Kesäessee on subjektiivinen kertomus posthumanistisen taiteen tienpientareilta. Vihreimpään vuodenaikaan sijoittuva matka kulkee tiloissa, joissa bakteerit alkavat puhua ja kuivuneen kasvin ja ilmavan muovipussin liitto hengittää ihmeellisesti. Reitin varrella kulkijan keho asettuu muun muassa gallerian lattialle, puun oksalle, pinkin jumppapallon päälle ja toppahaalarin lämpöön. Ajatuksissa alkavat itää sekä toisin kokemisen tavat että taiteessa ja luonnossa olemisen samankaltaisuudet.

Ryhmä ihmisiä istuu gallerian lattialle rakennetulla matalalla puulavalla ja ajattelee juuria. Mykorritsa on kasvin juuren ja sienen muodostama symbioosi, joka on välttämätön yli 80 prosentille maailman kasvilajeista. Sienijuuret auttavat kasveja kuljettamalla niille vettä ja ravinteita, vastineeksi sieni saa kaipaamiaan hiilihydraatteja. Mykorritsa on tärkeä myös Essi Kausalaiselle, jonka kanssa olemme kokoontuneet keskustelemaan hänen työskentelystään.

Kausalainen on Turussa työstämässä teosta syksyn XS-festivaalille äänitaiteilija Marja Ahdin kanssa Kutomon residenssissä. Nyt olemme kuitenkin Titanikissa, jonka sisäänkäynnin yläpuolella liehuu neljä suurta lippua. haus de pnojektin Hauskaa kedolla, kunnes -teos on osa 30 vuotta täyttävän gallerian kunniaksi järjestettyä Repose-näyttelyä, joka on sekä hengähdystauko että bileet. Repose keskittyy itsestä ja toisista huolehtimiseen sekä yhdessä olemiseen, ajatteluun ja toimimiseen. Näyttelyssä Armi Laukian ja haus de pnojektin teokset vastaanottavat kävijät päivittäin vaihtuvan ohjelman pariin. Puulava on lempeä alusta keskusteluille, työpajoille ja joogalle, jonka pitkien venytysten aikana voi pysähtyä Laukian orgaanisia ja synteettisiä materiaaleja yhdistävien installaatioiden äärelle.

Kausalaisen työskentelyn teemat asettuvat Reposen luomaan tilaan kuin endomykorritsan sienirihmasto kasvin soluseinän ja solukalvon väliin. Kuva- ja performanssitaiteilija on tutkinut työssään jo pitkään toisten kanssa toimimista ja olemista. Kasvien kanssa työskentelyyn Kausalainen päätyi oman uupumuksensa ja kriisinsä kautta. Ympäristölle ja olosuhteille sensitiivisten kasvien kautta syntyi ymmärrys siitä kuinka tehdä yhteistyötä siten, että voi samalla säilyttää oman herkkyytensä. Yksittäisten kasvien lisäksi kumppaneiksi on tullut sittemmin muun muassa puutarhoja ja tutkijoita, kuten Cambridgessa työskentelevä kasvitieteen professori Uta Baszkowski. Biologisten prosessien ja kasvien älykkyyden tutkiminen on ollut Kausalaiselle merkittävä apu myös oman intuition ja kehosta kumpuavan tiedon seuraamisessa. Ymmärrys olennoista, jotka kykenevät kommunikoimaan, muistamaan ja suunnittelemaan ilman aivoja laajentaa koko älykkyyden käsitettä.

Aurajokirantaa pitkin lounaaseen, muutaman minuutin kävelymatkan päässä Titanikilta rönsyää lisää ystävyyden ja yhdessä tekemisen teemoja. Wäinö Aaltosen museon Kiiski&Sutela on kahden taiteilijan toisiinsa limittyvät ja vierekkäin elävät näyttelyt. Niiden väliset rajat häilyvät teosten äänten, tuoksujen ja värien sekoittuessa toisiinsa. Teokset myös levittäytyvät tilaan tullen osaksi kahvilan akvaariota, kalojen elämää ja museon viereisellä tontilla sijaitsevaa Ekoluotoa.

