Tässä kertomuksessa protagonisti lähtee jänismetsälle ja ilmeisesti kadottaa sinne galleriakelpoisen minänsä.

Olen tutkinut tällä viikolla ahkerasti erään gallerian Facebook-sivuja sekä tuijottanut iPhoneani kävellessäni kaduilla vielä tiiviimmin kuin tavallisesti. Olen asunut Helsingissä nyt kaksi vuotta, mutta silti siirtyessäni Töölön tutuilta kaduilta oikeastaan mihinkään uuteen paikkaan joudun kaivamaan GoogleMapsin ja seuraamaan sen sinistä nuolta johtotähtenäni.

Tällä viikolla olen tuijottanut myös ympäristöäni tavallista tiiviimmin. Ulkoilen nykyään 10-kuukautisen kiinanpystykorvani kanssa tuntitolkulla päivittäin, mutta usein katselen kohti kastanjapuiden puistoon muodostamaa kattoa, koiran pörröistä peppua tai vahdin vastaan tulevia tuttuja koiria.

Nyt katselen kuitenkin ympärilleni touhukkaasti, vaanin ja siristelen. Näyttäisikö tuo kallio oikealta? Ei, penkit ovat vääränlaiset! Missä täällä on tuonnäköinen torni? Näkyykö tuolla valkoista? Tiedättekö, maailmassa on todella paljon valkoisena hohtavia muovipussimeduusoita mitä ihmeellisimmissä paikoissa!

Olen siis ensimmäistä kertaa elämässäni jänismetsällä. Urbaanilla jäljestys- ja metsästysretkellä, ja tahdon todellakin saada saaliin! Tahdon viedä valkoisen jänön kotiin ja asettaa sen voitonmerkiksi Chippendale-liinavaatekaappini päälle. Harmikseni vain mitään pyydystettävää ei näy. Löydän oikeat apajat, mutta puput pysyvät piilossa tai ovat jo tulleet metsästetyksi sukupuuttoon. Kierrän ja kierrän, mutta mitään kotiin vietävää en saa. Lannistuneena kävelen tyhjin käsin kotiin.

Jänisjahdissani kyse on Hanna-Kaarina Heikkilän näyttelystä Wild in the City, joka on esillä Saariaho Järvenpää -galleriassa. Tai siis galleriatilassa ovat esillä ”ylelliset myyntiversiot kaneista” sekä Polaroid-kuvat, jotka esittävät posliinijänisten sijoituspaikkoja. Itse jänikset ovat pitkin Helsinkiä.

Ensin jänikset kyyhöttävät tai kurkkivat sijoituspaikoissaan kalliolla, nurmikolla, Havis Amandalla, muurilla tai rantapusikossa. Sitten ne koristavat löytäjiensä koteja joko häpeissään, säikähtäneinä tai tarkkaillen. Tai kohtaavat loppunsa siinä muodossa, mihin ne on valettu, kuten Henrikille kävi. Näyttely elää gallerian seinien ulkopuolella paitsi fyysisessä myös virtuaalisessa muodossaan. Some kertoo tarinoita siitä, kenen mukaan kukin pupu pääsi ja mistä. Somessa kerrotaan esimerkiksi, kuinka Henrik-jänö ensin löydettiin ja napattiin mukaan. Sitten Henrik tippui mukulakiville ja hajosi runollisesti sirpaleiksi vain syntyäkseen uudelleen zombiejäniksenä. Henrikistä tuli Henrik 2.0 kun sen palat liimattiin löytäjän toimesta uudelleen yhteen.

”Jos ympäristössä tapahtuu jotakin spesiaalia, se avaa havainnoimaan omaa lähiympäristöään uudelleen. Haluan myös ilahduttaa taiteella ihmisiä, antaa löytämisen iloa, jotakin odottamatonta ja ennalta arvaamatonta.” Heikkilä kertoo. Aloin todella itsekin havainnoida ympäristöäni uudelleen ja etsiydyin tarmokkaana jopa itselleni uusiin paikkoihin jahtivauhdin hurmassa. Välillä löysin jänisten sijoituskohteita vahingossa ja välillä silkkaa sinnikkyyttäni. Useampana päivänä parkourasin kallioilla, kävelin melkoisiakin matkoja kuvitteellista reittiä seuraten ja puskia kytäten.

Löytämisen iloa en valitettavasti päässyt kokemaan muuta kuin laimeana havaintona siitä, että tässä sen nyt pitäisi olla. Silti tämä näyttely oli ensimmäinen, joka sai minut liikkeelle taiteen perässä pitkästä aikaa. Ja tästä syystä on erityisen harmi, että jostakin syystä näyttelyn viimeiseksi kuvittelemanani aukiolopäivänä galleriaan suoraan Katajanokan terminaalista rynnättyäni törmäsin negatiivisimpaan asiakaspalvelukokemukseeni ehkäpä ikinä.

Minulle ja miehelleni kerrottiin vertaillessamme tuoreimpia Polaroid-kuvia somekuvien mahdollisiin löytökommetteihin, ettei galleria ole mikään nuorisotila eikä siellä sovi oleilla. Oltiinpa meistä myös ”intimidated” kun toinen meistä oli rohjennut istua galleriatilan pöydän ääreen.

Nanosekunnin ajan pohdin, että enkö todella osaa käyttäytyä gallerioissa vieläkään vaikka olen niissä jo vapaa-ajan ja työn puolesta aika tavalla rampannut. Ja kas, äänensävy muuttui ja galleriasta sekä projektista kerrottiin minulle vuolaasti, kun ällistykseltäni sain rauhallisesti kerrottua, että ahaa, avasin itsekin juuri kaksi galleriaa ulkomaille ja ajattelin kirjoittaa tästä näyttelystä jutun mutta että voimme kyllä poistua jos niin toivotaan. Harmikseni tuo aikomani juttu sai välikohtauksen värittämänä hyvin erilaisen lopun kuin mitä olin ajatellut.

