Ensin tuli museoselfiekeskustelu. Sitten Beyoncé ja Mona Lisa. Mitä #artselfiet kertovat niiden ottajista, ja mitä niihin rohkaiseminen kertoo taidemuseoista? Ja miten popcorn tai pillimehut liittyvät nykypäivän galleriatoimintaan?

Kävin pari viikkoa sitten elämäni ensimmäistä kertaa MoMAssa. Mielikuvissani MoMA on jostain syystä aina assosioitunut Jackson Pollockin One: Number 31 –maalaukseen, joten suunnittelin aloittavani 53. kadun valloituksen neljännen kerroksen sodanjälkeisen amerikkalaisen taiteen klassikoista. Vierailun alussa tuntui vähän kummalliselta, että tiesin lähes täydellisesti mitä tulen saleissa näkemään; olinhan nähnyt käytännössä kaikki teokset aiemmin kirjoissa ja netissä ja mukeissa ja hiirimatoissa. Jo rakennukseen sisään astuessani tunsin mukautuvani jonkinlaiseen museovierailumoodiin mikä isoissa museoissa on jotenkin otettava. Ja kaikkihan oli niinkuin pitikin; oli huimaava tungos, etenin loputtomien kylttien ja opasteiden meressä ja loin salivalvojiin tietäviä katseita, että tässä sitä ollaan ammattilaisina liikenteessä eikä minään perusturistina. I feel you.

Modernin taiteen museon kokoelmanäyttelyt ovat kuin ennalta-arvattavia kävelyretkiä läpi länsimaisen taiteen historian. All-inclusive buffetti best of -tavaraa. Niin populaareja ja kuvastoltaan ikonisia teoksia lienee mahdotonta enää tarkastella neutraalisti varsinkaan MoMA:n kaltaisessa instituutiokontekstissa. Ne ovat nähtävyyksiä enemmän kuin itsenäisiä taideteoksia. Lähes nolostuttavan paljon odottamani Pollock ilmestyi eteeni odotusten mukaisesti. Näin sen mustakeltavalkoisen hohdon jo huoneen toiselta laidalta ja etenin kuin mitäkin kangastusta kohti. Yhtä aikaa häiritsevän levoton ja rauhoittava pinta paljastui hälisevän ihmislauman takaa roiske kerrallaan. Se oli juuri sellainen kuin pitikin. Ehdin katsoa teosta alle 5 sekuntia, kun joku tunki viereeni: ”Excuse me, but can you take a picture of me?” Ja teoksesta oli jäljellä enää pelkkää hiekkaa.

Se mihin en kaikennähneen taidemuseovakkarin roolista huolimatta osannut lainkaan varautua, oli kuvaamisen ja kameroiden määrä, mikä oli MoMAssa suunnaton. Toki kuvaamista näkee nykyään käytännössä kaikkialla taidemuseoissa, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Jokaisella oli kamera. Selfietikkuja vilisi päiden yläpuolella enemmän kuin olen yhteensä elämässäni nähnyt. Tuijotin epäuskoisena ihmisiä jotka kävelivät vuorotellen jokaisen teoksen eteen ja pyysivät ottamaan itsestään kuvan, tai ottivat sen itse. Tässä minä ja Marilyn. Tässä minä makaan Richard Serran teoksen vieressä museon lattialla. Tässä minä kosketan (!) Naumanin valoduunia. Nauratti ja itketti yhtä aikaa, mutta eniten suututti. Viimeaikainen museoselfiekeskustelu tai ehdotettu tunnin kuvauskielto ei yhtäkkiä tuntunutkaan niin hassulta. Olisin ollut onnellinen viidestä minuutista.

Aloin hakeutua kierroksellani pois isojen teosten luota, koska näin aina teosta enemmän kameroita. Tuntui loukkaavalta, että joku pyysi minua väistymään katsomasta teosta että mahtui itse kuvaan Johnsin lippujen kanssa. Rothkon, Rauchenbergin tai Warholin katsominen oli käytännössä mahdotonta. Pisimpään viihdyin teosten edessä, joista en tiennyt entuudestaan juuri mitään, pitkälti koska niiden edessä oli ylipäänsä mahdollista oleilla ilman että tarvitsi pelätä photobombaavansa jonkun artselfien. Sam Gilliamin mahtaviin kankaisiin teki mieli käpertyä. Ne olivat kameroille liian hankalia ikuistaa.