RO RO RO OR, NA AN, AYE ORE, OOO, RA RE… Luen batiikkivärjättyjen kaapujen niskalappuja, joiden tekstit tuntuvat liittyvän edessäni monen metrin korkuiseksi kohoavaan videoteokseen. Jenna Sutelan Nam-Gut (the microbial breakdown of language) tuottaa runoutta bakteerien ja hiivan muodostamaan yhteiselämään ja liikkeisiin perustuvalla algoritmilla. Tietokoneen sisällä käyvä kombutsa-juoma muokkaa siten Sutelan kirjoittamia tekstejä, joita koneääni toistaa. Jaakko Mäkisen suunnittelemat kaavut tulevat osaksi sekä Sutelan näyttelyä että Hertta Kiiskin Birds of Paradise -teoskokonaisuutta. Ne lepäävät kahden näyttelytilan välisellä lasikaiteella ja ovat katsojien käytettävissä. Ihmisvaatteiden rinnalla eri lajien välisestä ystävyydestä on muistuttamassa myös yksi koiralle tarkoitettu kaapu.

Selkäni takana vaaleanpunaisten jumppapallojen massa kumpuilee tilan lattialla, maisemaa halkovat ihmisen korkuiset vihreät lehvät. Traakkipuu ja kentiapalmu ystävineen saavat ilman sakeaksi huonekorkeudesta huolimatta. Katse pysähtyy niiden taustalla kohoavaan videoon, jossa lasten jalat kiipeävät seinälle, raajat tanssivat ja uivat, vaikka niiden omistajat pysyttelevätkin paikoillaan, tavallaan. En kuule, mitä he juttelevat, mutta kuva tytöistä kiemurtelemassa lattialla välittää kehollisen kommunikaation moninaisuuden. Liikkeet toistuvat samanlaisina ja erilaisina, katseet koskettavat, kädet koskettavat, nipistävät ja hipaisevat. Yhtäkkinen kyllästymisen ele ja sitten taas pyörähdys, muutos, liike. Toisen olennon kanssa oleminen muuttaa kaiken. Birds of Paradise luo tilan, jossa yhteys toisiin nousee merkillisellä tavalla esiin. Yleensä hakeudun näyttelyihin itsekseni, etsin ympärilleni tilaa ja aikaa ilman häiriötekijöitä. Nyt istun marjapuuronpunaisessa kaavussa jumppapallon päällä ja ensimmäistä kertaa huomaan ajattelevani, että olisipa täällä joku minun kanssani.

Vaikka enhän minä ole yksin, kasvit ovat kanssani, tässäkin. Kotiplaneettani mittakaavassa kasvit mahdollistavat sellaisia asioita kuin hengittäminen ja syöminen. Oman asuntoni mittakaavassa kasvit mahdollistavat muun muassa elämän kommuunissa, jossa on ihanan hiljaista mutta silti aina seuraa. Jaan 23 neliön kodin 23 asuinkumppanin kanssa. Yhteisömme pää- tai oikeastaan keholuku tosin elää vuodenaikojen ja olosuhteiden mukaan. Jotkut eivät selviä talven pimeydestä, mutta valon tullen toiset tuottavat uusia jäseniä kiihkeään tahtiin. Mukaudumme ja kukoistamme kaikki omaan tahtiimme, silti yhdessä. Punertavien kasvilamppujen alla Birds of Paradisen elinvoimaisten olentojen vihreys on syvää. Otan lattialta suihkepullon ja muistelen jo maatuneita ystäviämme suihkaisemalla peikonlehteä. Citrus sinensiksen tuoksu leviää ympärillemme.

Minun ja kasvikämppisteni elinympäristöä eli puutaloasunnon pienilmastoa ja räntätalven mustuutta äärimmäisempiäkin olosuhteita kestävät eliölajit ovat Sutelan Holobiont-teoksen aiheena. Euroopan avaruusjärjestön laboratoriossa ekstremofiiliset bakteerit puhdistetaan äärimmäisen tarkasti pois maasta lähtevistä avaruusaluksista, etteivät ne häiritsisi paikallista elämää esimerkiksi Marsilla. Vieraslajien torjunta on todellisuutta myös planetaarisella tasolla, kun tutkitaan uusien elämänmuotojen kehittymistä.

