Varo! Varovasti nyt! Lapsia varoitellaan ja usein aiheesta. Oma äitinikin varoitteli asioista ahkerasti ja jälkeenpäin olen miettinyt, onko esimerkiksi ananaspurkki tosiaan niin vaarallinen. Mikä oikeastaan on pahinta mitä voi tapahtua kun kaivaa avatusta purkista ananasrenkaita? Lapsen mieleni otti kaikki varoitukset vakavasti ja ajattelin, että ehkä vuodan kuiviin tai purkinreunat silpovat käteni kokonaan irti. Ananaspurkki vertautui ehkä tappavaan kalanruotoon, johon jo kuvittelin tukehtuvani ja mietin miten vanhempani ja isovanhempani järkyttyvät ja jäävät kyllä varmasti kaipaamaan minua. Lapsella kauhuskenaarioiden hierarkia ei välttämättä jäsenny aikuisten tapaan.

Kun muistelen lapsuuttani voisin jakaa pelkoni henkilökohtaisiin (aivokasvain, vanhempien kuolema) ja kollektiivisiin (saatananpalvojat, pedofiilit). Kollektiivisista peloista ajalle tyypillisiä olivat 90-luvulla tiuhaan uutisoidut saatananpalvojat. En ymmärtänyt mitä se kissojen ja vauvojen uhraaminen oikein on, mutta ymmärsin että niitä tapetaan ja pelotti. Lapsuuden peloista mieleenpainuvinta onkin niiden tietty hahmottamattomuus. Pelko sellaista kohtaan mitä ei oikein ymmärrä.

Näitä mietin nähtyäni Jonathan Hobinin Lastenhuoneessa-näyttelyn, joka on osana Lens Politicaa esillä Suomen valokuvataiteen museon Projekti-tilassa 25.1.2015 saakka. Kuvissaan kanadalainen Hobin lavastaa ja uudelleen esittää median myllyttämiä kauhukuvastoja: lapsimissin murhaa, WTC-iskuja ja Abu Grhaibin vankilakidutuksia. Kuvat ovat ikonisia ja tunnistettavia ja Hobin viittaakin näihin mediatarinoihin nykyajan satuina.

Nämä tarinat herättävät Hobinin tulkintojen kautta vahvoja tunteita – erityisesti siksi, että kuvissa tapahtumia esittävät lapset.

Näyttely herättää pohtimaan lapsen kokemusmaailmaa, mutta kuvissa on aikuisen huolellisesti rakentama tulkinta. Ja tuo tulkinta on vaikuttava – siitä kertovat myös taiteilijan saamat tappouhkaukset.

Valokuvataiteen museon Projekti-tila on pieni ja valkoinen sekä tunnelma intensiivinen. Vakavat lapset tapittavat seiniltä. Tulee Maissilapset-olo. Lapset eivät oikeastaan leiki vaan pikemminkin esittävät leikkimistä, sillä tavallisesti lapset nauravat tai liioittelevat ilmeillään dramaattisesti leikkiessään. Nyt, kun tuo ilmeikkyys puuttuu, se epäilyttää. Lapset tietävät liikaa ja vaikutelma on aika karmiva. Ja niin kuuluukin. Kuvissa kurkistamme uudesta näkökulmasta karmiviin uutisiin, joita tämä karmiva maailma tuottaa.

Itse en juurikaan lue uutisia. Oikeastaan vihaan niitä, sillä ne ovat aina huonoja. Silti ne tunkevat eteeni ja altistun niille. Vaikka haluaisin, en voi sulkea silmiäni niiltä. Osin tästä syystä samaistun vahvasti Hobinin käsittelemään aiheeseen ja siihen, kuinka uutiset väistämättä välittyvät myös lasten silmiin ja korviin. Jopa kaltaiseni uutisummikko tai jo pieni lapsi tunnistaa tahtomattaankin kaksoistornien tuhoutumisen tai Osaman kiinni jäämisen kaltaiset tapahtumat.

