Kävimme tiistaina 13. joulukuuta kuuntelemassa Finnish Art Agencyn järjestämää keskustelutilaisuutta, jossa eri taiteen ja muotoilun ympärillä toimivat henkilöt puhuivat rahan ja taiteen kompleksisesta suhteesta. Puhetta rahasta -otsikolla kulkenutta keskustelua moderoi FAA:n Laura Köönikkä, ja paneelissa olivat mukana Paola Suhonen, jonka näyttelyn keskellä keskustelu pidettiin, taiteilija Jaakko Mattila, taiteilija ja Taidemaalariliiton puheenjohtaja Maaria Märkälä, Taiteen edistämiskeskuksen erityissuunnittelija ja tutkija Kaija Rensujeff sekä Messukeskuksen ohjelmajohtaja Laura Sarvilinna. EDITin Sanna Lipponen ja Viivi Poutiainen puivat keskustelun antia jälkikäteen.

 

Viivi: Näitä taide ja raha -keskusteluita on kuultu ennenkin. Tavallisesti keskustelut noudattavat linjaa, jossa surkutellaan apurahojen ja resurssien vähyyttä sekä nostalgisoidaan vanhoja hyviä aikoja. Tässä mielessä Puhetta rahasta oli virkistävä poikkeus. Johtuen kenties paneelin koostumuksesta, keskustelussa kaikki oli kuin väärinpäinmaassa.

 

Sanna: Tuo väärinpäinmaa on erittäin kuvaava muotoilu. Se, ettei monia taidekentällä vakiintuneita ajatuksia otettu vain annettuina vaan lähdettiin haastamaan niitä rohkeasti, oli todella kiinnostava lähtökohta keskustelulle. Valitettavasti keskustelu jäi kuitenkin jumiin juuri siihen rohkeaan, mutta toisteiseen haastamiseen ilman muuhun kuin mutuun perustuvia taustatietoja tai ratkaisuehdotuksia. Tämä ja koko keskustelu henkilöityivät aika vahvasti Paola Suhoseen, jonka näyttelyssä keskustelu käytiin ja joka dominoi keskustelua määrällisesti ja laadullisesti aika tavalla.

 

Viivi: Minulle jäi keskustelusta eniten mieleen juuri Suhosen dominointi. Hän on selvästi hyvin tottunut puhumaan julkisuudessa, osaa ottaaa tilansa ja olla äänessä. Myönnän, että minulla oli häntä kohtaan omat ennakkoluuloni parin ajankohtaisen lehtijutun pohjalta, mutta olin valmis kuitenkin ohittamaan hänen hyvin defensiiviset kommenttinsa toimittajien tahallisina kärjistyksinä. Esimerkiksi tämä kohta jäi vahvasti mieleeni HS:n jutusta: ”Tiedän, että tulen saamaan tästä hirveästi paskaa niskaan ja kuulemaan sitä loputonta länkytystä, että pysy nyt ruodussa ja taasko se nyt, että eikö sille riitä Pirkan kestokassit ja viinipönikkä ja vaatemallisto’, Suhonen sanoo. ‘Että nyt se yrittää olla vielä taiteilijakin.’”

Toisin kuitenkin kävi, Suhonen jatkoi tilaisuudessa samaa olkiukkojen rakentelua. Hän tuntui piirtävän mielessään taidekentästä jonkinlaista epämääräisiin luuloihin perustuvaa kuvaa, joka on tietynlainen eli elitistinen, kaupallista menestystä äärimmilleen kavahtava ja sisäänpäin kääntyvä. Suhonen tulee menestyneenä yrittäjänä designin maailmasta nyt taidemaailmaan ja hän tuntui puheillaan asettuvan vahvasti puolustuskannalle jo ennen kuin näyttely oli edes avautunut. 

