyseenalaistaminen jos jokin lienee sitä kokeellisuuden ydintä!

Jutussa esitellään neljä helsinkiläistä uuden sukupolven galleriaa: SIC, Sorbus, Sinne sekä Third Space ja alkukirjaimissa ässät suhahtelevat ihanasti! Siinä mielessä juttu on omiin ennakkokäsityksiini nähden heti pettymys, että kaikki jutun uuden sukupolven galleriat ovat nimenomaan gallerioita, joiden toiminnan keskiössä on galleriatoiminta. Tämä ei ole kritiikkiä juttua tai kyseisiä gallerioita kohtaan, itse asiassa galleriat ovat suosikkejani enkä ole varma kaipaanko edes gallerioihin mitään sivutoimista huvipuistoa. Pettymykseni kumpuaa jollakin tapaa siitä, kuinka paljon itse lataan merkityksiä kokeellisuuden merkitykseen tällä missiollani. Kokeellinen saisi varmaankin olla jotakin mitä ei tällä planeetalla ole vielä osannut kukaan ajatella!

Ensimmäinen oppitunti lienee, että kokeellisuus, jos joku, on suhteellista. Sorbus ja SIC ovat meritoituneet vahvasti ”kokeileviksi, alaa uudistaviksi ja yhteistyötä edistäviksi” tahoiksi jo Koneen apurahaa näillä perusteilla saavina. Taide-lehden mukaan galleriakentällä kokeellisuutta toimintamuotona edustaa siis taiteilijavetoisuus, mutta tämän lisäksi kyseisiä gallerioita ohjaa myös halu kannustaa ”keskusteluun taiteen muodoista, sisällöstä ja esillepanon konventioista”.

Yhteisiä nimittäjiä kaikille neljälle gallerialle ovat ilmaiset näyttelyajat ja ei-kaupallisuus:

”Vaikka nämä neljä tilaa poikkeavat toiminnassaan hieman toisistaan, syyt vuokrattomuuteen ovat kaikissa samat: taiteilijoiden työn vapauttaminen, kokeellisuuden ja ei-kaupallisten projektien tukeminen, poikkitaiteellisuuden tuominen galleriatilaan ja kansainvälisten sekä kutsunäyttelyiden mahdollistaminen.”

Yksinkertaisimmillaan kokeellisuus tuntuukin määrittyvän kaupallisuuden vastapariksi sekä toimintamuotona että sisällöllisenä ohjenuorana. Tässä binäärioppositiossa kokeellisuus on tietenkin oikein, oikein hyvä ja kaupallisuus oikein, oikein paha. Jollakin tapaa tätä kuvaa myös muotoilu halusta ”tukea pieniä, kokeellisista ja nuorten taiteilijoiden tuottamia töitä” – sitä nimittäin ei voi kukaan muu kuin sydämeltään täysin paatunut mielikuvituskapitalistigalleristi vastustaa.

Sekä Taide-lehden juttua että XL Art Spacessa käytyä keskustelua leimasivatkin kiinnostavalla tavalla kaksi asiaa: raha ja yhteisöllisyys.

Rahoitusmallien kritiikin sijaan ja toisaalta sen yhtenä muotona tai mahdollisuutena näyttäytyy siis yhteisöllisyys. Ainakin galleriavetoinen apuraharuljanssi mahdollistaa nopeamman syklin kuin perinteinen malli jossa taiteilija hakee apurahaa ajoissa tiettyä hamassa tulevaisuudessa järjestettävää näyttelyä varten.

Tässä ajassa tärkeänä ja kokeellisena näyttäytyy myös taidenäyttelyprosessin tekeminen yhdessä, siitä keskusteleminen ja prosessin jakaminen. Siihen liittyy myös Third Spacen Selina Väliheikin galleriatoiminnan vinkeä kuvaus: ”Testaamme, kyseenalaistamme ja teemme näkyväksi välillämme kulkevia rajoja” – mitä se ikinä tarkoittaakaan. Mitä rajoja? Kenen välillä? Millä tasolla? Ja kuitenkin juuri tuo epämääräinen yhteisöllinen tekeminen, muilta oppiminen ja prosessien jakaminen sekä samalla vallan ja hierarkioiden purkaminen ovat jutussa mainittuja kiinnostavia kokeellisuuden muotoja.

Kovinkaan uusia asioita nämä eivät ole. Ja onneksi niin.

 

 

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

2 kommenttia

  1. En päässyt tuohon keskustelutilaisuuteen mistä ymmärtäisin jutun juonen kumpuavan, mutta vastaan muutamaan kysymykseen, joita Sanna esittää kirjoittamalleni artikkelille. Hei, olen siis ”Taide-lehti”.

