Maija Tammen näyttely White Rabbit Fever Galleria Lapinlahdessa luotaa elämän ja kuoleman rajapintaa sekä sairauden representaatioita. Samalla se on myös kuolleen naisen ja jäniksen vuoropuhelu.

Elämä, sairaus ja kuolema näyttäytyvät Maija Tammelle tutkimuskohteena ja mielikuvituksellisena leikkinä. Galleria Lapinlahdessa esillä oleva White Rabbit Fever on ”kuvitteellinen sairaus, sairauden arkkityyppi, joka häiritsee aikakäsitystämme.”

Näyttelyssä sairauden ja kuoleman esittäminen tutkimuskohteena tai fantasiana on kylmä mutta myös kiehtova ratkaisu. Tammi ei vetoa tunteisiin, hän pyrkii pois tavasta esittää sairautta kärsivän potilaan kautta. Sen sijaan hän marssittaa esiin syöpäsolut pieniin laatikoihin pakattuina söpöinä hohtavina hahmoina. Hän kuvaa ne pulloissa ja tallentaa niiden tanssin kaltaiset kasvun eri vaiheet kirjan sivuille selattaviksi kauniiksi kuviksi. Mikä ensin oli yksi, on pian kokonainen kuhiseva kuosi ja oma laajeneva avaruutensa.

Näyttelyssä katsoja putoaa kanin kuumeiseen koloon, jossa oppii kaikenlaista sairauden ja kuoleman määrittelemisestä. Milloin kuolema alkaa? Milloin se loppuu? Näyttelytekstit kertovat kuinka kuolemia onkin erilaisia: on aivokuolemaa ja sitten kliinistä kuolemaa seuraa noin kuuden minuutin kuluttua biologinen kuolema, mutta ihmiskehossa voi olla vielä 17 päivänkin kuluttua kuolemasta eläviä soluja. Tai sitten voi tapahtua niinkin kummallista, että kehon solut voivat jatkaa elämäänsä kehon ja kuoleman ulkopuolella vielä vuosikymmeniä. Näyttelyssä on tästä elävänä esimerkkinä 1950-luvulla kohdunkaulansyöpään kuolleen amerikkalaisen Henrietta Lacksin raivokkaasti sikiävät solut. Tammen kuvaamissa pulloissa Lacksin syöpäsolut, HeLa-solut, kukoistavat ja vaativat värin (ja siten pH-arvon) muuttuessa jo suurempaa pulloa itselleen. ”Tutkijat kutsuvat HeLaa laboratorioiden rikkaruohoksi, sillä solulinja valtaa helposti muut soluviljelmät.”

Arvioidaan että Lacksin syöpäsoluja on kasvatettu sittemmin tutkimuskäyttöön 10 000 tonnin eli esimerkiksi noin sadan aikuisen sinivalaan painon tai lähteestä riippuen jopa 50 miljoonan tonnin verran (noin 150 Empire State Buildingin paino). Lacksin solut ovat käyneet avaruudessakin. Hänen dna:nsa elää jokaisessa solussa, mutta samalla syöpä on hänen tappajansa. Hänessä ja hänestä kasvanut sairaus joka jatkaa elämäänsä hänen nimellään hänen elämänsä ja kehonsa ulkopuolella ikuisesti, mikäli olosuhteet sallivat. Ihminen on kuolevainen, syöpä kuolema(ton).

Lacksin ohella Tammen näyttelyssä on esillä myös kotimaisia kuolemattomia solulinjoja: ”Pa-Ju -solulinja on peräisin teini-ikäisestä suomalaisesta potilaasta vuodelta 1983, Us-Ki suomalaisesta potilaasta vuodelta 2009, ja MDA231 on 1970-luvulta.” Kaikki solulinjat ovat läsnä näyttelyssä useammassa muodossa: kirjojen sivuille eri kasvuvaiheissaan painettuina, suurina valokuutioina pimeässä huoneessa sekä pieniin kurkattaviin kuutioihin piilotettuina.

Solulinjat sisäänsä sulkevat pienet installaatiolaatikot ovat Feodor Mayowin suunnittelemat. Laatikon sisällä syöpäsolut leijuvat valossa kauniina rihmastoina. Kurkistusreiästä laatikkoon katsomalla voi kurkistaa syövän sisään, katsoa sitä silmiin. Pidellä hetken ajan kuolemattomuutta käsissään.

Miltä syöpä sitten näyttää? Laatikoiden sisällä syöpäsolut ovat kuin pieniä pokémoninkaltaisia hahmoja tai söpöjä eläimiä antiloopista liskoihin. MDA231 esimerkiksi näyttää kuutiostaan reippaasti tervehtivältä sammakolta, jolla on häntä. Joku muu taas on ilmetty Seadra, merihevosta muistuttava evolvattu Pokémon.

