22.5.2015 noin kello 11 Islannin paviljonki 56. Venetsian Biennaalissa suljettiin. Islannin teos oli vanha, käytöstä poistettu kirkko, joka islantilais-sveitsiläisen Christoph Büchelin suunnitelman mukaisesti oli muutettu Venetsian ensimmäiseksi moskeijaksi.

Latteiden itsestäänselvyyksien top-listauksessa kärkisijoilta löytynee tokaisu, ”Italiassa on heinäkuussa tosi kuuma”. Lattea eli ei, tänä kesänä kun Venetsiassa paikallisetkin puhuvat ennätyshelteistä, tämä lausahdus edustaa kaikin tavoin sitä märkien t-paitojen todellisuutta, johon olen astunut nähdäkseni maailman tunnetuimman taidetapahtuman uusimman tarjonnan. Aiemmin mainittu Islannin paviljonki, tai siis paviljongiksi valittu Santa Maria dell’Abbazia della Misericordian käytöstä poistettu kirkko sijaitsee Cannaregion alueella, kaupungin pohjoisella laidalla, kaukana varsinaisista biennaalivyöhykkeistä. Silti se tuntuu jossain mielessä olevan paljon lähempänä ihmisiä, kuin alkuperäiset kansallispaviljongit.

Islannin paviljongin tapauksesta tuskin voi puhua mainitsematta Lega Nordia. Samoin mukana tuntuu kulkevan Veneton alueen maine lievästi sanottuna eksofobisena maakuntana. Biennaalin ja Venetsian kaupungin edustajien sekä Icelandic Art Centerin välistä kinastelua sulkemiseen johtaneista seikoista voi lueskella vaikka iltapuhteeksi IAC:n tiedotteesta.

Kävelen katsomaan kirkkoa eikä paikalla ole ketään. Moskeijan ollessa auki olisin päässyt sisään ilmaiseksi, ilman biennaali-lippua. Nyt ovet ovat kiinni ja niihin on kiinnitetty muovitaskutettuja papereita. Italialaisen byrokratiakoneiston voitto on kruunattu tällä virallisella paperiseppeleellä. Se toivottaa tervetulleeksi arkipäivään.

. . . . . .

Venetsian Biennaali on taidetapahtumana reliikki ajoilta jolloin sana ”imperiumi” oli vielä relevantti. Se sijoittuu samaan lokeroon, kuin 1800-luvun puolivälistä asti järjestetyt maailmannäyttelyt ja on instituutiona lähes yhtä vanha. Kansallisuuden nimissä järjestetty taidetapahtuma ei tuntuisi edustavan tämän päivän taiteen ydintä, enkä osaa ajatella sen merkitystä tässäkään näyttelyssä muuten kuin nostalgisena seikkana. Taidemarkkinoiden intressejä valtioiden välinen muka-kilpaileva asetelma tuntuu kuitenkin koskettavan. La Biennale on aikalailla taidemaailman vastine Euroviisuille.

Vaikka Venetsian Biennaali on perinteeltään kansallispaviljonkeja esittelevä näyttely, on se tänään paljon muutakin. Okwui Enwezorin kuratoima All the World’s Futures sijoittuu Giardinin ja Arsenalen näyttelyalueille, mihin kansallispaviljonkien lisäksi mahtuu myös itsenäisten taiteilijoiden näyttelyhalleja. Lisäksi taidetta löytyy kaupungista muualtakin ja harva se palazzo onkin muunnettu ties minkä kansallisuuden paviljongiksi puhumattakaan itsenäisistä taidepahtumista, performansseista, musiikkiesityksistä ja niin edelleen. Jotta näkisin kaiken mitä Biennale sisältää minun pitäisi asua puoli vuotta Venetsiassa ja kiertää vähintään puolipäiväisesti erilaisia happeningeja.

Giardinin vehreällä näyttelyalueella kävelee taideturisteja ja vastaan tulee muutama tutun oloinen suomea puhuva  tyyppi, enkä kuitenkaan saa päähäni mistä heidät muka tunnistan. Puut antavat mukavasti varjoa, mutta ilma on täysin tyyni. Tänään laitoin päälleni valkoisen t-paidan, koska hien kuivuttua siinä eivät näy valkoiset suolarannut, jotka eiliseen mustaan paitaani varmaankin pysyvästi kaivertuivat. Jaksan kirjoittaa muistiin jonkin paviljongin kohdalla ”cool”, mutta ei termisesti viilentävässä merkityksessä. Luonnostelen top 3 -listausta parhaiten ilmastoiduista näyttelytiloista.

Herman de Vries, to be all ways to be (kuva: Judith Jockel)

Herman de Vriesin (s. 1931) näyttely to be all ways to be löytyy Alankomaiden paviljongista. Taiteilijan varhainen tausta on biologian kentällä ja esillä olevassa näyttelyssä tämä tuntuu heti teosmateriaaleissa. Gerrit Rietveldin suunnittelema paviljonki jo itsessään edustaa modernismin kirkkautta ja positivistista ajattelua. Hermanin teokset koostuvat luonnonmateriaaleista, jotka on laitettu esille kuvataiteelle ominaisella esittämisen logiikalla. On kehystettyjä ruokoja, jalustoille asetettuja kiviä ja mineraaleja sekä suuri sarja maa-aineksesta valmistetuilla väreillä maalattuja teoksia. Maalaussarjan yhteyteen on dokumentoitu kunkin väriaineksen alkuperä. Näyttelyn teosten raaka-aineiden lähtökohta, siis niiden paljas luonnollisuus rikkoo omalla tavallaan systemaattista muotoilua ja kehyksiin asettamisen kategorisuutta. Lattialla on suuri pyöreä alue, joka on täytetty kuivuneilla ruusunnupuilla. Yhtäkkiä tajuan mikä ilmassa tuoksuu.

