Lauantaina 16.7.2016 Varsinais-Suomessa testattiin taiteenystävän turnauskestävyyttä kymmenen tunnin taidebussimatkalla. Tämän syväsukelluksen taiteen ja ihmisyyden, elämysten ja eritteiden huumaavaan cocktailiin tarjosi Taidejärjestö MUU Ry.
MUU MAA Taidebussin kyydissä matkattiin muun muassa Kemiönsaarelle Traktorifantasiaan, Paimion Parantola-näyttelyyn sekä Vehmaalle Oheistaidekotiin. Seikkailu oli ensimmäinen laatuaan, mutta heille jotka eivät ole sydämiltään heikkoja, on luvassa lisää extreme-taidematkailua Oulun seudulla elokuussa.
Taidebussiretkien tavoitteena on tuoda alueen taiteilijoille uusia yleisöjä sekä mahdollistaa uusia esiintymispaikkoja. Millainen maraton sitten on kokijan näkökulmasta, miltä se tuntuu, kuulostaa ja näyttää? Lue tästä EDITin sensuroimaton raportti matkasta.
MUU Saaren

9.48 Turku – Kemiö
Maa on märkä ja haisee vuorokauden kestäneen sateen jäljiltä, mutta nyt sää on selkenemässä. Saavun bussiin ja varaan seurueelleni peräkkäiset paikat. Linja-autossa on vielä väljää, kuuluu narisevaa ruotsinkieltä, näkyy pastellivärejä ja harmaita hiuksia. Mietin koska sitä luvattua skumppaa saa.

9.57
Seuralaiseni saapuvat ja niin suurin osa muistakin. Kuuluu kovaäänisiä tervehdyksiä ja kostea ilma bussissa sakenee. Toivon, että skumppa on kunnolla jäähdytettyä.

10.05
Bussi ei liiku vielä, kamerat räpsivät ja retken viralliset hashtagit teipataan ikkunaan somenäkyvyyden takaamiseksi. Edessäni istuu toimittaja, jolla on nauhuri (mietin että pitääkö tässä rajoittaa juoruilua) sekä Veera Kivijärvi, yksi bussissa mukana olevista taiteilijoista.

10.21
Lähdemme vihdoin liikkeelle, kohti Kemiönsaarta, jossa pääsemme kokemaan Antti Tolvin teoksen Traktorifantasia. Odotan sitä mielenkiinnolla, sillä kesäkuussa järjestetyt Kiilan äänipäivät ja silloinen sävellyksen kantaesitys jäivät väliin.

10.24
Kaikille jaetaan piccolopullot cavaa, kuivaa ja viileää onneksi. Pidän matkan alun saamasta käänteestä.

10.33
Kippistetään matkan alkamiselle retken juontajana toimivan turkulaisen taiteilijan Antti-Juhani Mannisen johdolla. Manninen esittelee Taidebussin järjestäjiä Muu Galleriasta, matkan virallisen valokuvaajan Noora Isoeskelin sekä sanataiteilija Kivijärven, joka alkaa työstää korvarunoja yhdessä retkeläisten kanssa.

10.39
Yksi seuralaisistani kysyy mikä oli Peppi Pitkätossun hevosen nimi. Toinen tietää vastauksen, se on Hevonen. (Myöhempi googlaus tosin tarkentaa, että elokuvissa Peppi käyttää hevosesta nimitystä Pikku-Ukko, Lilla Gubben. Kirjoissa hevosella ei ole nimeä.)

10.43
Veera aloittaa korvarunojen työstämisen meistä ja kysyy mitä tulee mieleen pitkän matkan busseista. Vastauksemme ovat jokseenkin negatiivissävytteisiä, runo niistä kuitenkin syntyy ja ilmestyy kohta retken Facebook-tapahtumaan:

Hikistä
Pitkänmatkan bussit ulkomailla
Hikisiä matkoja

Ja eilen kun tultiin saaristosta, miten sä kuvailit sitä, esanssinen karkki, pahoinvointi
Ei mitään eväitä

10.52
Antti-Juhani Manninen tarttuu taas mikrofoniin: ”Välillä kannattaa vilkuilla ulos ikkunoista. Tämä on Varsinais-Suomi.” Meille mainostetaan myös hedelmiä, joita kuulemma pitää ja täytyy syödä. Tie muuttuu mutkaiseksi ja juhlajuoma alkaa kuplia mahassa. Kaivan Lidlin suolapähkinät repusta tasoittamaan tilannetta.