 

Sanna: Juuri näin. Minua ei häiritse se, että joku on monilahjakkuus tai haluaa toteuttaa itseään monella eri alalla. Minua häiritsee kuitenkin se, että leimataan kokonainen kenttä tietynlaiseksi ennen kuin kukaan on ehtinyt edes sanoa mitään. Varsinkin sellaisissa tapauksissa, kun se oma käsitys perustuu ehkäpä enemmänkin mielikuviin ja tietämättömyyteen. Taidekentällä kaupallisuus tai herra paratkoon yritysyhteistyöt eivät ole mikään uusi juttu, mihin ei osata suhtautua ja huidotaan vaan kaupallisuuden likaiset näpit irti neitseellisen oikean taiteen iholta helvettiin. Osa kaupallisista taideprojekteista on toimivia ja osa kaikkea muuta.  

 

Viivi: Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka. Mainitsit heti keskustelun jälkeen Andy Warholin Factoryn, mikä tapauksista on varmaan yksi ilmiselvimmistä. Viime vuosilta tunnetuimmat ja onnistuneimmat (?) esimerkit ovat kenties muotitalo Louis Vuittonin Takashi Murakami ja Yayoi Kusama -yhteistyöt. Hyperkaupallisia, mutta en ole huomannut, että nämä yhteistyöt olisivat jotenkin vähentäneet heidän arvostustaan taiteilijoina. Taiteilijat ovat maailmankuuluja, heillä on valtavia museonäyttelyitä sekä heidän teoksiaan myydään vaikka mihin kokoelmiin. Vaikka tämän suuntainen meininki ei kaikista olisikaan kaikkein tyylikkäintä, en usko, että näissä tapauksissa heidän uralleen näistä yhteistyökuvioista olisi ollut ainakaan haittaa.

Jos taas halutaan palata maanpinnalle ja katsoa Suomen taidekentän nuoria kykyjä, niin viimeisimpiä esimerkkejä ovat Ville Anderssonin Arabia-yhteistyö tai muotifirma Samujin yhteistyö nousevien taidemaalareiden Karoliina Hellbergin ja Tuukka Tammisaaren kanssa. Mielestäni täysin ymmärrettäviä ja luontevia projekteja, joista varmasti hyötyvät kaikki osapuolet.

 

Sanna: Keskustelussa toistui myös se, että taiteen tekeminen on itsensä toteuttamista ja että taiteilijan toimeentulo voi oikein hyvin tulla toisesta työstä. Suhonen itse on esimerkki siitä, että hän on ehtinyt tehdä taidetta menestyneenä yrittäjänä, mikä myös on mahdollistanut hänen suuren taloudellisen satsauksensa tulla Suomen taidekentälle näyttävästi Taidehallissa, jonka vuokra ei käsittääkseni ole halvimmista päästä. Tämä on hienoa Suhoselle, muttei todellakaan ole se toimivin ratkaisu taiteilijoiden toimeentulon turvaamiseksi tulevaisuudessa.

 

Viivi: Suhonen muun muassa useaan otteeseen mainitsi, että taiteilija voi hänen mielestään olla aivan yhtä hyvä, vaikka hän toimisi myös jossain muussakin ammatissa taiteilijuuden ohella. Aivan kuin merkittävä osa taiteilijoista ei olisi kautta aikain toiminut myös muissa ammateissa ainakin jossain vaiheessa uraansa! Sehän on realismia, eikä mikään ground breaking oivallus. Nyt tämän toistaminen kuulosti minusta jonkinlaiselta Suhosen omalta puolustukselta. Tähän olisin aihetta tutkineelta Kaija Rensujeffilta toivonut vahvempaa kommentointia. Rensujeff, jolla olisi ollut keskustelun aiheesta oikeaa dataa oli yllättävän hiljaa, mikä oli minusta harmi. Olisin kuunnellut häntä mielelläni lisää.

 

Sanna: Keskustelu olisi tosiaan kaivannut ehdottomasti vahvempia panelisteja tai napakampaa moderointia. Ja nimenomaan faktaa! Olisi ollut mielenkiintoista kuulla sekä Laura Köönikän että Kaija Rensujeffin kommentteja keskustelussa esiin tuotuihin sinänsä mielenkiintoisiinkin heittoihin. Yleisökin osallistui keskusteluun yllättävän aktiivisesti. Myös tästä syystä tuntui erittäin kummalliselta, kun Laura Sarvilinna totesi, ettei kukaan ole pystynyt hänelle koskaan kertomaan sitä mihin taideteosten hinnoittelu perustuu. Eikä sitä tässäkään tilaisuudessa kukaan sitten hänelle kertonut.