Kiiski&Sutela-näyttelypari kuitenkin elää ja muodostuu juuri erilaisten lajien yhteenliittymistä. Sutelan työskentelyssä kiehtova ja vieraannuttava teknologia kohtaa orgaanisen aineksen teoksissa, joiden yhtenä lopputuloksena voi olla esimerkiksi uusi kieli. Äärimmäisen hallitun oloiset prosessit perustuvat lopulta tuntemattoman yhteiseen jakamiseen ja odottamattomiin reaktioihin. Kiiskin luomissa tiloissa synteettisestä maailmasta muistuttavat karkkiväriset elementit, glitterlegginsit, kasvomaalit ja muovimeduusat, kuten WAMin akvaarion elämää tarkastelevassa teoskokonaisuudessa. Biologinen ja synteettinen kietoutuvat yhteen kirjaimellisesti olennossa, jonka herkkä muotokuva Sad Fish on ripustettu akvaarion viereen. Kiiskin Paiksi ristimä vanha papukaija-ahven edustaa ihmisen kehittämää, erilaisista epämuodostumista kärsivää hybridilajia. Samaa tahtia oranssin värinsä myötä hiipuvan Pain herättämää lohduttomuutta korostaa allas, jossa kalojen elinympäristön kaikki kasvit ovat vaihtuneet muovisiin. Se pakottaa muistamaan merten mielettömät roskalautat ja silti uppoutuminen kalojen viehkeisiin liikkeisiin sateenkaarensävyjen keskellä kannattelee, estää uppoamasta pinnan alle. Siinä hän ui ja elää tovereidensa kanssa, irvokkaan jalostuksen seurauksena syntyneessä yksilössäkin on nähtävissä elämän ihmeellinen voima. Ja kuitenkaan en voi olla varma kannatteleeko minua tämän kokemuksen äärellä vain kykyni uskoa illuusioihin. Lumoutumisen ja ahdistuksen murtovesissä kelluminen herättää kysymyksiä ihmisen roolista lajien rinnalla. Onko kala silti kala, vaikka sen olisi tehnyt ihminen? Onko Pai osa teosta vai yksi sen tekijä? Luonnon ja kulttuurin kaltaisten dikotomioiden ja niihin perustuvien valtasuhteiden purkaminen ei ole helppoa edes esteettisesti miellyttävissä tiloissa. Näyttelyistä kertovassa dialogissa Jenna Sutela toteaa:

”Itsensä ymmärtäminen osana laajempaa ympäristöä sekä bakteerien yhteisöä edellyttää syvää muutosta subjektiviteetissamme – se vaatii joustoa ihmiskeskeisyyden ja yksilöllisyyden tuolle puolen.”

Zoē. Tunnustelen sanaa suussani, pidän z-kirjaimen pehmeydestä kielelläni. Kausalaisen, Sutelan ja Kiiskin työskentelytapojen myötä se nousee taas tajuntaani. Kreikan kielestä peräisin oleva sana merkitsee elämää, sellaista energiaa, joka elää kaikessa materiassa. Se on vastapari sanalle bios, elämän käsitteelle, jossa ihmisen kokemus nousee keskeiseksi. Filosofi ja feministiteoreetikko Rosi Braidottin mukaan juuri zoē on keino ihmiskeskeisyydestä ja hierarkioista luopumiseen, lajien väliseen tasa-arvoon. ”Zoēn kanssa oleminen” on eräänlaista aktivismia yksilökeskeisen ajattelun, kapitalismin ja ilmastonmuutoksen tuhoisaa kolmiyhteyttä vastaan. Posthumanistinen perspektiivin muutos voi aiheuttaa kärsimystä ja vaatii välillä enemmänkin kuin Sutelan ehdottama jousto. Muiden lajien inhimillistämisen eli antropomorfisuutemme sekä siitä aiheutuvan kivun tunnistaminen on tärkeää, mutta humanistiselle perinteelle ominaisessa tuhossa ja kuolemassa möyrimisen sijaan Braidotti kehottaa keskittymään vitaaliin energiaan. Zoēn avulla voimme laajentaa tietoisuuttamme muokkautuvasta ja moninaisesta elämästä, etsiä uudenlaisia tapoja kokea ja ymmärtää.