11.04
Radio laitetaan päälle ja hirveä iskelmärockballadirenkutus pärähtää soimaan. Miksi? Hyvin saavutettu skumppatumu vaihtuu äkkiä päänsäryksi. Seuraavaksi soi Neljä Ruusua. MIKSI?! Antaudumme syvällisiin keskusteluihin unohtaaksemme radioharmituksen. Puhutaan nyhtökaurasta ja rumista tatuoinneista, ei juuri taiteesta. Paitsi Angelin Tytöt nousevat esiin, missä he ovat nyt?

11.18
Desibelit kovenevat ja tie mutkaistuu edelleen. Joku tulee vahtimaan hedelmälaatikkoa etteivät persikat lentele. Alkaa pissattaa, ei kyllä pysty bussin vessaan tällä osuudella.

11.32 Kemiö
Saavumme Mellangårdiin, matkan ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Vastassamme on aurinkoinen maaseutuidylli sekä äänitaiteilija Antti Tolvi polkupyörällään. Ilma on lämmin ja kostea, hiekkatiellä on kavionjälkiä. Tolvi johdattaa meidät esityspaikkaan pellon laitaan, jonne on kerääntynyt myös joitakin kyläläisiä kuulemaan sävellystä viidelle Ford-traktorille. Teos on saanut innoituksensa lapsuudesta maalla, erilaisten koneiden muodostamista ääni-installaatioista. Säveltäjä ohjaa kuulijoita lähemmäs: ”Koittakaa tulla tänne, ei siellä kannata olla!”

Antti Tolvi orkesterinjohtajana.

11.40
Soittajat kiipeävät soittimiin, jännitys tiivistyy kun traktorit käynnistetään yksitellen. Suljen silmäni ja yritän erottaa eri koneiden ääniä. Äänet tuntuvat tutuilta ja kotoisilta, tuntuu hassulta etsiä niistä sinfonista dramatiikkaa. Kapellimestarin ja soittajien yhteispeliä on hauskaa seurata, teos on todella sympaattinen. Vaikutelmaa korostaa säveltäjän pieni poika, joka leikkii isänsä jalkojen juuressa koko esityksen ajan. Mietin miltä Traktorifantasia kuulostaisi nauhoitettuna ja esimerkiksi galleriatilassa, valkoisessa kuutiossa, kuinka erilainen vaikutelma olisikaan. Täällä tuoksut ovat tärkeä osa teosta, pakokaasut jäävät pyörimään päähän, tarttuvat hiuksiin ja maistuvat suussa. Tolvi eläytyy teokseensa niin kovin että on esityksen jälkeen sanaton. Aurinko paistaa ja kuulijat väistelevät kuralätäköitä, reaktiot ovat spontaanin hämmästyneitä ja ihastuneita. Pellossa seistessäni jokin hyönteinen päättää tutustua housuihini, sisäpuolelta. Autenttinen kokemus. Bussissa vierustoverini huokaa: ”Mä oon onnellinen, että mä näin ton. Arvasin, että se on huippu ja niinhän se oli.”

12.15
Olemme matkalla kohti Kemiön toria, jossa on luvassa Moving in Kimito -ryhmän yhteisötaideteos, joka ottaa kantaa maailman talouskysymyksiin.

12.28
Saavumme esityspaikalle seuraamaan performanssia Knitcoin-kiertueesta, johon halukkaat saavat osallistua virkkaamalla oman pyörylänsä. Meille jaetaan esitteitä, jossa selviää mistä on kyse: ”Knitcoin palauttaa tavalliselle ihmiselle vallan hallita omia rahojaan ja rahan tuotantoa. Knittivaluutta on suunniteltu niin, että kuka tahansa voi tehdä omat knitcoininsa lyhyen kurssin jälkeen.” Performanssissa asiaa havainnollistetaan muun muassa haastatteluilla ja rahanpesunäytöksellä.

12.48
Konsepti vaihtoehtoisesta virkatusta yhteisvaluutasta on herttainen ja paikoin hupaisa, mutta etukäteen epäilemämme osuus retken osallistavan taiteen vaivaannuttavuudesta toteutuu. Emme innostu osallistumaan virkkaustalkoisiin, perustelemme antisosiaalisuuttamme edellisen teoksen vaikuttavuudella. Voi ei, joko toisessa kohteessa iskee taideähky? Miten käy turnauskestävyyden? Onko tämä vain laskuhumalaa? Kemiön tori sentään huvittaa autioudellaan. Se on kuin avaruudesta pellon keskelle viskattu laatta-aukio. Uudenaikainen elementtilatovirastorakennus on nimetty vitsikkäästi Villa Landeksi.