 

Viivi: Ainakin galleristi Ilona Anhava on puhunut ihan avoimesti taideteosten hinnoittelusta esimerkiksi tässä HS:n lehtijutussa jo melkein vuosikymmenen sitten. Uskon, että keskustelutilaisuudessa oli paikalla ihmisiä, jotka työkseen hinnoittelevat taideteoksia, mutta tähän ei jostain syystä tullut kommenttia edes taidekaupan parissa työskentelevältä Köönikältä. Sitä vähän ihmettelen. Onko kyse sittenkin jonkinlaisesta tabusta, mihin suuntaan Sarvilinna käsittääkseni viittasi?

Suomalaisia taidemarkkinoita olisi voinut myös muutenkin avata vähän enemmän. Ne ovat minimaaliset, mutta ne ovat olemassa! Suomessa on museoita ja muita kokoelmia, jotka ostavat taidetta. Onhan meillä myös yksityisiä ostajia. Varsinkin Suhosen puheenvuoroissa toistui tämä oletus taidekentän ongelmista kaupallisuuden kanssa. Kuitenkin on hyvin tunnettu tosiasia se, että Suomen ne muutamat kaupalliset galleriat (jotka eivät peri näyttelyvuokraa vaan provision myydyistä teoksista) ovat samalla ne kaikkein arvostetuimmat, joista teoksia hankitaan museokokoelmiin. Ylekin on tehnyt aiheesta juttua jo vuosia sitten, joten kyseessä ei ole mikään salaisuus.

 

Sanna: Myös taiteilijapalkkiot ohitettiin keskustelussa hyvin nopeasti. Taiteilijpalkkiothan voivat viitata taiteilijalle maksettaviin näyttelykorvauksiin tai työskentelypalkkioon. Ruotsissa on ollut jo vuodesta 2009 käytössä MU-sopimus ja sen kaltainen yleissopimus voisi Suomessakin tasa-arvoistaa ja ammattimaistaa käytäntöjä.

 

Viivi: Keskustelu oli minun korvissani läpeensä uusliberaalia. Minkäänlaista post-kapitalistista häiriötä ei kukaan esittänyt puheenvuoroissaan. Keskustelua tuntui vallitsevan ajatus, että taiteen on pyrittävä pois apurahariippuvuudesta, ja tähän tie on kapitalistinen yhteistyö yritysten kanssa. Olisin todella kaivannut tälle maailmankuvalle vahvempaa vastapainoa. Vaikka osalle taiteilijoista tämän kaltainen toiminta on luontevaa, en haluaisi nähdä sitä ainoana ratkaisuna.

 

Sanna: Tämä yhteiskuntajärjestelmä ei tunnista taiteilijan työtä ja esimerkiksi sosiaaliturva on taiteilijoiden kohdalla surkeassa jamassa. Apurahajärjestelmän kehittämiseen tarjottiin keskustelussa aika absurdina ratkaisuna apurahoja myöntäviin juryihin ihmisten tuomista esimerkiksi yritysmaailmasta. Jos halutaan yritysmaailmaa tukemaan taidetta, miten olisi taidekauppa? Tähän tuntui liittyvän myös laajempi ongelma siitä, ettei asiantuntijuuden arvoa tunnistettu keskustelussa laisinkaan. Ja mitä pidemmälle keskustelua kuuntelin, sitä enemmän oma näkemykseni vahvistui siitä että asiantuntijuudella on arvoa. Provokaatio ja uusien näkökulmien tuominen keskusteluun on arvokasta, mutta vähintäänkin sen vastapainoksi tarvitaan ymmärrystä siitä mitä keskustelua oikeastaan käydään.

 

Kommentoi

*

*