Porthaninpuiston reunalla lepää jättimäinen valkoinen tyyny. Minulle annetaan suhiseva toppahaalari, joka on vielä lämmin edellisen käyttäjän jäljiltä. Puen sen päälleni ja kömmin sisään kuplaan. Sisällä kaartuvien seinien valkoisuus lähes häikäisee, patjoilla ja tyynyillä lepäävät ihmiset levittävät ympärilleen raukeaa oloa. Eristäydyn ensiksi nurkassa olevaan telttaan ja laitan kuulokkeet korvilleni. Oudon lempeät rituaalit, kuten tuttipullossa tarjoiltu lämmin kanervatee, pehmentävät kehoni tilan myötäiseksi ja pian kömmin uteliaana hoitajien ja muiden olentojen luo. Milla Martikaisen, Kati Raatikaisen ja Petra Vehviläisen Acts of care -esitysinstallaatiossa tarjotaan ”saattohoitoa muuttuvalle ihmiskunnalle”. Olohuone 306,4 km2 -kaupunkitaidefestivaalilla kahden kesäkuisen päivän aikana kuplassa sekä jaetaan tietoisuus ekokatastrofin äärellä olemisesta että saadaan siihen hoivaa ja lohtua. ”Haluatko, että istutan kädellesi härkäpavun siemenen?”, minulta kysytään. Antaudun osaksi kokonaisuutta ja ojennan käteni. Samalla kun hoitaja kasaa varovasti multaa kämmenelleni, hän kuiskailee minulle sukupuuttoaalloista. Suuria joukkosukupuuttoja tunnetaan viisi, mutta viimeisen 500 miljoonan vuoden aikana erikokoisia joukkotuhoja on ollut useita kymmeniä. Ihmisen aiheuttama viimeisin, kuudes joukkosukupuutto asettuu raadollisuudessaankin planeettamme moninaisten vaiheiden ketjuun, osaksi suurempaa kokonaisuutta, jossa yksilön itselleen kuvittelema merkitys on vain tässä hetkessä. Muutaman minuutin ajan voin olla siemenen kasvualustana, sitten kämmentäni asuttaneet elämänmuodot pakataan pahvipurkkiin ja hoitaja puhdistaa käteni kosteasta mullasta. Minä ja siemen jatkamme matkaa yhdessä, osana kiertokulkua.

Kolme viikkoa myöhemmin, kesäkuun viimeisellä tunnilla menen tapaamaan lempikiveäni. Teollisuusalueen takapihojen ja vanhojen omakotitalojen piirittämänä kasvaa pieni kukkula, vuonna 1925 rauhoitettu luonnonsuojelualue. Kahlaan läpi joutomaan heinikon ja kuulen, kuinka edelläni kauriit kopsuttelevat telakalle johtavan junaradan yli kohti tammilehtoa. En vielä seuraa heitä vaan rutiinejani. Käyn ensin katsomassa vettä, sameaa puroa, jonka keskellä lepäävä autonrengas on haalinut sylin täydeltä kiviä joen pohjasta. Repaleinen kumi ja kivenmurikat näyttävät sulautuvan yhteen kuin erilaiset löydetyt objektit ja synteettiset materiaalit Nabb+Teerin teoksissa. Kiipeän kielojen peittämälle mäelle ja suoritan seuraavan tervehdyksen astumalla hetkeksi puun syliin. Vanhassa männyssä on otolliset mittasuhteet, nousen pääni tasalla olevalle oksalle istumaan ja nojaan runkoon. Alas laskeutuva tuuhea oksasto peittää näkymän viereiselle aukiolle, kauriit saavat liikuskella siellä ilman minun katsettani. Jatkan matkaa hämärää polkua pitkin ja säpsähdän, kun tumma hahmo häämöttää sivullani. Edellisestä käynnistä on aikaa ja kivi tuntuu mykältä, jopa torjuvalta. Katselen sen pinnalle tarttuneita neulasia ja tunnustelen jäkälää. Huomaan ajattelevani, ettei se ehkä pidä minun läsnäolostani sillä hetkellä. Hymähdän, reaktio on sama kuin tavatessani tuttavan, jonka mieli on jossain muualla. Ensimmäinen oletukseni tilanteesta on se, että syy toisen torjuvaan olemiseen on minussa. Kivi on kuitenkin ollut siinä kaiketi viime jääkauden väistymisestä lähtien, muuttanut vuosituhansien kuluessa veden pinnan alta mäen päälle, siirtymättä sijoiltaan. Projisointini ovat omiani, minun haavojani.

Ehkä hakeudun kiven luo samaan tapaan kuin hakeudun anti- ja posthumanistisia teemoja käsittelevän taiteen pariin. Ahdistus ja lumoutuminen, todellisuuden tiedostamisen aiheuttama kipu, zoēn kanssa oleminen… Näinä aikoina luonnossa ja taiteessa olemiset muodostavat omia symbioosejaan. En enää tiedä, miten ihmisten katseleminen ja kuunteleminen eroaa yrityksestä ymmärtää toisia lajeja, kivien elämää tai kasvikehoja.