MUU Parantola tuoliufo

13.16 Kemiö-Paimio
Bussissa kohti Paimiota tankkaan vahvaa teetä ja suklaata. Pakko olla skarppina retken kohokohtaa varten. Olen odottanut koko kesän Arte Ry:n näyttelyä Alvar Aallon suunnittelemassa tuberkuloosiparantolassa, funkisarkkitehtuurin pyhätössä. En oikein tiedä mitä odottaa, mutta toivon jotain mihin uppoutua. Pidän eniten näyttelyistä, jotka sulautuvat tiloihin, tuntuvat olevan osa tai ehkä jopa pääroolissa teoksissa. Parantola-näyttelyn teoshaussa on korostettu nimenomaan paikkasidonnaisuutta ja tilan alkuperäistä käyttötarkoitusta. En ole halunnut luoda itselleni liikaa ennakkokäsityksiä tutkimalla teoksia etukäteen, mutta näyttelyn taiteilijoista ovat mieleen jääneet ainakin Hertta Kiiski, Jaakko Pallasvuo ja Anni Puolakka.

13.23
Hämmennystä herättää iskelmäradiomeiningin vaihtuminen aggressiiviseen africa dubstepiin, johon on sämplätty sitä yhtä Red Hot Chili Peppersin biisin kitarariffiä. Olemme yhtä mieltä siitä, että meille ei ole jaettu oikeita aineita tähän taide-elämykseen. Rätisevä äänentoisto aiheuttaa hampaidenkiristystä. Joku tulee kysymään voitaisiinko vaihtaa luvatut performanssivideot pyörimään musiikin sijaan. ”Tästä on tullut nyt vähän tällainen Ibiza-bussi.” Äänensävy ei ole erityisen kiittävä.

13.41 Paimio
Saavumme Paimioon. Hampaiden kiristystä aiheuttaa myös bussiretken myöhässä oleva aikataulu, minkä vuoksi meille jää vain puoli tuntia aikaa tutustua näyttelykokonaisuuteen. Teoksia on useammissa kerroksissa, kuljemme puolijuoksua graafikon unelma -henkisissä keltaisissa portaissa ja tyhjillä käytävillä. Joissakin potilashuoneissa on jäänteitä keskiviikkoisin ja lauantaisin esitettävistä performansseista. Tai siltä ne ainakin vaikuttavat, nuo hiljaiset tuolipiirit, kasvien ja sienien osat, multakipot. Ei ole aikaa selvittää tarkemmin mihin ne kuuluvat, tai mitä ovat toisten huoneiden piirustukset ja teippaukset lattioilla. Voi vain hämmentyä ja kiirehtiä eteenpäin. Tunnelma rakennuksessa on outo ja hieno, pitkien käytävien lukemattomat avonaiset ovet tuovat mieleen dystooppiset elokuvat, joissa mystinen virus on pyyhkäissyt kaikki hengiltä. Zombeja näihin kauniisiin funkisnäkymiin on kuitenkin vaikea kuvitella. Aallon suosittuja design-kalusteita on siellä täällä ja ainakin yksi nojatuoleista on lukittu vaijerilla kaiteeseen, näky joka herättää hilpeyttä. Kattoterassilla leppeä tuuli leyhyttää mustavalkoisia lippuja, joista voi lukea sanoja kuten utopia, ravistelu, hypnoosi. Korkeiden mäntyjen hallitsemassa maisemassa on helppo hengittää, tänne voisi jäädä. Alhaalla nurmikentällä on kuitenkin houkuttelevan näköinen oranssi teltta. Pujahdamme ulos tutkimaan sitä, vaikka pitäisi jo palata bussiin. Telttasaunan punaisessa kajossa heitetään kosteat löylyt kaasugrillistä tehdylle kiukaalle. Mieleen nousee lapsena lukemani intiaanisarjakuva, josta opin että hikimajoissa on parannettu ihmisiä kautta aikain. Ehkä kotona ehdin sisäistää Parantola-kokemukset, tai sitten on palattava Paimioon.

MUU Parantola terassi

14.22 Paimio – Turku
Matka jatkuu kohti Turkua ja lounasta. Verensokerit ovat matalalla. Edestä kuuluu parahdus: ”Ei enää tätä musiikkia, nyt on kyllä liikaa!” Volyymi laskee hieman, mutta äänitaide jatkuu. Nyt ollaan taidebussissa, deal with it.