Osin tuon tunnistettavuudenkin vuoksi Hobin rakentaa kuvansa huolella. Hän kertoo vihaavansa kameroita. Hän on valokuvaaja, joka kokee olevansa ennen kaikkea kuvantekijä. Photoshopin aikakaudella koen suurella työllä rakennetut, puvustetut ja lavastetut valokuvat usein kiinnostavina. Hobinin teoksissa rakennetut tilat ovat osa tarinankerrontaa. Tutut mediatarinat kantautuvat lastenhuoneeseen ja lasten mielikuvitukseen. Mutta Hobinin kuvat eivät kerro lasten tulkinnoista vaan pyrkivät tekemään kuvien kulun näkyväksi. Sekä sen, kuinka aikuiset eivät osaa leikkiä nätisti. Aivan pokalla Hobin rinnastaa sotilaalliset konfliktit leluistaan kinasteleviin lapsiin.

Teos The Twins (2010) on erityisen ikoninen. Sen huomaa myös siitä, että se tuntuu olevan pääkuva lähes jokaisessa Hobinin teoksista kirjoitetussa jutussa ja julkaisussa (niin myös tässä). Hobin kuvaa tapahtumaa arvellakseni hyvin pohjoisamerikkalaiseen tapaan: terroristi-iskua edustaa konetta kohti torneja ohjaava kulmiensa alta katsova tummempi lapsi huppu päässään ja liekehtivän tornin äärellä hyvin vaalea poikalapsi profiloi silmät suurina amerikkalaista sankaruutta palomiehenä, pelastajana. Ottamatta kantaa todelliseen tapahtumienkulkuun, haluaisin nähdä tästä aiheesta myös rinnakkaisversion ehkäpä nimellä ”It Was an Inside Job.”

Osa Hobinin kuvista liittyy tiukemmin kanadalaiseen tai pohjoisamerikkalaiseen kuvastoon. Väärintulkittuinakin kuvat herättävät tunteita. Teoksessa Seal’s Heart piñata-hylkeen vatsa ammottaa yhtenä punaisena haavana keskellä lastenhuoneen lattiaa ja valuttaa sisälmyksensä valkoiselle pitsimatolle. Nappisilmäinen hylje katsoo kameraan ja tappajalapset istuvat sen ympärillä. Taustalla miekkavalas, pyöriäinen, pingviini ja husky tarkkailevat tilannetta. Assosioin teoksen ensin Suomen kuuttien hätään ja sitten ilmastonmuutokseen. Ehdin jo ajatella toisiaan syöviä jääkarhujakin ennen kuin kuulen, että kuvattuna on kanadalainen hylkeenpyynti ja siihen liittyen poliitikko Michaëlle Jean syömässä hylkeen sydäntä. Suomalaisessa kontekstissa on aika vaikea kuvitella poliitikkoa nassuttamassa naamaansa kuutin sydäntä.

En voi olla pohtimatta kuvien kohdalla suomalaista kontekstia muutenkin. Suomalaisen median myllyttämät tragediat eivät vain kantaudu lasten korviin vaan niissä lapsilla on valitettavasti myös suoran uhrin rooli. En tiedä käsitelläänkö suomalaisissa lastenhuoneissa tälläkin hetkellä leikin keinoin koulusurmia tai äitiä ajamassa lapset takapenkillä bussia päin.

Näissä suomalaisissa saduissa ei ole onnellista loppua ja siksi minulla on turvallisempi olo aina kun uutisotsikot täyttävät vaikkapa ajankohtaiset verotiedot.

 

Jonathan Hobin Lastenhuoneessa-näyttely 25.1.2015 saakka
Näyttelyt avoinna
ti-su 11-18, ke 11-20
Suomen valokuvataiteen museo
Kaapelitehdas
Tallberginkatu 1 G
00180 Helsinki

 

Kuva: Jonathan Hobin The Twins (2010) / Suomen valokuvataiteen museo

 

Kommentoi

*

*