“Lava was hurled from a crater… at blistering temperatures… in violent explosions. Molten granite twisted and buckled… kept at boiling point… for aeons of time.”

Toisena biennaali-päivänäni harhailin jossain Arsenalen näyttelyhallin uumenissa sen enempää miettimättä minne menen tai mitä etsin. Tila on pitkä, suorakaiteen muotoinen rakennus tällä alueella, jossa aikoinaan venetsialaiset rakensivat laivojaan. Käytävämäinen rakennus on jaoteltu pienempiin ja suurempiin huoneisiin, joista yksittäisten taiteilijoiden teokset ovat löytäneet paikkansa. Ernesto Ballesteros on rajannut performanssiteokselleen Indoor Flights täältä neliön muotoisen tapahtumatilan, joka on kokoluokaltaan noin viisi kertaa viisi metriä. Tilan yhdellä sivulla, seinää vasten, on pöytä, tuoleja ja pöydällä pieniä työkaluja sekä lennokkeja. Tämä näyttää työhuoneelta. Rajatulla alueella seisoo mies, Ernesto itse, joka pitelee lennokkia päänsä yläpuolella ja erittäin kevyesti työntää sen ilmaan. Tilan esineistä päätellen mies on saattanut rakentaa lentokoneensa juuri täällä. Siinä ei ole propellia, se on rakennettu pienistä puusiivuista ja ehkä silkkipaperista. Sen lentoon työntäminen kuulostaa liioittelulta. Pikemminkin näyttää siltä, että mies nostaa sen itsensä yläpuolelle ja jättää sen ilmaan. Tästä lennokki lähtee liitämään hiljaa ja varovasti ympyrämäistä lentorataansa pitkin. Se kulkee pitkin määrätietoista reittiään rajatun tilan sisällä vähitellen lähestyen lattiaa, kunnes se laskeutuu tai mies ottaa siitä kiinni.

Aiemmin tuona samana päivänä näin Jennifer Alloran ja Guillermo Calzadillan teoksen In the Midst of things, jonka esitti käytävämäisen rakennuksen käytävämäisessa tilassa Voxnova Italia. Musiikkiteos heijasti rakenteitaan tilan avaruuteen. Esittäjät liikkuivat käytävällä koordinoidusti suhteessa tekstiinsä. Rakenteellisesti teos alkaa keskeltä tapahtumia ja etenee kronologisesti ja kronologiaa vastaan. Se sisältää esimerkiksi tekstiä, joka on tarkoitettu laulettavaksi takaperin. Laulajat liikkuvat siis eteenpäin tai taaksepäin, riippuen kronologian suunnasta.

Näiden kahden esityksen yhteydessä ajattelin heti haluavani kirjoittaa näkemistäni asioista. Siinä samassa kohtasin kuitenkin taas oman rajallisuuteni kirjoittajana ja kertojana. Miten voisin välittää lennokin keveyden tai kumean kurkkulaulun ytimiinmenevyyden tekstissä lukijalle? Kuvatakseni In the Midst of Thingsin käänteistä kronologiaa, pitäisi minun kirjoittaa tekstini nirepakat (takaperin)? Vastaukset näihin kysymyksiini ovat tietenkin, “en mitenkään” ja “ei välttämättä”. Kirjoittajana tekstini ei tule mukailla esikuvana olevan taideteoksen logiikkaa, eikä tehtäväni ei ole yrittää kopioida teosta tekstimuotoon. Ainakaan sitä en itse halua tässä tehdä. Oikeastaan kysyin itseltäni, mitä sanat ja kieli yleensäkään tekevät taideteoksessa.