15.14
Ravintolaruokailu hoituu hallitussa kaaoksessa, nälkäiset taiteenystävät epäilevät ehditäänkö annoksia saada ennen kuin pitää siirtyä taas bussiin. Hätäisen ahmimisen lomassa mietitään miksi etukäteen tilattavissa ollut annos oli possunposkia. Syökö joku nykyään vielä lihaa? Suurimmalle osalle ruoka vaihdetaan kasvis- tai vegaaniversioon ja säätämisessä menee tietysti aikaa.

15.59 Turku-Mynämäki
Tulemme bussille ja kohtaamme kultaröyhelöisen burleskiartistin, ilmeisesti päivätorkkuja ei oteta seuraavallakaan siirtymällä.

16.11
Meille jaetaan uudet cava-pullot. Ehkä sitä burleskia jaksaa sittenkin lounasähkyn jälkeen. Lähdetään liikkeelle kohti Mynämäkeä.

MUU selfie

16.50ish
Theodora Rexin burleskityöpaja vie ajantajun, glitter ja peruukit vievät voiton. Myös antisosiaaliset innostuvat osallistumaan ja löydän sisältäni (vai ulkopuoleltani?) oman elämäni Debbie Harryn. Saavumme Mynämäelle ja otamme yhteiskuvan bussin ulkopuolella. Ilmeisesti olemme keskustassa jonkun talon pihassa, mutta kaikkialla on autiota, meidän jättimäistä polttariseuruetta muistuttavaa porukkaamme lukuun ottamatta. Talon seinässä lukee Mynämäen paikallisyhdistys, emme saa muuta ohjeistusta kuin että kaikkialla saa kulkea mutta mitään ei saa koskea. Ensin kävelemme puutarhassa ja pihalla, sitten kierrämme sisätilat. Talo on viehättävä, mutta ihmettelemme mitä täällä pitäisi katsoa. Kuulen että olemme Leena Kelan, performanssitaiteilijan kotona. Sitten huomaan, että oven vieressä kukkapuskan takana on kuin tuulen lennättämä harson palanen, paitsi että sen alla onkin ihminen. Sitten huomaan kauempana pressun, ja ylösalaisin kääntyneen lasten altaan, rastasverkkomytyn, kaikissa on havaittavissa pientä liikettä tai hahmoja kun oikein katsoo. Olivatko ne tuossa ensimmäisellä kerralla? Sitten puskakin alkaa heilua, enemmän kuin tuuli antaisi ymmärtää. Puutarhaperformanssi on valloittava, olen elähtynyt! Käyskentelen ja kuuntelen, katson josko ympäristö ja sen piiloutuneet hahmot ottaisivat vielä kontaktia. Tunnelma on ihanan rauhallinen ja seesteinen, silti odottava ja jännittynyt. Kontrasti äskeiseen burleskipukeutumisen työpajaan ja bussissa vallinneeseen karnevalismiin on hykerryttävä. Yllättävä ja odottamaton taidecocktail nousee päähän.

MUU Kela performanssi

17.31
Saavumme Saaren kartanoon, Koneen säätiön maaseuturesidenssiin, jossa Trivial Zero -niminen kollektiivi soittaa kuulemma 20 minuutin keikan. In and out, kuuluu ohje bussin mikrofonista. Suuressa ladossa on räsymatoilla peitettyjä penkkejä ja mehua tarjolla. Kolme pientä monitoria on kasattu pöydälle johtojen ja syntetisaattoreiden taakse. Esiintyjät kertovat, että kyseessä on symbioosi äänelle ja kuvalle, sattumanvaraisista sähkön signaaleista ja radioaalloista muodostuva kokonaisuus. Jollain lailla tuntuu, että esitys on kuin paluu aamupäivän Traktorifantasiaan. Paitsi että nyt ollaan konehallin sisällä eikä ulkona pellolla. Kuuluu murinaa ja rutinaa, kuin olisimme maan alla ja syvällä, tai ehkä sittenkin jonkin koneen sisällä. Särisevät äänet muuttuvat välillä hulluksi kitinäksi ja uikutukseksi. Taas kusettaa. Hiki haisee ja päätä puristaa. Laskuhumala uhkaa, mutta vielä ei olla pahan puolella. Äänet kuljettavat mukanaan,  vievät meidät jännittyneenä eteenpäin pimeässä luolassa, jossain vilkkuu valoja, vihreää ja sinistä. Kuuluu kurnutusta, jonka seassa on yhtäkkiä Natalie Imbruglian ysärihitti. Sitten kuulutuksia, mölinää, melua, kohinaa, möyrintää, rutinaa, tyhjää. Kello 18.01 porukkaa alkaa paeta mehulasit juotuaan. Ilmeisesti happi tuntuu loppuvan muiltakin. Suljen silmät ja kuvittelen miten esitys huipentuu piuhojen ja syntikoiden oikosulkuun, kipinöihin ja pamaukseen. Viiltäviä sähköääniä kuuluu, mutta räjähdystä ei. Pakko lähteä vessaan. Muuten pamahtaa rakko.