    En halua kuitenkaan vastata tässä siihen, mitä kokeellisuus on. En osaisi vaikka haluaisin – juuri päivä ennen tämän tekstin lukemista Saara Karhunen toi relevantisti tietoisuuteeni, että termi on epämääräinen ja kummallinenkin taiteesta puhuttaessa. Onneksi en kokeellisuudesta Taide-lehteen kirjoittanutkaan, vaan taiteen esittämisen työstä neljässä helsinkiläisessä taiteentilassa. Halusin tuoda esiin sen, että myös ilman taiteilijalta laskutettavaa tilaavuokraa voi tätä työtä tehdä, ja pohtia rahoitusrakenteiden uudistusta tämän pohjalta.

    En koe SICin, Sinnen, Sorbuksen ja Third Spacen edustavan termiä ”kokeellisuus”. Jos välttämättä halutaan kuitenkin tätä sanaa yhdessä artikkelini kanssa maistella, niin ehkä voisi lähteä siitä, missä yhteydessä sanaa käytin, vaikka tekoani nyt kadunkin: ”Kollektiivi haluaa tukea pieniä, kokeellisia ja nuorten taiteilijoiden tuottamia töitä”, sanoin Third Spacesta. Third Space- kollektiivin kanssa keskustelin paljon siitä, kuinka heille tilan konsepti on tarkoituksella häilyvä. Third Space ei ole galleria, vaikka Sanna yrittää tekstissään sitä kovasti tähän muottiin vääntääkin. Siellä ei ole aina esillä taidetta – aina siellä ei ole esillä mitään. Kollektiivi toimii kokeilemalla, ja haluaa tarjota vuokraamaansa tilaa myös muille samaan tarkoitukseen. Tästä sana ”kokeelinen”.

    Muutamaan otteeseen olen käyttänyt artikkelissani verbiä ”kokeilla” puhuessani siitä, kuinka teosmyynnin paineesta vapauttaminen tarjoaa taiteilijalle mahdollisuuden ”kokeilla” työskentelyn, tilankäytön tai esim. yleisön parissa. Tähän viittaan myös ylläolevassa lainauksessa. En kuitenkaan aseta ”kokeellisuutta” kaupallisuuden vastakohdaksi, tai näe sitä tätä kautta ”hyvänä”. Koska artikkelini käsittelee vuokrattomuutta, pyrin tarkastelemaan sen ekonomiaan liittyviä näyttelytoiminnan osia, kuten teosmyyntiä.

    Koneen Säätiön puolesta en voi minä / Taide-lehti perustella kokeellisuuden merkitystä. Säätiön apurahalausunnon pohjalta tekaistu ”Taide-lehden” näkemys galleriakentän toiminnan kokeellisuudesta on yksinkertaisesti huonoa ellei jopa epäeettistä journalismia. Taiteilijavetoisuuskaan ei liity tekstiini kovinkaan kekseisesti haastateltuani taiteilijoiden lisäksi kuraattoreita, taiteellista johtajaa ja toiminnanjohtajaa.

    Jatkakaamme oikaisuja. SICin toiminnanjohtajan Inkeri Suutarin kuvailu kyseisen gallerian toiminnasta ei välttämättä vastaa hänen / minun / Taide-lehden näkemystä kaikkien artikkelini tilojen toiminnasta.

    Selina Väliheikin tähän nostettu kommentti viittasi Third Space -kollektiiviin itseensä, minkä luulin tehneeni selväksi tekstissäni mutta ilmeisen epäonnistuneesti. Hän ei puhu ”galleriatoiminnasta” koska ei sellaista edusta, kuten myös artikkelissani olen maininnut, vaan yhteiskunnallisista ennakkoluuloista ja syrjinnästä, joita Third Space pyrkii toiminnallaan valottamaan ja hajottamaan.

    Vaikka en yhteisöllisyydestä puhunutkaan, on se tärkeä aihe, ja suomalaiselle taidekentälle harmillisen vieras. Kirjoittamani juttu ontuvasta rahoituksen rakenteesta (joka ei ilmeisesti onnistunut tekemään edes aihettaan lukijalle selväksi kun Sanna tätä peräänkuuluttaa) aiheutti sekin vain katkeraa sometilitystä siitä, kuinka rahaa syydetään väärille tahoille, suomeksi: ei itselle. Jostain syystä koemme, että se mitä toinen saa on minulta pois. Tästä johtuen myös moni taiteilija kokee pelottavaksi jakaa keskeneräisen työskentelynsä muiden kanssa, vaikka juuri tästä kuratoriaalisen työn aspektista voisi olla taiteilijalle suuri hyöty.