Sean Lynchin installaatio Adventure: Capital on vahvasti sanoja ja kieltä hyödyntävä teos ja se viittaakin Irlannin runonlausunnan perinteeseen. Oikeastaan se on satu. Katsos, Seanin installaation välittömin osanen on tarinallinen elokuva, jonka juontaa hehkeä-ääninen Gina Moxley, jonka tarkkasilmäisimmät lukijat muistavat siitä pienestä sivuosasta Game of Thronesin toisella tuotantokaudella. Stilleista ja liikkuvasta kuvasta koostuva elokuva ei sisällä muuta ääntä, kuin kerronnan, josta päävastuussa on juuri tässä ihanalla irlannin murteella ääninäyttelevä Moxley. Kertoja on ikiainen olento, samassa lapsi ja iätön vanhus, joka kertoo tarinaa siitä miten kivi muodostui maan kuoressa planeetan jäähtyessä ja kuinka maa-aines sitten rakennettiin temppeleiksi ja pilvenpiirtäjien jalustoiksi. Kivi on tavallaan hänen omaansa, hänen tekemäänsä ja hän on imarreltu ja peloissaan ihmisten sille luomista käyttötavoista.

Adventure: Capital, Ireland at Venice, Venice Biennale, 9 May – 22 November 2015, irelandatvenice.ie

Sean Lynch, Adventure: Capital
Courtesy of Ireland at Venice; Kevin Kavanagh Gallery, Dublin; Ronchini Gallery, London. irelandatvenice.ie

Videon oheen on sijoitettu suuri taso, jolla on useita erilaisia esineitä. Muovihedelmien, jokijumalaa kuvaavan keskeneräisen veistoksen ja hiidenkirnun tapaisen hierrinkiven joukossa on anonyymi abstrakti veistos, joka esiintyy myös videossa. Siinä se kävelee autiomaassa ja etsii paikkaansa. Kaikilla esineillä on funktio sitä kautta, että ne ovat ihmisen tekemiä. Hiidenkirnu, tai oikeammin bullaun kuten se iiriksi taidetaan teoksessa nimetä, esitetään ihmisen operoimana laitteena, suomalaisesta käsityksestä hieman poiketen. Tämä bullaun on sellainen kone, joka koostuu jalustakivestä ja hierrinkivestä. Ja tähän hiertimeen kun ihminen tarttuu, sillä voi jauhaa hyvää onnea tai langettaa kirouksen.

Adventure: Capital, Ireland at Venice, Venice Biennale, 9 May – 22 November 2015, irelandatvenice.ie

Sean Lynch, Adventure: Capital
Courtesy of Ireland at Venice; Kevin Kavanagh Gallery, Dublin; Ronchini Gallery, London. irelandatvenice.ie

Veistoksella ihan noin yleisesti tuntuu tässä olevan merkityksellinen rooli. Se tulee esille muun muassa jokijumalan muotokuvasta, joka yhdistyy myös videon kerrontaan ja esiintyy yhtenä elementtinä siinä. Kertoja ihastelee Irlannin punnan seteleissä keimailevia eurooppalaisista tarustoista esiin nostettuja joen jumaluuksia. Vahva viittaus talouteen ja pääomaan nousee esiin useassa muussakin yhteydessä, niin myös Lynchin teokselleen valitsemassa nimessä.

Oh, wild ecstasy of the purse, source of fertility and plenty, everything here is possible. The river gods upon the banknotes… they were supreme harmonizers – magnificent physical specimens, handsome and well-groomed. A source of fertility and plenty – sometimes trickling, mainly gushing! The bigger the note, the bigger their smile! What diplomatic heroes for the pound! What ambassadors they are, with great exchange value on the dollar. Every transaction reminded me of the natural beauty of the rivers far below, the volume of water they carry, the incline at which they flow and the speed of their current.

Sean Lynchin teoksen suunta on suhteellisen vakava ja pohdiskeleva sen käsitellessä esimerkiksi taloutta ja historiaa antropologiaa ja etnografiaa syväluodaten. Lynchin käyttämä bardi-perinteeseen viittaava kertomatyyli tuntuu avaavan aivan toisenlaisen lähestymistavan aiheeseen. Minulle tämä teos oli heti vähän oudolla tavalla merkityksellinen, eikä kuitenkaan käsitteiden ja älyllisyyden takia. Estetiikka ja erityisesti puhutussa, lausutussa ja kertomuksellisessa merkityksessä kielellinen puoli tuntui saavan heti otteeseensa. Tätä kautta teos tuntui vahvasti, ja se jäi mieleen eeppisenä satuna.