Olen ehtinyt tottua siihen, että älylaitteiden käpälöintiin galleriatiloissa suhtaudutaan positiivisesti tai vähintäänkin neutraalisti. Olen käsittänyt, että somenäkyvyyden laajuus koetaan galleriakentällä tavoiteltavaksi. Samoin olen uskonut, että suurin osa gallerioista toivoisi ylipäätään laajempaa kävijäkuntaa. Siihenkään en ole aiemmin törmännyt, että kävijät viipyisivät tiloissa liian pitkään. Varsinkin Heikkilän teoksen virtuaalisen ulottuvuuden huomioon ottaen se, että tätä sisältöä galleriatilaan tarkastelemaan jäämällä onnistuu aiheuttamaan pahennusta, herättää auttamatta kysymyksiä siitä, onko näyttelyn kokonaistoteutus aivan osaavissa käsissä. Tämänpäiväisen perusteella gallerian asiakaspalvelu nimittäin ei ole.

Heikkilän hieno projekti todella saa yleisönsä liikkeelle, tarjoaa havaintoja ympäristöstä sekä kutkuttavan ajojahdin, mutta löytämisen ilon sijaan se välillisesti tarjosi minulle varsinaisen galleriakäynnin kautta suuren pettymyksen. Astumalla itse galleriaan ammuin itseäni jalkaan.

 

 

Näyttely galleriassa 30.9. saakka ja Polaroid-kuvia ja jänisjahdin käänteitä voit katsoa
Instagramissa ‪@wildinthecity_globe
Facebookissa Saariaho Järvenpään sivuilta
Näyttely avoinna ke–su 12–16 (Helsinki Design Weekin ajan ma–su 12–16)
Merimiehenkatu 31, Helsinki

 

EDIT: Korjattu näyttelyn ajankohta ja gallerian aukioloajat.

 

Kuvakaappaus Instagram-feedistä @wildinthecity_globe

5 kommenttia

  1. Hei Sanna!
    Kurjaa, kun pahoitiit mielesi. Olit miehesi kanssa erittäin tervetullut galleriaan miehesi ja koirasi kanssa. Puhelimen lataamisen ja koiran juottamisen jälkeen miehesi istui lupaa pyytämättä työpöytääni. Kun olitte selailleet älypuhelimianne työpöytäni ääressä yli vartin huomautin asiasta. Näytettelyyn osallistuminen ja sen katsominen – sitä teitä ei kukaan kieltänyt. Toimistotilani on kuitenkin minun.
    Ystävällisesti
    Jari

    • Ehkä asian voi myös esittää jotenkin ystävällisemmin. Esim. ”Hei. Tämä on työpöytäni ja minun pitäisi päästä työskentelemään. Voisitteko siirtyä?”, eikä blogauksessa kirjoitetulla tavalla.

  2. Hei Jari,

    ja kiitos kommentistasi. Mietinkin paljon, kuinka paljon koko tapahtumaketjuun vaikuttivat matkatavarareppuni, mukana ollut koira ja kännykänlataus. Kuitenkin alkuvisiitti sujui oikein mukavasti ja kun kysyin koiran mukanaolosta ja latausmahdollisuudesta, olit Jari mielestäni oikein ystävällinen antaessasi heti luvan näihin ja olin siitä iloinen. Erityisesti latausmahdollisuudesta, sillä matkallani ja pupumetsällä gallerialle terminaalista tullessamme olin kuluttanut akkuni ja olimme aikeissa jatkaa vielä tutkimaan uusia sijoituspaikkoja.

    En tiedä kuinka juuri tuo älypuhelinten näppäily tuntui siltä, että se ei galleriatilaan sovi kun voin täysin rehellisesti sanoa että molemmat tutkimme nimenomaan sitä, mitä sijoituspaikkakuviin oli kommentoitu tai kartalta missä ne ovat. Olimme tosi fiiliksissä koko jahdista! Mieheni vielä ääneen kommentoikin, että pöydällä olevasta kuvasta on vaikea tietää mikä rakennus on kyseessä Tapiola-tekstin tunnistaessaan.

    En tiedä, onko hiustenhalkomista minulta vielä tässä kohtaa mainita, että olemme ehkä tottuneet siihen että jos galleriatilassa on etualalla suuri pöytä, jossa on näyttelyyn liittyviä kuvia ja pöydän ympärillä tuoleja, voisi kuvitella ettei se ole vain rajattu työtila. Se ei ainakaan ollut selvää meille Ja asian voisi ainakin esittää Elinankin mainitsemalla tavalla ystävällisemmin. Omasta mielestäni pöydän ääreen istuminen ei edelleenkään tai todellakaan ollut mieheltäni röyhkeää käytöstä.

    Keskustelumme huomautuksesi jälkeen oli hyvä ja gallerianne toiminta todella kiinnostaa minua. Silti täytyy sanoa, että tuonkin keskustelun aikana olisin odottanut edes jonkinlaista pahoittelua aiemmasta ikävästä käänteestä, mutta sitä ei tullut.

    Tästä huolimatta aurinkoista viikkoa toivotellen,

    Sanna

  3. Tämä koko pupujahti soveltuu lähinnä päiväkotilasten leikiksi tai kymmenen uutisten loppukevennykseksi, missä se jopa noteerattiinkin. Jätä omaan arvoonsa moinen keikarointi. Kinder-yllätyksissäkin on enemmän ideaa ja osaamista kuin tässä.

Vastaa käyttäjälle Sanna Lipponen Peru

*

*