Taideteosten kuvaamisessa tai nähtävyyksien kanssa itsensä ikuistamisessa ei tietenkään sinänsä ole mitään uutta. Viimeisimmäksi arvostuksensa korkeataiteita kohtaan ilmaisi Beyoncé joka halusi say it with a selfie. Enemmän kuin yhtään taideteosta, mietin MoMAssa museovieraiden hillitöntä pakkoa kuvata itsensä teosten kanssa. Mietin merkitsevätkö teokset heille niin paljon, että he halusivat ikuistaa itsensä niiden kanssa? Mutta se tuntui oudolta, koska monet eivät katsoneet itse teosta kuin korkeintaan linssin läpi, tai korkeintaan vilkaisivat sitä muutaman sekunnin ajan. Teoksen kohtaaminen ei myöskään tuntunut päättyvän kuvan ottamiseen, vaan alkavan sillä. Suurella osalla kuvan ottaminen liittyi varmasti sitä seuraavaan kuvan jakamiseen. Hei olin täällä, näin tämän kuuluisan teoksen! Mutta näitkö kuitenkaan?

Toki halveksivan tuijotukseni lomassa tunsin itseni kammottavan elitistiseksi, koska ajattelin oman taidekokemukseni olevan jotenkin aidompi tai parempi kuin selfietikku periskooppina säntäilevillä hätähousuilla. Eihän ole minun asiani neuvoa, miten kukin museokierroksensa tekee tai mitä museosta hakee, eikä tässä mistään nollatoleranssimissiosta olekaan kyse. Otan itsekin kuvia gallerioissa, katson kuvia museoista ja menen katsomaan näyttelyä koska teos näytti instagramissa kivalta. Yllätyin itsekin, miten vastenmieliseltä ja typerältä niin arkipäiväinen toiminta näytti niin äärimmäisessä mittakaavassa. Toisaalta, jos taiteen katsomisen puolustaminen on elitismiä, niin olkoon.

Ehkä eniten kuvaamisessa itseäni suututti arvostuksen puute, joka itse teoksia kohtaan ihmisillä vaikutti olevan. Pelkkä foton nappaaminen ja seuraavan luo eteneminen teoksen kohtaamistapana ei tuntunut sopivalta. Jos ei edes ajatella kuvaoikeuksia tai tekijänoikeuksia, mitkä yleensä ovat museoiden syynä kieltää kuvaaminen erityisesti vaihtuvissa näyttelyissä, mietin teoksen itsensä kunnioittamista. Eikö jokainen MoMAn mestariteos ansaitse katsojan paneutumista sen verran, että teosta katsoo sen omilla ehdoilla? Yleensä taideteoksiinkin pätee huoneentaulumainen aforismi: Saat sitä enemmän mitä enemmän annat. Viimeisimmäksi asian nosti esille New York Times, joka suositteli viettämään taideteoksen edessä vähintään kaksikymmentä minuuttia eikä edes yrittämään näkemään jättimuseoissa kaikkea. Silloin ei yleensä näe lopulta mitään.

Kuten tiedetään, selfie ilmiönä on jo jotain ihan muuta kuin vain kuvan ottamista. Selfiet ovat jo taidemuoto itsessään, ne muokkaavat todellisuutta, muokkautuvat kulttuurisen ja sosiaalisen kontekstinsa mukaan ja tarjoavat analysoitavaa niin itsen representoinnin teemoista kuin vallankäytön kysymyksistä. Museoselfiet eivät yksioikoisesti merkitse, että itse taideteos jää kuvan ottajalta kokematta. Selfie voi varmasti rohkaista syvempään kontemplaatioon tai edistää dialogia teoksen kanssa. Mutta se ei saisi olla pääasia. Yritin miettiä asiaa siltäkin kannalta, että eikö se ole hienoa, jos joku haluaa jakaa kuvan ja kertoa sillä kokemastaan taideteoksesta ja taidekokemuksesta? Onko sillä jotain eroa siihen, että ennen kuvaamista teoksista kerrottiin jälkikäteen? Kuvahan voi kertoa enemmän kuin tuhat sanaa. 