MUU Oheistalli

18.17
Lähdemme kohti Vehmaata ja Outi Heiskasen Oheistaidekotia, jossa meidät ottaa vastaan taiteilijan tytär Metti Nordin, joka kertoo talon tarinaa. Heiskanen on asunut siellä lapsuudessaan yhdeksän vuotta hänen isänsä toimiessa Vehmaan kunnaneläinlääkärinä. Vuonna 2007 Heiskanen kuuli talon olevan myytävänä ja päätti palata lapsuudenmaisemiinsa. Nyt päärakennus toimii näyttelytilana ja viereisessä vanhassa hevossairaalassa on grafiikanpaja sekä vuokrattava kokoontumistila. Akateemikko ei ole itse paikalla, mutta hän tuntuu silti olevan läsnä. Paikka on täynnä hänen hankkimiaan vanhoja huonekaluja sekä tietenkin hänen taidettaan. Kesänäyttelyssä nimeltä Metsän autuus on esillä Heiskasen ja Inari Krohnin lempeää grafiikkaa. Kuljemme hiljaisina rakennuksissa ja pihamaalla, pitkä päivä alkaa painaa. Ulkona tarhassa Harissa-koira vahtii vuoroin kanoja, vuoroin taidebussilaisia. Sisällä haisee vähän kummalle, pikkaisen rempallaan olevassa pihapiirissä on jotain taikaa. Kuin astelisi sellaisen ravistettavan miniatyyrimaailman lasikuvun alla.

MUU Oheis

19.00
Palaamme bussiin ja löydämme penkeiltä vielä yhdet skumppapullot. Huh. Myös sipsejä jaetaan, päivän tarjoilut ovat ilmestyneet strategisesti aina juuri ennen lopullista väsähtämistä. Kotimatkalla alkaa taas uusi nousu. Sipsirasva tahrii silkkipaidan, suunnitellaan jatkoja.

20.00
Olemme takaisin Turussa. Huolimatta enemmän tai vähemmän säännöllisestä kellonaikojen raportoinnista päivä tuntuu olevan ohi hurjan nopeasti. Taidematkailu on rankkaa, mutta antoisaa. Bussiretken tiukasta aikataulusta, ryhmäpoukkoilusta ja kulttuuriähkystä tulee vahvasti mieleen lapsuuden luokkaretket ja varsinkin ainejärjestön ekskursiot. Vuosi 2007, Moskova ja Pietari, ai että miten silloin nuorena jaksoi viikon tätä menoa. Kylläisinä ja inspiroituneina alamme suunnitella ensi vuodelle kymmenvuotisjuhlamatkaa.  Myös omat road tripit lähiympäristöön saavat tuulta alleen, Vehmaalle voisi palata taiteiden yö -tyyppisen tapahtuman tiimoilta, Raumalla on kuulemma kiinnostava biennaali ja Paimioon nyt on ainakin päästävä uudestaan. Äärirajoille vievä taidematkailu on selkeästi myös koukuttavaa, taidebussin hikisessä hysteriassa kaikenlaiset kokemukset voimistuvat. Astumme ulos viilenevään iltaan ja vastassa on radiotoimittaja, joka toivoisi kommenttia päivän tunnelmista. Olemme sanattomia.

Sunnuntai 17.7.
Siirrän MUU MAA Taidebussi -muistiinpanot puhelimesta Word-tiedostoon, niitä on yhteensä kymmenen sivua. Aloitan matkan uudestaan.

Anu Pasanen
Olen yleishumanisti, vapaa kirjoittaja ja akateeminen ompelija Turusta. Useimmiten tarkkailen luontoa, ihmettelen sanoja ja tutkin muotia. Taiteessa, kirjoittamisessa ja elämässä olen kiinnostunut pienistä liikahduksista pinnan alla. anu[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*