Välillä elokuun illat houkuttelevat yöjuoksuille Suomenlinnaan tai rannoille, kallioille tai grillille, mutta omalla kohdallani useimmiten vain vilttiburritoksi sohvalle. Tässäpä siis tv-viihdettä burriton ahmittavaksi ja sarjoihin sopivat taidenäyttelysuositukset. Varo juonipaljastuksia!

 

1. True Detective meets Shadows and Stardust

Vuosi sitten hyvin samoihin aikoihin elokuussa katsoin True Bloodin kaikki jaksot alusta loppuun hyvin intensiivisen kaksiviikkoisen aikana. Sarja oli epäjohdonmukainen mutta koukuttava, täynnä epäuskottavia ja typeriä hahmoja sekä tursui kliseitä. Mutta siinä olivat myös Eric Northman ja Pam Swynford De Beaufort. (Pukeuduin jopa Eric Northmaniksi naamiaisissa, joissa kukaan ei ollut katsonut koko ohjelmaa.)

True Blood oli sarja, jossa viimeinen jakso pilasi miltei koko sarjan. Kun taas tällä viikolla katsomani True Detectiven toisen kauden viimeinen jakso puolestaan pelasti koko tuotantokauden. Sarjan ensimmäinen kausi oli aika hyvä, ja tältäkin kaudelta odotin Muumien Piisamirotan ihmisvastinetta Matthew McConaugheyta ja hänen lukioeksistentialistisia repliikkejään. Sen sijaan sainkin varsin vähäpuheisen trion. Siinä missä eka kausi oli tunnelmaltaan tiheä, oli toinen kausi pitkään lähinnä tylsä.

Kaappihomo, kultin kasvattama kovismuija ja tyypillinen juoppoetsivä tuntuivat ontoilta hahmoilta hyvin päälleliimattuine traumoineen ja ongelmineen. Erityisesti viimeisen jakson jälkeen oli selvää, että mafia, paritushommat, uskonnolliset kultit, aseet ja maakaupat jäävät koko kautta kannattelevan vanhemmuusteeman kuvitukseksi. Ja se kuvitus onkin runsasta: lähes kaikilla kulttikasvatista toisen polven poliisiin tai mafiapomoon on vaikea isäsuhde, toisten kohdalla jankataan hedelmöityshoidoista lapsettomuuden peikon kummitellessa nurkissa, kun taas toista kalvaa bonuksena vielä epävarmuus omasta vaakalaudalla keikkuvasta isyydestään, joka kyseenalaistetaan sekä biologisena isyytenä että laillisena huoltajuutena.

Mutta tietysti näihinkin hahmoihin kiintyy – kun tarpeeksi katsoo – vaikka ne hokevat oudon paljon sanoja fuck ja motherfucker, jonka Hbo Nordicin suomentaja on luontevasti kääntänyt kyrväkkeeksi. Tämän sarjan varsin film noir -henkiseen, synkkään sävymaailmaan sopisi rinnalle kivasti Hannaleena Heiskan näyttely Shadows and Stardust Helsinki Contemporaryssa.

”Käyttämäni tekniikka muistuttaa teknisesti yllättävän paljon tapaani maalata: mustaan paperin ensin hiilellä kauttaaltaan, minkä jälkeen kuva muodostuu poistamalla materiaalia hiilikumilla ja säämiskällä.” Heiska kuvaa työskentelyprosessiaan hiilellä.

Myös True Detectiven toisella kaudella kaikki on hiilenmustaa: mielet, Vince Vaughnin asut ja se tyhjä tila, jossa moraali, viattomuus ja hyväntahtoisuus asustaisivat. Siihen mustaan syntyy kuitenkin viimeisessä jaksossa Heiskan suosiman menetelmän tapaan lopulta uusi pimeydestä erottuva kuva. Tuon kuvan pinnalla väreilee Heiskan luonnehdinta: ”[o]lemme kuin yksinäisiä jäävuoria ajelehtimassa tyhjyydessä ja sulamassa osaksi kiertokulkua.” Vince Vaughnin ja Colin Farrellin muotoiset jäävuoret ajelehtivat verkkokalvoilla vielä pitkään.

Hannaleena Heiska Shadows and Stardust 30.8. saakka
Helsinki Contemporary

Bulevardi 10

True Detective HBO Nordicilla

 

2. Beyoncé Maan povessa

Toinen sarja, jossa etsivät sekoilevat isäsuhteineen, on ruotsalainen kauhu-/rikossarja Maan povessa. Siinä pääroolissa oleva kaunis mutta niin ikään murheellinen naisetsivä Eva Thörnblad on pitänyt vuosia mykkäkoulua hiljattain edesmenneen isänsä kanssa, kunnes lähtee pyörimään tämän kartanoon. Evaa askarruttaa hänen omakin vanhemmuutensa, kun hänen tytärtään väitetään kuolleeksi, vaikkei Evasta yhtään siltä tunnu. Ja on sarjassa muillakin vaikeaa, kun oma lapsi on joko lakannut täysin puhumasta, salainen lehtolapsi tai sitten vain vihaisen metsän koston kohteena, kaapattu tai kuollut.

Tässä sarjassa sekoilu on viety astetta pidemmälle, erityisesti vihaisen metsän tiimoilta. Sarjassa myyttinen metsä ja sen saparoitaan leikkaavat erikoisolennot kiehtovat ja kauhistuttavat avautumalla vain pikkuhiljaa.

Sarjassa myös Ville Virtanen näyttää, kuinka etsintäkuulutettuna kantsii tehdä ehkä hiukan isompi make over, kuin laittaa kreisi stetsoni päähän tai leikata jo todella kauan sitten ylikasvaneesta polkasta se viimeinen blondi sentti pois, kuten True Detectiven etsivät homman hoitivat.

Arvelisin, että oiva pari Maan povessa -sarjalle on perjantaina avautuva k.i. beyoncén The Crusade Sorbuksessa: ”kunstenaarsinitiatief beyoncé tuo osan keskiaikaisesta linnastaan Amsterdamista Sorbukseen. Tämä ristiretki on oodi romanssille sekä historiallista viihdettä historiaa rakastaville. Näyttely käsittelee mielikuvia menneestä ja odotuksia tulevasta.”

Näkisin mielelläni Maan povessa -sarjan tapahtumia gobeliineina, mutta amsterdamilaislähtöisen taiteilijaryhmän k.i. beyoncén jäsenet ”yhdessä kumppaninsa kanssa, rakkauden asennoissa” kuulostavat kieltämättä myös kiinnostavilta, ja voisin ainakin sinnikkäästi kuvitella Maan povessa -tunnusmusiikin soimaan gobeliinien rajaamaan tilaan. Keskiaika ja myytit vaikuttavat taas ajankohtaisilta monella tasolla ja toteutustavalla. Esimerkiksi saparoilla tai ilman.

k.i. beyoncén The Crusade 14. – 30.8.
Sorbus-galleria

Vaasankatu 15

Maan povessa Yle Areenassa

 

 

Kuva: Hannaleena Heiska From the series Icebergs III, 2015. Valokuva: Jussi Tiainen

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*