Artselfien tai kuvan ottaminen ylipäätään tuntuu kuitenkin rakentavan jonkinlaisen suojan katsojan ja teoksen väliin. Kuvaamisen funktio ja jo mahdollisuus siihen muuttaa merkittävästi kohtaamista teoksen kanssa. Kuvan ottamisesta tai sopivan kuvakulman etsimisestä tulee kokemus, ja motiivi teoksen tarkastelulle. Kameralle alistuva teos saavuttaa arvonsa vasta sen kuvauksellisuuden kautta, puhumattakaan edessä otetusta selfiestä, jossa kuvan ottaminen ja oma läsnäolo kuvassa nousee taidekokemuksen keskiöön. MoMAssa kuvan ottaminen tapahtui useimmiten ennen kuin teosta oli edes katsottu, joten kuvan ottamisen taustalla ei luultavasti ollut ensin hienoksi havaittu teos tai merkityksellinen katsomiskokemus. Taideteoksen kanssa otetuissa selfieissä erityisen kuvaavaa ja huvittavaa on, että kuvatessasi käännät selkäsi teokselle, eikä kuva itse asiassa edes kerro, että olisit nähnyt teoksen. Sinähän seisot selkä siihen päin! Saivartelua, ehkäpä.

Museoselfiekeskustelu tunnuttiin Suomessa ohittavan muutaman museonjohtajan ympäripyöreällä kommentilla. Ainakin EMMA kiirehti julistamaan, että he sallivat kuvaamisen ja että kuvien levittäminen on pelkkä etu museolle. Ymmärrän hyvin. Kuvat toimivat parhaimmillaan toimivana markkinointivälineenä enkä vastustaisi mitään mikä saa ihmiset menemään museoon tai galleriaan. Tuntuu kuitenkin vähän hassulta, että taidemuseo pitää voittona, jos kuvien jakamisella saadaan ihmisiä museoon. Voisi ajatella että kuvan ottaminen tai jakamisen tarkoittaisi että olet nähnyt teoksen. Mutta eikö olisi parempi että käynnistä jäisi jäljelle jotain muutakin kuin pelkkä kuva? Kuva todistaa että otit kuvan. Ei mitään muuta.

Kuvaamisen salliminen ja siihen rohkaiseminen tuntuu liittyvän laajempaan ilmiöön, jonkinlaiseen yleisön viihdyttämisen pakkoon jotta ihmiset saadaan sisälle museoihin. Pelkkä taide ei riitä. Samoihin aikoihin selfiekeskustelun kanssa Helsingissä alettiin järjestää tapahtumaa, jonka tarkoituksena on järjestää gallerioihin ilta-aikaan ohjelmaa ja kutsua ihmisiä katsomaan ”taidetta, jonka liian harva näkee, ja kauniita tiloja, joissa ei käy juuri kukaan”. Tapahtuma on saanut mukaan reilut kymmenen galleriaa, joissa tietyin väliajoin järjestetään jotain hauskaa yhdessä puuhailua, napostellaan ja siinä kaiken positiivisen touhuilun keskellä katsotaan näyttelyitä. Varmasti hyvää tarkoittavan ja sympaattisen tapahtuman Facebook-sivuilla on käyty keskustelua siitä, mitä ihmiset haluaisivat gallerioihin lisää. Vastauksissa niihin toivottiin muun muassa melua, yleisöä, elämää, rockia, toimintaa, kuplivaa, työpajoja lapsille, lounasdiskoja, säpinää, pöhinää ja ruokatarjoilua. Eikä viihdyttämisen edellyttäminen koske vain gallerioita. Myös harmittavan useissa museonäyttelyissä pedagoginen ohjelma tai kuratoriaaliset valinnat korostavat samaa kivaa oheispuuhailua enemmän kuin teosten sisältöä.