Essi Kausalainen puhuu kasvien yhteydessä rakkauden ja välittämisen prosesseista, missä piilevät antropomorfismin vaarat. Rakkauden kaltaiset sanat kuitenkin kuuluvat hänen oppimaansa kieleen ja niitä käyttämällä hän pyrkii avaamaan dialogia, tuomaan esiin erilaisten tietämisen ja työskentelyn tapojen rikkauden. Ekosysteemit toimivat parhaiten moninaisina, kun ne sisältävät mahdollisimman paljon erilaisia ääniä. Mykorritsassakin kasvien ja sienten riippuvaisuus toisistaan on esimerkki tasapainosta, sellaisista olemassaoloista, jotka tukevat toisia lajeja. Titanikin puisella lavalla keskustelu tiivistyy kehoon, joka aistii tilaa ja toisia olentoja ympärillään. Galleria sijaitsee jokirannan syvennyksessä, rakennuksen kattotasanne sulautuu Runeberginpuistoon. Siellä saarnit, puistolehmukset ja vaahterat jatkavat vuosikymmenten pituista yhteiseloaan. Ajattelen juuria yllämme.

 

Essi Kausalaisen yhdessä Marja Ahdin ja Florian Feiglin kanssa työstämän uuden teoksen Parantava astia – Healing bowl ensiesitys nähdään 23.11. Turussa Kutomon XS-festivaalilla. Nyt heinäkuun lopulla Kausalainen osallistuu Brightonissa Entangle -yhteisnäyttelyyn ja lokakuussa hän palaa Chicagoon jatkamaan yhteistyötään Every house has a door -ryhmän kanssa Scarecrow-teoksen esitysten sekä uuden esitysprojektin tiimoilta.

Repose jatkuu vielä tämän viikon lauantaihin saakka. Perjantaina ja lauantaina galleria on avoinna 12–22, kun Titanik toimii kimpassa Turku Modern -festivaalin kanssa. Viikonlopun aikana voi kokea näyttelyn lisäksi MYÖS-kollektiivin DJ-työpajan ja open decks -performanssin sekä Tsemblan ja Xenia Xamenekin keikat.
Itäinen Rantakatu 8, Turku

Hertta Kiiskin ja Jenna Sutelan näyttelykokonaisuus Kiiski&Sutela on esillä Wäinö Aaltosen museossa 16.9. saakka. Tällä hetkellä Kiiski työskentelee Turussa ja Sutela Berliinissä.
Itäinen Rantakatu 38, Turku

Milla Martikaisen, Kati Raatikaisen ja Petra Vehviläisen sekä työryhmän toteuttama Acts of care oli osa Cirkus Maximuksen vuoden 2017–2018 ohjelmistoa. Turussa kupla kuului Olohuone 306,4 km2 -kaupunkitaidefestivaaliin, joka järjestetään aina kesäkuun alussa, myös seuraavana vuonna. Acts of care on mahdollista kokea vielä ainakin ensi vuonna Prague Quadrennial of Performance Design and Space 2019 -näyttelyssä Prahassa.

Kauriita, kieloja ja erään kiven saattaa tavata Muhkurinmäen luonnonsuojelualueella koska tahansa.

Luettavaa:

Wilhelmiina Hämäläinen; Sienijuuret – maan verisuonet

Maija Butters: Kuolema antroposeenin aikakaudella

Rosi Braidotti: Four Theses on Posthuman Feminism teoksessa Anthropocene Feminism (toim. Richard Grusin)

Kuvat:

Hertta Kiiski: Home / EDIT
haus de pnojekt: Hauskaa kedolla, kunnes / Titanik
Armi Laukia: Nimetön 03 & Nimetön 04 / Titanik
Hertta Kiiski: Birds of Paradise / EDIT
Jenna Sutela: Holobiont / WAM
Hertta Kiiski: Sad Fish / WAM
Acts of Care / Kastehelmi Korpijaakko
Acts of Care / Kastehelmi Korpijaakko

 

Anu Pasanen
Olen yleishumanisti, vapaa kirjoittaja ja akateeminen ompelija Turusta. Useimmiten tarkkailen luontoa, ihmettelen sanoja ja tutkin muotia. Taiteessa, kirjoittamisessa ja elämässä olen kiinnostunut pienistä liikahduksista pinnan alla. anu[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*