Teleportataanpa takaisin Giardiniin, jossa Tanskan paviljongin Danh Vo soveltaa kieltä ja tekstiä myös omassa näyttelyssään. Von minimalismia henkivä mothertongue käyttää eeppisyyttä voimavaranaan, joskin tämä energia nousee vähän erilaisesta perinteestä verrattuna vaikkapa Sean Lynchiin. Danh (lausutaan Jan) käyttää teoksissaan paljon valmiita esineitä, usein vanhoja ja historiallisiakin tavaroita tai taide-esineitä, joilla on runsaasti sitä merkityksellistä pääomaa jo omasta takaa. Your mother suck cocks in Hell koostuu 1600-luvulla tammesta valmistetusta kerubin päätä kuvaavasta veistoksesta, jonka taiteilija on tässä sirkkelöinyt pienemmäksi mahduttaakseen sen Johnnie Walker-pullolaatikkoon. Samoilla linjoilla kulkee Lick Me Lick Me, joka koostuu puulaatikkoon mahdutetusta, toiselle vuosisadalle ajoitetusta marmoritorsosta, jota myös on trimmattu mahtumaan Carnation Milk-laatikkoon.

Ο Θεός μαύρο, 2015 White crystalline Greek-marble sarcophagus fragment from Rome, end of second century AD; The Virgin of the Annunciation carved from poplar wood with traces of polychrome, Italy, School of Nino Pisano, c. 1350. Silk on the walls dyed to RAL 3020 with reactive chemicals, cochineal (Dactylopius coccus) fixed with alum and unknown mordant. (kuva: Nick Ash)

Danh Vo, Ο Θεός μαύρο, 2015
White crystalline Greek-marble sarcophagus fragment from Rome, end of second century AD; The Virgin of the Annunciation carved from poplar wood with traces of polychrome, Italy, School of Nino Pisano, c. 1350. Silk on the walls dyed to RAL 3020 with reactive chemicals, cochineal (Dactylopius coccus) fixed with alum and unknown mordant.
(kuva: Nick Ash)

Mothertongue näyttelyn nimenä tuntuu viittaavan alkuperään ja eräänlaiseen henkilökohtaiseen kulttuuriseen perintöön, tai peräti perimään, joka vaikuttaa olevan monissa Von töissä pinnalla. Sen lisäksi se tietysti merkitsee äidinkieltä ja osoittelee kieleen, artikuloinnin mahdollistavaan työkaluun. Useat näyttelyn teoksista on myös nimetty Manaaja-elokuvan demonin lausahdusten mukaan, joka itsessään lisää kielellisen näkökulman syvyyttä. Toki fraasit, kuten Do you know what she did, your cunting daughter? ovat jo itsessään hersyvän kutkuttavia, mutta merkittävämpää on puhujan osa, tässä tapauksessa Manaaja-elokuvan demoni, joka on ottanut valtaansa pikkutytön. Riivahenkihän on myös olento, joka puhuu useita kieliä ja erityisesti tuntuu mieltyvän arameaan ja muihin kuolleisiin kieliin.

Lynchin ja Von näyttelyissä on samanlaista monikerroksellisuutta ja lainailevuutta. Molemmissa tapauksissa taustalla on tekstien moninaisuus, joka tuo teoksiin mielettömän rikkauden. Tässä kohtaa ymmärrän taas kerran sen, että taiteesta kirjoittaminen on yksi parhaista tavoista ymmärtää taidetta ja sen parhaimmillaan mystistä ymmärrettämättömyyttä.

 


kansikuva ja tekstisitaatit:  Sean Lynch, Adventure: Capital
Courtesy of Ireland at Venice; Kevin Kavanagh Gallery, Dublin; Ronchini Gallery, London. irelandatvenice.ie

Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*