Myöhemmin kyseisellä Facebook-seinällä kyseltiin myös, ”onko sinullakin traumaattisia kokemuksia gallerioista, tai selittämättömiä galleriapelkoja” joiden takia ei voi tai tahdo mennä galleriaan. Ja useillahan oli. Galleristi oli tuijottanut tuimasti, en ymmärtänyt taidetta enkä aikonut ostaa mitään. Keskustelussa tunnuttiin unohtaneen, mikä oikeastaan on gallerian tehtävä. Se ei ole tarjota popcornia ja pillimehua, vaan esitellä taidetta ja taiteilijoita, myydä taidetta ja antaa tila taiteen katsomiselle. Yleisölle ilmaisten gallerioidenko pitäisi käyttää jo ennalta minimaaliset resurssinsa mehutarjoiluun tai klovnien palkkaamiseen? Miksi sitäpaitsi gallerioiden pitäisi muuttua, kun yhtä lailla yeisökin voi opetella kohtaamaan taidetta sille ominaisimmassa ympäristössä?  Ärsykkeiden, melun ja loputtomien touhunurkkausten maailmassa haluaisin pitää yhden paikan, jossa voi vain olla ja katsoa. Uskon, että aika moni lakkaa käymästä gallerioissa siinä vaiheessa, kun niiden tehtäväksi tulee pitää yllä säpinää tai leikkituokioita.

Yllämainitun traumakeskustelun ajaminen on pahinta hallaa jota voi galleriakentälle aiheuttaa. Se vahvistaa vääriä ennakkoluuloja valkoisesta kuutiosta, jossa ei voi hiiskahtaakaan tai edes saapua ilman ostoaikeita. Kukapa ei tykkäisi avajaisista, ilmaisesta viinistä, iltatapahtumista joissa tapaa ihmisiä ja voi keskustella taiteesta mukavia. On kuitenkin yhtä tärkeää asettaa itsensä hieman epämukaviin tilanteisiin, mennä tyhjään galleriaan, tuntea itsensä tyhmäksi, katsoa ympärilleen ilman sen kummempia päämääriä ja lopulta ehkä oivaltaa jotain. Vielä kerran itsestäänselvyyksiä: Taiteen katsomisen ei aina ole tarkoitus olla helppoa, viihdyttävää, hauskaa tai kivaa. (Muun muassa tähän hienoon viimekeväiseen tekstiin tuntuu tärkeältä palata tasaisin väliajoin.)

Tarkoitus ei ole väittää tai luvata että joka kerta taideteoksen edessä saisi vähintään katarttisen kokemuksen, eihän suuri osa taiteesta oikeasti tunnu paljon missään. Suurin osa näkemästäni taiteesta on lähinnä keskinkertaista, enkä todellakaan ymmärrä kaikkea näkemääni. Mutta monien kirjojenkin hienouden ymmärtää vasta 200 sivun tai vasta monen päivän jälkeen, eikä varsinkaan yhdellä vilkaisulla. Jokainen gallerioissa käyvä tietää että ne eivät ole mitään traumaattisia onkaloita, vaan parhaimmillaan päinvastoin terapeuttisia tiloja.

Kuvaamisen salliminen ja ilmainen viini saattavat tuoda ihmisiä museoihin, mutta saavatko ne heidät oikeasti katsomaan, vai jopa hylkäämään itse katsomisen kokemuksen? Kuvaajille ja puuhailijoille tekisi mieli sanoa, että älkää sitten tulko, jos ei sellaisenaan kelpaa.  Mutta en kuitenkaan sano, koska ehkä kuitenkin aina on parempi tulla edes vain kuvan takia kuin ei ollenkaan. Ehkä jollain kerralla kameran unohtaakin nostaa. Eikä se tarkoita etteikö jokainen voisi mennä galleriaan tai museoon minä tahansa päivänä ihan omana itsenään; puhua tai ei puhua, ymmärtää tai ei ymmärtää, ajatella tai olla ajattelematta, ottaa kuvan tai olla ottamatta. Mutta kaikille jotka jännittävät galleriaan menoa tai eivät jaksa keskittyä katsomaan miettimättä sopivan filtterin valintaa, voi suositella: Mene sisään. Katso. Toista.

Ja museoille tiedoksi: Täyttyvät kävijätavoitteet eivät ole minkään arvoisia, jos ihmiset eivät katso teoksia.

Kirjoittaja taustallaan Jackson Pollockin teos One: Number 31.

Kirjoittaja taustallaan Jackson Pollockin teos One: Number 31.

 

 

Pääkuva: Bruce Nauman: Perfect Door/Perfect Odor/Perfect Rodo, (1972) MoMA:ssa. (C) Rosa Kuosmanen

Kommentoi

*

*