    Moinen ”yhteisöllisyys” ei maahamme kuitenkaan rantaudu, jos joka kerta kun joku yrittää siitä puhua dumaamme aiheen ylimalkaisesti ”epämääräisenä”. Rauhaa ja rakkautta toivon minä tälle kentälle. Nekään eivät ole uusia asioita, mutta yllättävän vaikeita konsepteja pienen piirin sisällä toteuttaa – äkäinen räyhäys kun on meille naapurikateellisille mököttäjille niin paljon helpompaa.

    ”Ole sillanrakentaja”, sanoi minulle Kiasman yleisötyöpäällikkö Minna Raitmaa kerran viisaasti. Jatkakaamme yrittämistä!

    Hanna Ohtonen, vapaa kirjoittaja-kuraattori

    Kysymys siitä, mitä kokeellisuus on, on erittäin relevantti. Ehkä Edit voi vastata siihen osaltaan, kun mainitsee olevansa kokeellinen

  2. Hei vain,

    ja kiitos kommentistasi! Iloitsemme niistä ja siitä kun keskustelua syntyy.

    Kiitos myös korjauksistasi: galleriasanan käyttöni oli ilmeisen huolimatonta Third Spacen kohdalla, joskin myös otsikko ”Uuden sukupolven galleriat” ohjasi ajatusvirhettäni.

    Haluat tarkentaa, ettet puhu tekstissäsi kokeellisuudesta vaan taiteen esittämisen työstä neljässä helsinkiläisessä taiteentilassa. Ajattelen, että tämä on selvää kertoessani kuinka itse päätän poimia jutusta vihjeitä kokeellisuudesta. Samoin ajattelin olevan selvää sen, että peilaan käsitettä tekstiin ja nivon sen osaksi omaa kokeellisuusajatuskulkuani. Niin kuin itsekin osuvasti muotoilet, pyrkimyksenäni on juuri maistella sanaa yhdessä artikkelisi kanssa.

    Taide-lehteen viittaaminen suoraan kirjoittajan sijaan oli selvästi toimimattomaksi osoittamasi tyylikeino. Sen tarkoitus oli vahvistaa tätä selailun omaisuutta ja sitä, että kyseessä ei tosiaan ole jutun sisällön syvällinen analyysi vaan kaappaan lehden tarttumapinnaksi omille pohdinnoilleni asian ympärillä. Mutta koska poiminnat keskittyvät yhteen juttuun koko lehden sijaan ja koska en haluaisi välittää kirjoittajuuttasi vähättelevää asennetta, muuttaisin jälkeen päin tämän asian.

    Tarkennat myös ettet ”aseta ’kokeellisuutta’ kaupallisuuden vastakohdaksi, tai näe sitä tätä kautta ’hyvänä’.” Tämä onkin oma kärjistetty tulkintani laajemmassa yhteydessä, jolla itse haluan herättää keskustelua siitä onko näin todella. Kommenttini ”Yksinkertaisimmillaan kokeellisuus tuntuukin määrittyvän kaupallisuuden vastapariksi sekä toimintamuotona että sisällöllisenä ohjenuorana.” on siis jo yllä kuvailemani agendan mukainen tekstistäsi irrotettu pohdiskeleva yleisempi heitto.

    ”Koneen Säätiön puolesta en voi minä / Taide-lehti perustella kokeellisuuden merkitystä.” Se se vasta olisikin hillitöntä! Ei vaan, kuvittelisin että tällaista tuskin kukaan olettaa edes minun tekstiäni lukiessaan.

    ”Säätiön apurahalausunnon pohjalta tekaistu ’Taide-lehden’ näkemys galleriakentän toiminnan kokeellisuudesta on yksinkertaisesti huonoa ellei jopa epäeettistä journalismia.”
    Tämän Taide-lehden näkemyksen johdat nyt mielestäni itse tekstistä, sillä tällaista kohtaa en sieltä löydä vaikkakin molemmat tahot mainitaan peräkkäisissä lauseissa. Silti toki näin jälkeen päin tekstiäni tarkastellen, muuttaisin ehdottomasti tuon kohdan selkeämmäksi sekä monta muutakin kohtaa selventääkseni eroa erityisesti tekstissäsi oikeasti sanotun ja yleisemmän tulkintani välillä. Suuri kiitos siis koko kommentistasi, jonka otan rakentavana palautteena!

    Jatketaan keskustelua, kokeilemista, kirjoittamista ja lukemista! Ja muutoin, mainiota kevättä!

    – Sanna

Kommentoi

*

*