I JOURNALISMISTA

Pitkäperjantaina 3.4.2015 menetin uskoni instituutioon, joka oli pitkään säilyttänyt asemansa yhtenä jonkinlaisena journalistisena esikuvana ajattelulleni. HS:n Kuukausiliite julkaisi somekohutun, sittemmin kohu-somesensuroidun ja some-anteeksipyydetyn sekä lopulta printti-anteeksipyydetyn joukkoistavan juttunsa (jutulla ei ollut nimettyä kirjoittajaa), jonka päämääränä oli aktivoida Kuukausiliitteen lukijat verkkoäänestämään pilkkanimeä virolaisille. Suomen ”suvaitsevaiston”, johon itsekin lukeudun, lisäksi järkyttyi muun muassa Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves.

Selkkaus palautti ajatukseni edeltävän viikonlopun kulttuurijournalismikeskusteluun IHME-päivillä. Kuuden kulttuurilehden – niin & näin, Mustekala, FAT, Mustarinda, Rumba ja Image – edustajien välillä käydyn keskustelun aiheena oli ”tiedon digitalisoituminen ja talouskriisin luoma median murros” sekä näiden tekijöiden vaikutukset taide- ja kulttuurilehtiin. Tulkitsin keskustelun kysymyksenasettelun palaavan useamman kerran oletukseen siitä, että resurssien heikentyessä lukijoita miellyttääkseen julkaisijat idiotisoisivat sisältöjään miellyttämään kuviteltua, ja yhtä lailla idiotisoitua, lukijaa. Siis vähän kuten Kuukausiliitteen voi olettaa toimineen: julkaisija havaitsee julkisen keskustelun lisääntyneen rasismin ja lähtee vastaamaan muutokseen julkaisemalla enemmän rasistisia sisältöjä.

IHME-keskustelussa mukana olleiden lehtien edustajat eivät kuitenkaan lähteneet allekirjoittamaan tällaisen toimintamallin paikkansapitävyyttä omassa julkaisutoiminnassaan. Mukana olleista lehdistä suurin, Image, oli ainoa, jonka tekemisessä lukijan olemassaolo on selkeästi havaittu ja tunnustettu. Mustarinda, niin & näin ja Mustekala samoin kuin Rumba printtiversionsa osalta vannoivat tekevänsä joko tai sekä haastavia, syvällisiä ja kestäviä journalistisia sisältöjä, jotka juuri olemuksensa ansiosta löytävät lukijansa, keitä he sitten ovatkaan. Imagen pyrkimys tuntea lukijoitaan tuntui saavan tässä yhteydessä kaupallisuuden ja sitä myöten itsensä idiotisoimisen leiman.

Olin aistivinani vahvemmin taide- ja teoriapuolelle profiloituvilta julkaisuilta asennetta, että lukijoiden määrä ei olisi positiivinen tai ainakaan olennainen sisällön laadun mittari. Marginaalijulkaisun toimittajana tämä on tietysti hieno ajatus ja omahyväisesti haluaisin kyseenalaistamatta ottaa sen totena. Rinnastettuna isolevikkiseen Imageen kysymys mielestäni hankaloituu. Journalismissa kielenkäyttö, asenne ja näkökulma määrittänevät sisällön kiinnostavuutta enemmän kuin varsinainen aihe. (Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa Terhi Hautamäen juttu välimiesmenettelystä Longplayssa.) Imageen kirjoitettuna mikä tahansa taide-, kulttuuri- tai filosofia-aihehan pakosta tavoittaisi ja tavoittaakin Imagen lukuisat lukijat. Eihän helposti lähestyttävän sisällön pitäisi olla ristiriidassa journalismin laadun tai, tämä on sulle Kuukausiliite, etiikan kanssa.

Ehdottomaksi momentiksi IHME-keskustelussa nousi niin & näin -lehden päätoimittajan Jaakko Beltin kommentti, jossa tämä totesi journalismin tulevaisuuden olevan hyvä, kunhan lopetetaan tämä loputon itsereflektio siitä, mikä journalismissa on vialla. Peukkua heilutan tarmokkaasti kyllä myös kaikille heille, jotka eivät ammattiyleisön edessä sortuneet puhumaan rahasta.

II TAITEESTA KIRJOITTAMISESTA

Rahan sijaan haluaisin nostaa esiin vähemmän loppuunkulutetut vallan ja vastuun kysymykset suhteessa taiteesta kirjoittamiseen. Tätä aihetta sivuttiin viime marraskuussa EDITin järjestämässä Nopee kuin internet -keskusteluillassa. Kuraattori ja taidehistorioitsija Laura Kokkonen toi esiin tärkeän kysymyksen kirjoittajan vastuusta aiheelleen, joka taiteesta kirjoittamisen tapauksessa on taiteilija teoksineen.

Taideteoshan on olemassa ilman sitä käsittelevää journalistista tekstiä. Tämä on fakta. Miksi taiteesta siis pitäisi kirjoittaa?