Mutta saako syöpä olla söpö? Se on sairaus, josta ihmiset kärsivät ja jolle liian moni menettää läheisensä. Solulinjojen nimistä ja taustatarinoista huolimatta Tammen näyttelyä leimaa anonyymiys ja abstraktio. Sairaus ja kuolema esitetään kiehtovalla tavalla elämään ja kuolemattomuuteen kietoutuneina, mutta myös kärsimyksestä ja todellisista kohtaloista kauas etäännytettyinä.

Asuttamansa kehon kuoleman jälkeiset solut kohtaavat kuoleman eläimen kautta, sillä solulinjalaatikot ovat samassa tilassa Tammen jänisvalokuvien kanssa. Kuollut jänis makaa ranskalaisessa metsässä puun juurella ja maatuu pois kuva kerrallaan koko huoneen mitalta. Runotyttömäisessä tutkielmassaan Tammi on seurannut jäniksen hajoamista sadan päivän ajan. Kuvissa pieni eläin näyttää nukkuvan ja joissakin näyttää kuin sen päälle olisi vedetty hajoamisen harsomainen peitto. Jänis on kaunis ja tunnelma pysähtynyt kuin unessa. Kuva kerrallaan eläin katoaa ja lopulta tuntuu siltä ettei ehkä koko jänistä koskaan ollutkaan. Ehkä se oli vain unta.

Jäniksen poissaolon vaikutelma on kuitenkin voimakas. Tammi tekee hiljaisen hiipumisen ja poissaolon näkyväksi. Kun kuollut on poissa, hänen paikalleen jää aukko. Aukko on luonteeltaan sellainen jota ei tunnista aukoksi, ellei tiedä mitä siinä aiemmin oli.

Syövän rinnalle tuotuna jänis tuo itselleni mieleen myös huikeat mekanismit, mitä sairauden kehittymiseen ja sen hoitamiseen (tuhoamiseen) liittyy. Esimerkiksi kaniseerumia – kaneista tislattua, uutettua ja prässäämällä imettyä seerumia – käytetään muun muassa ennen kantasolusiirtoa estämään potilaan omaa valkosolutuotantoa. Syöpähoidot ovat potilaalle ja läheisille usein raskas koettelemus, mutta ne ovat myös ihmeellistä osaamista, avaruusajan teknologiaa, lukemattomia luovia tapoja tappaa syöpää. Syöpähoidot ovat kamppailua, sattumaa, arvauksia ja tuloksia. Ne ovat tutkimista ja toistoja, yrityksiä, erehdyksiä ja onnistumisia. Ne ovat tiedettä ja teoriaa, mutta myös elettyä elämää, lamauttavaa pelkoa, katkeruutta, surua ja kipua. Toivoa ja tarmoa.

Anonyymillä tavallaan Tammen näyttelyssä syöpähoidot konkretisoituvat oman kokonaisuutensa muodostavissa käytetyissä sädehoitomaskeissa teoksessa Arhaeological (2015). Sinivihreät rei’itetyt muovikotilot on koottu seinähyllyille siisteihin riveihin särisevien loisteputkien alle. Niiden avonaiset suut tuntuvat haukkovan happea tai huutavan äänettömästi jotakin, mitä en kuule.

Maskihyllyjen vieressä seinällä on teksti, jossa kerrotaan että pitkään sen jälkeen kun olemme poissa ruokaa etsivät eläimet törmäävät muovipusseihin joissa lukee ”osta nyt, maksa myöhemmin” ja ihmettelevät mitä se tarkoittaa. Tulevaisuuden eläimille ero muovipussin ja näiden maskien välillä on samantekevä, muovia yhtä kaikki, mutta näitä maskeja käyttäneille ihmisille ja heidän läheisilleen maski on ollut osa toipumista tai kuolemista.

En osaa suhtautua teokseen etäännytetysti. Ilman tätä teosta maskit olisivat jo menneet roskiin, mutta kun ne ovat tässä mietin millainen ihminen on antanut kasvonsa muovimuotille? Kenen kasvoja muotti on pitänyt paikoillaan sädehoidon ajan? Pelottiko häntä hoidon aikana? Kuunteliko hän musiikkia sen aikana? Millaista musiikkia? Selvisikö hän sädehoidon ansiosta? Millä tavoin sairaus häntä muutti? Vai kuoliko hän? Ketkä kaikki häntä jäivät kaipaamaan? Onko se kaipaus raskaampi kuin sadan sinivalaan paino?

maijatammi_ja_nis_

 

Maija Tammen näyttely White Rabbit Fever Galleria Lapinlahdessa 16.10. saakka.

 

 

Kuvat:
Sanna Lipponen
Maija Tammi: Day 1. Sarjasta White Rabbit Fever, 2016. / Galleria Lapinlahti

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja ja lukija. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*