Heinäkuun puoliväli, Firenze, lämpötila noin 40 astetta. Italialainen mies kävelee helteessä puku päällä samalla kun turisti pörisyttää kasvoilleen tuoretta ilmaa motorisoidulla tuuletinroottorilla. Itse kuitenkin tiedän, että tällaisina päivinä paras tapa viilentyä on käydä museossa.

Italiassa voi mennä moneen kaupunkiin ja kokea olevansa jossain, missä muotia on suunnilleen aina tehty ja tehdään edelleen korkealla tasolla. Firenze on yksi näistä kaupungeista. Pukeutumiskulttuuri on myös merkittävä osa maan kulttuuria ja vakavasti otettava asia.

Guccio Gucci perusti juuri Firenzessä yrityksensä vuonna 1921 ja nimesi sen sukunsa mukaan. Nuorena miehenä työskennellessään Lontoon Savoy-hotellissa Guccio kätevästi työnsä ohessa tarkkaili herrasväen asusteita ja totesi nahkalaukun mentävän markkinaraon. Guccin alkutaival olikin laukkupainotteista, mutta pian mukaan tulivat vaatteet, hajuvedet, meikit, ketjut ja vyöt. Yhtiön alkumenestys tuntui kumpuavan myös Toscanan alueen vahvasta käsityöperinteestä ja -ammattitaidosta sekä näiden yhdistelmästä laadukkaisiin italialaisiin materiaaleihin. Nykyisin tämä samainen brändi, niin kuin moni muukin perinteinen ja nimekäs muotinimi, on osa paljon laajempaa, globaalia konsernia. Tässä tapauksessa se emoyhtiö on nimeltään Kering.

Gucci Museo sijaitsee Firenzen ytimessä Piazza della Signorialla, ihan siinä raatihuoneen vieressä, Palazzo della Mercanziassa. Aloitan brändin tarinaa kertovasta näyttelystä, jossa on esillä niitä ensimmäisiä laukkuja mutta myös tajunnanräjäyttävä Gucci-Cadillac. Opin myöhemmin että yhtiö on tehnyt, tai oikeastaan stailannut montakin eri automallia, joista viimeisin on Fiat 500. Tämä Cadillac Seville vuodelta 1979 on kuitenkin näistä hienoin, myös noin niinkun museaalisella silmällä katsottuna.

Näyttelyt jatkuvat Palazzon ylempiin kerroksiin, joissa esitellään laajemmin Guccin laajaa arkistoa. Kaikki tuotannon aikakaudet on katettu aivan viimeisimpiä oscar-mekkoja myöten. Kun museoon astellessani kysyin mielessäni miksi Guccilla pitää olla oma museo, nyt koen saaneeni siihen vastauksen. Saamaani myönteistä vaikutelmaa vesittää hieman kokonaisuuteen ympätty yhden salin taidenäyttely. Esillä on yksi Marlene Dumas sekä muutama muu teos, enkä koe että museokokemus tästä taiteesta yhtään ainakaan paranee. Ymmärrän, että Gucci välittää taiteesta tai ainakin haluaa ihmisten uskovan niin.

Gucci Museon näyttelyiden keskipisteessa on brändi tai se niin sanottu look, eikä kokonaisuudessa anneta juurikaan sijaa isoja uudistuksia tehneille luoville johtajille, kuten vaikkapa Tom Fordille. Toisaalta tuntuu, että verrattuna omaan aikaamme Fordin aikakaudella (1994-2004) brändi assosioitiin noin yleisellä tasollakin paljon enemmän suunnittelijaan. Hän oli se supertähti, jonka nimi tuli esille usein myös populaarikulttuurissa ja jota muut brändit tarpeen tullen hipelöivät ajoittain saadakseen osasensa lookista. Supertähtien aikakausi on ohitse, eikä ainakaan Frida Gianninista tai Alessandro Michelestä juurikaan kuule puhuttavan muualla kuin asialle omistautuneissa medioissa.

Muutaman korttelin päässä Piazza della Signorialta sijaitsee Palazzo Spini Feroni, jossa päämajaansa pitää Salvatore Ferragamon myymälä. Kellarista löytyy myös Ferragamon museo. Kengistään tunnettu Salvatore muutti 1910-luvulla Italiasta Yhdysvaltoihin, teki hyvän matkaa uraa Hollywoodissa 20-luvulla ja palasi 30-luvulla Italiaan perustaakseen luksuskenkiin keskittyvän bisneksensä Firenzeen. Spini Feronin palatsi oli alusta asti Ferragamon päämaja ja se henkilöityykin selkeästi Salvatore Ferragamon brändiin ja nimeen. Museon aulassa on esillä tuhatkunta Salvatoren kenkää ja julkimoiden puista lestiä, jotka rakentavat Salvatoren henkilökulttia suvereenina nerotaiteilijana, joka asui ja vaikutti tässä renessanssipalatsissa. Toukokuussa avautunut näyttely Un Palazzo e la Cittá käsittelee kuitenkin tätä rakennusta, sen historiaa ja merkitystä osana kaupunkia.

Palazzoa käsittelevä kulttuurihistoriallinen näyttely on koostettu pääasiassa vanhemmasta kuvataiteesta, mutta mukana on myös muuta esineistöä, kuten vanhoja dokumentteja ja kirjoja. Un Palazzo e la Cittá onkin yllättävän kiinnostava ja avaava näyttely, joka ilahduttaa astumalla ulos Ferragamon nimibrändin rajoista.

Guccin ja Ferragamon museot antavat mukavaa vastapainoa viime syksynä Pariisiin avatulle Fondation Louis Vuittonille, joka toimii LVMH-konsernin johtajan Bernard Arnault’n taiteeseen suuntautuvien ambitioiden ruumiillistumana. Arnault pestasi reilut kymmenen vuotta sitten Frank Gehryn kynäilemaan firmalleen lukaalin, jossa voisi esitellä taidetta. Legenda kertoo, että pilke iski Bernardin silmäkulmaan Bilbaon Guggenheimissa ja siitä se sitten lähti. Näin ollen Pariisin LV-keskus rinnastuu siis konseptin tasolla eräänalaiseksi Guggenheim-klooniksi.

Guccin ja Ferragamon museot tuntuvat olevan uskollisempia lähtökohdilleen. Molemmat sijaitsevat kodikkaasti renessanssi-palazzoissa ja viestivät kuulumistaan tiettyyn vahvaan perinteeseen. Vaikka välillä tulee sellainen olo, että brändiähän tässäkin vaan rakennetaan uusien ostajien houkuttamiseksi, on molemmilla design-nimillä selvästi hyvät resurssit tuottaa myös kiinnostavia näyttelyitä.

Gucci Cadillac Seville, 1979

Kommentoi

*

*