Musiikkijournalismin puolella 2000-luku on aikaansaanut levyarvostelugenren massiivisen muodonmuutoksen. Kun levyt ovat kaikkien kuunneltavissa heti, on iso osa kirjallisesta analyysista korvautunut kuratoiduilla playlisteillä ja suosituksilla. Sisällön helppo saavutettavuus ja näkyvyys ovat musiikin alalla kulkeneet käsi kädessä. Toisin on taiteen kanssa. Taiteen saavuttaminen vaatii edelleen useimmiten fyysistä vaivannäköä: paikasta toiseen siirtymistä ja aukioloaikojen huomioista.

Ennen fyysistä ja tilallista suuntautumista taidetta kohti, ihminen voi ymmärrettävästi kokea tarvetta tietää, onko meneillään jotain näkemisen ja kokemisen arvoista. Teksti voi olla menemisen kannustin tai toisaalta dokumentti, jonka kautta on mahdollista unohtaa koko fyysinen siirtyminen ja pitkät välimatkat. Tekstissä taiteen voi välittyneesti kokea etäisyyden ylitse, nähdä toisen silmillä. Tällöin kirjoittaja edustaa opaskoiraa, lukija sokeaa, joten kirjoittajan velvollisuutena on tarkastella teosta mahdollisimman tarkkaan. Ilman äärimmäistä näköherkkyyttä teksti muuttuu vallankäytön välineeksi, joka hämärtää enemmän kuin valaisee. Mutta onko kirjoittajan velvollisuus samalla käyttää ymmärrettävää kieltä; nähdä teema teoksen ohi; parantaa taiteen asemaa yhteiskunnassa; edesauttaa taiteilijoiden, gallerioiden tai museoiden toimintaa; madaltaa kynnystä astua sisään, kynnystä vaivautua katsomaan jotain uutta tai jotain epämiellyttävää? Tai kiittää tehdystä työstä, omistautumisesta, asiantuntemuksesta, osaamisesta, yllättämisestä, tarkkanäköisyydestä, täydellisyydestä, säröstä, hämmennyksestä?

Ei ehkä velvollisuus, mutta mahdollisuus.

Taiteen olemassaolo on riippuvaista havaituksi tulemisesta. Puu kaatuu metsässä jne. Taiteesta kirjoitettu teksti kulkee havainnon hetkeä edemmäs ja tuottaa näkemisen kokemuksesta irrallisen todisteen teoksen olemassaolosta. Tekstissä havainto on enää alusta, jonka päälle tulkinnat, oletukset ja näyt kerrostuvat. Teoksen ja tekstin välinen riippuvuussuhde on epätasapainossa, se ei ole molemminpuolinen. Teksti ei olisi olemassa ilman teosta, teos taas on olemassa ilman tekstiä. Muistiinmerkityn havainnon synty, alkusysäys, on olemuksellisesti riippuvainen kohteestaan. Eli teksti on tietynlainen loinen. Taiteesta kirjoittava on loiskirjoittaja, joka imee ravintonsa muista Teksteistä. Vallan kannalta on merkityksellistä, että loisen asemassa toimiva tiedostaa olemassaolonsa perusteet. Loiskirjoittajan tehtävä on olla sanansaattaja, velvollisuus taas turvata viestin kulku.

Hannah Arendtia vapaasti siteeraten, kuolemattomuus vaatii (asialta tai esineeltä) jotain, joka kestää ihmisikää kauemmin (Vita Activa – Ihmisenä olemisen ehdot, 2002). Taiteesta kirjoittamisen tapauksessa taideteos on useimmiten kritiikkiään kestävämpi. Kirjoittajan valta tulee osoitetuksi, jos teksti tekee teoksesta paremmin nähdyn. Ristiriitaisesti teoksen näkyvyyden kasvaessa yksittäisen siitä kirjoitetun tekstin merkitys kuitenkin heikkenee. Ikuisuutta vasten puhumisella on vähän sellainen tuuleen huutelemisen sävy.

Taiteesta kirjoitettu teksti on muistiinmerkitsemistä, suositusta ja taidepolitiikkaa. Väistämättä se on merkitykseltään riippuvainen kirjoittajan valta-asemasta, joka kasautuu, kuten valta yleensäkin kasautuu, tiettyihin instituutioihin. Havainnon tarkkuus ja hienostuneisuus, keskustelukyky ja rehellisyys ovat ominaisuuksia, jotka eivät silti ole instituutionaalisten tekstien yksinoikeuksia. Palatakseni Jaakko Beltin ajatukseen journalistisen itsereflektion ylikorostuneisuudesta, näkisin, että tarkoitustaan vastaava taiteesta kirjoitettu teksti tekee kuolemattoman teoksesta, ei koskaan tekstin kirjoittajasta. Siis, journalismin tulevaisuus on hyvä. Samoin, niin kauan kuin on taidetta, taiteesta kirjoittamisen tulevaisuus on hyvä.

Olennainen osa tätä hyvää tulevaisuutta on lukija, joka, vaikkakaan ei aina ole sama, on joka tapauksessa kuolematon.

Journalisti sen sijaan on vain välikappale. Korvattavissa, ei-ikuinen.

 

Tämä on kirjoittajan viimeinen teksti EDITiin.

 

Kuvassa eräs sukkulamadon alalaji, siis loinen, joka elää tandanus tandanus monnikalassa: Procamallanus sp. via photopin (license).

 

Kommentoi

*

*