kuva: Judith Jockel

 Herman de Vries, to be all ways to be (kuva: Judith Jockel)

Herman de Vriesin voisi melkeinpä nähdä outsider-taiteen edustajana, siis jos ei olisi nähnyt hänen teoksiaan tai lukenut cv:tä. Hollantilainen taiteilija on 70-luvulta saakka asunut Eschenaun kylässä Baijerissa. Erakon piirteitäkin De Vriesin profiiliin alkaa pulpahdella, varsinkin kun lueskelee hänen nettisivuiltaan, kuinka hän ja kumppaninsa Susanne viettävät syrjäytynyttä elämää Eschenaussa ja “ovat ystävällisissä väleissä paikallisten kanssa olematta kuitenkaan heidän kanssaan juuri tekemisissä.” Riemastuttavan todenmukaisen ja välillä lapsusmaisen kertomuksen lomassa de Vriesin kommentti tiivistää motiivin maaseudulle siirtymiseen ja kieltämättä hieman romantisoidusti vetää empatian tämän taiteilijan puolelle: The dutch art scene was very close-knit and there was a kind of control, a kind of scene control and I wanted to be outside it. It felt good to be away from thinking about art like other people do and to iust direct myself towards the work i was doing.

De Vries osti vuonna 1986 vajaan puolen hehtaarin peltotilkun Eschenaun läheltä ja on siitä saakka ollut saattamassa sitä takaisin luonnontilaan projektissaan The Meadow / Die Wiese. Taiteilija ei tiettävästi tee tälle maalle tai siinä viihtyvälle kasvustolle mitään. Teoksen ydinajatus onkin kaiketi tekemättömyyden teossa. Kun aiemmin tehomaataloudelle omistettua maatilkkua ei enää lannoiteta ja jatkuvasti koulita, sen sisältämä biodiversiteetti kasvaa. Luonnon näkökulmasta maanviljelyksen näkyvin aikaansaannos onkin monimuotoisuuden karsiminen ja köyhdyttäminen. The Meadow / Die Wiese antaa hienolla tavalla näkökulmaa Alankomaiden paviljongin teoskokonaisuuteen. Kehystetyt kaislat ja heinät ironisoivat yleisesti taiteilijan halua kuvata luontoa. De Vries toteaa, että luonto ei tarvitse taidetta missään muodossa. Se on siis tavallaan jo itsessään prosessina ja esineinä riittävän ready-made, käsitteellisesti rikas olentomaailma, joka pystyy ottamaan omakseen myös taidemaisen esiintymistavan.

Oiva pari Herman de Vriesin näyttelylle on Sveitsin paviljongista löytyvä Pamela Rosenkrantzin (s. 1979) Our Product. Enemmän paikkasidonnaisuudelle kuin esinekeskeisyydelle pohjautuva Rosenkrantzin teos rakentuu kahdesta elementistä. Ensimmäinen näistä on vihreä valo, tai sen valaisemat tilat, jotka ovat ensimmäisenä katsojaa vastassa. Tähän rinnastetaan paviljongin perällä, käytävän päässä puolisentoista metriä syväksi altaaksi muutettu huone, joka on täytetty piripintaan asti ihonvärisellä nesteellä. Keitos on jatkuvassa virtauksessa, haisee ja ääntelee. Tiedotteessa mainitaan teoksen koostuvan mm. Evianista, Viagrasta ja silikonista.

Pamelan viimevuotinen My Sexuality-näyttely Zürichissä piti sisällään sarjan maalauksia, jotka hän oli maalannut paljain käsin nautittuaan Viagraa. Tuolloin gallerian seinät oli vuorattu muovilla ja tästä intoutuneena Art Agendan Mitchell Anderson sanoi että tila ”…looks like—and at different times, feels like—a studio situation, a condom, and a so-called “kill room” à la American television series Dexter.” Kuulostaa osuvalta ja Our Product tuntuukin henkivän samanlaista Rosenkrantz-forzaa, joskaan kondomilta se ei vaikuta.

Ensituntumalta ajattelen, että tuon suuren altaan neste on kaikkia näitä tiedotteessa lueteltuja aineita ja paljon muuta, kunnes intuitiivisesti alan näkemään ainesosaluettelon jollain tavalla symbolisesti. Keinotekoisuuden viritystä luova vihreä valo on vastavoima ihonväriselle vellovalle nesteelle, jonka itse miellän tässä orgaanisen “me”-olion ruumiillistumaksi. Värillisestikin voidaan puhua vastakkainasettelusta. Kohdattaessa ihonvärinen nestemassa näyttäytyy ja tuntuu samalla inhimilliseltä ja synteettiseltä.

Siinä missä Herman de Vries tuntui antavan luonnon ja sen osasten olla sellaisia kuin ne ovat, toteaa Pamela Rosenkrantz, että ihmisyys kaikessa orgaanisessa keinotekoisuudessaan saadaan avautumaan parhaiten taiteen sisältönä ja sen kielen kautta. De Vriesiä ja Rosenkrantzia tuntuukin yhdistävän oudolla tavalla synkronisoitunut energia ja sentimentaalisuuden puute, joka tässä yhteydessä saa kirjoittajan syömmen hennosti läpättämään.

kuva: Marc Asekhame

Pamela Rosenkrantz, Our Product (kuva: Marc Asekhame)

kansikuva: Tuomas Laulainen


Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*