”Kun siirtyy äkkiä
päivänvalosta pimeään
kestää tottua näkemiseen”
Näin lauloi Ultra Bra aikoinaan. Samankaltaiselta sokealta hetkeltä tuntuu, kun käy Cisternernessä, jossa kontrasti kirkkaan päivän ja pimeän holvin välillä on ihana.

On aurinkoinen päivä puistossa, jossa ihmiset nauttivat ulkoilmasta niin kuin nyt vain tanskalaiset sunnuntaisin osaavat. Puistossa puut tuntuvat suuremmilta ja oksat runsaammilta, osa oksista riippuu raskaina verhoina veden yllä. Siellä kaiken keskellä ihmiset rupattelevat silitetyissä puhtaissa paidoissa huolettomina, pitkinä ja onnellisina. Koirat telmivät irti niilläkin alueilla, missä ei saisi ja lasten nauru kaikuu kauas.

Keskellä valtavaa puistoidylliä on aukio, ja aukiolla kaksi kolmiota. Toiseen kolmioon jonotetaan, ja siirryn joukon jatkoksi. Kolmiossa käy onneksi kortti, ja pian astumme rappusia alas. Portaissa vastaan iskee tuttu maanalainen kosteus. Ilma on kylmä, kostea ja raskas kuin luolassa, maakellarissa tai katakombeissa.

Tämä maanalainen tila ei ole kuitenkaan hillopurkkien, itävien perunoiden tai edes kallojen täyttämä kapea käytävä, vaan suuri pilareiden täyttämä hämärä halli, jossa kaikuu kuulaana jokin hengellinen laulu.

Olen Kööpenhaminan vanhassa vesisäiliössä Cisternernessä. Tästä maanalaisesta 16 miljoonaa litraa puhdasta vettä sisäänsä mahduttavasta vesisäiliöstä Kööpenhamina ammensi vuosina 1859–1933 suuren osan vesitarpeistaan. Sen jälkeen säiliöt poistuivat käytöstä ja ne kuivattiin vasta vuonna 1981. Vesisäiliöt tulivat jälleen käyttöön, kun ne muutettiin näyttelytiloiksi vuonna 1996, jolloin Kööpenhamina oli Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Nyt vesi virtaa 33 vuoden jälkeen jälleen Cisternernessä. Siellä on nimittäin marraskuun loppuun saakka esillä Ingvar Cronhammarin kunnianhimoinen paikkasidonnainen installaatio H.

Luolamaisen tunnelman vuoksi en voi olla ajattelematta Cisternerneä Retretin tanskalaisena serkkuna. Punkaharjun luolastot ovat tarjonneet minulle ensimmäiset taidenäyttelymuistoni, ja ehkäpä siksi se perinteinen valkoinen kuutio tuntuu minusta monesti jotenkin liian alastomalta. Kuin taideteokset aseteltaisiin leijumaan tyhjiöön tai muovipussin pohjalle. Valkoinen liioitellun kirkas tila etäännyttää minut taideteoksesta asettamalla sen osaksi ei-mitään. Hämärässä luolassa taideteosten kohtaaminen taas tuntuu minusta monesti samaan aikaan luonnottomalta ja oikealta, turvalliselta ja maagiselta.

Jo ennen tilaan astumista sekä sen kosteutta ja hämäryyttä aiemmin portaita laskeutuessa tilasta kantautuu korviin ääni. Tanskalaisen säveltäjän Martin Hallin luoma äänimaailma assosioituu kirkolliseen kuorolauluun. Kuulas laulu ja hämärä valaistus ohjaavat hiljentymään. Jumalanpalveluksenkaltaisessa tunnelmassa syke laskee ja aika pysähtyy. Täydellistä hartaushetkeä sotkevat sopivalla tavalla pilareiden takaa ilmestyvät ja häviävät kanssakulkijat. Kummituksina ihmiset hiippailevat stalagmiiteilta stalaktiiteille, ja jostain kuuluu laulun ajoittain hiljentyessä veden kohina. Tippukivet eivät muuten ole poikkeuksellisia betonirakenteissa, mutta Cisternerne on niiden Amerikka: ne ovat Cisternernessä suurempia ja monipuolisempia kuin missään muualla.

Ensimmäistä pilareiden ja tippukivien täyttämää hämärää holvia seuraavaan tilaan astutaan kuin pimeässä valaistulle kiitoradalle, jota ympäröivät betonirakenteisten lisäksi virtaavat vesipylväät. Vesi sataa katosta hopeisina kiiltävinä suihkuina ja peittää huumaavalla kohinalla alleen kuorolaulun. Vesi putoaa ja elää ja kiertää. Kapeita kulkuväyliä ympäröivät paitsi vesipatsaat, myös veden alle peittyvä lattia. Voisin tuijottaa vettä ikuisesti ja mihin tahansa katsonkin, putoavat vesipylväät rakennetun talousvesimetsän tapaan säännöllisin välein sijoiteltuina keltaisen valon ympäröimien kulkureittien lomassa. Vesi valuu edessäni, tunnen sen kasvoillani ja sen ääni kohisee kuin sekä kehoni sisä- ja ulkopuolella. Näyttelyn nimi H tuntuukin tässä yhteydessä erityisen sopivalta, sillä se on maailmankaikkeuden yleisimmän alkuaineen, vedyn, kemiallinen merkki.

Kun tutustuu Cronhammarin tuotantoon, tuntuu hän muutenkin tarttuvan teoksillaan valtaviin aiheisiin. Myös itse teokset ovat usein monumentaalisia, tummia tutkielmia menneestä ja tulevasta, luonnosta ja teknologiasta, pyhästä ja kuolemasta. Hän rakentaa teräksestä, äänestä, valosta ja liikkeestä kauniita tiloja tai suuria tulta staattisesti syökseviä helvetinkoneita. Tai rakentaa koneen ja lisää siihen eläinten luita, nahkaa ja linnunsiipiä. Kontrasti rakennetun ja luonnonmateriaalien välillä näkyy tässäkin teoksessa, jossa Cronhammar veistää vettä.

Tunnelma Cronhammarin luomassa veden valtaamassa tilassa ei ole enää kirkollinen vaan pikemminkin pakanallinen. Tekee mieli palvoa vettä. Samalla kultaisina hohtavat risteävät käytävät saavat odottamaan jotakin vastaantulevaa huppupäiden kulkuetta tai Eyes Wide Shutin alastomia naamionaisia. Valitettavasti kapeita käytäviä tulevat vain muut turistit tuuppimaan juuri, kun otan kymmenettä upeaa videota vesipatsaasta.

Vaikka Cronhammarin teos on kokonaisvaltaisuudessaan puhutteleva, palaa syvyyksistä mielellään takaisin maan pinnalle. Juuri kun silmät ovat tottuneet pimeään, palaaminen takaisin päivänvaloon tarjoaa toisen sokean hetken, jonka jälkeen päivä tuntuu vieläkin valoisammalta, puisto avarammalta, ilma raikkaammalta ja nälkä suuremmalta.

Til_dowload_Capatillo

Ingvar Cronhammar: H
Esillä 29. marraskuuta saakka
Cisternerne 
Søndermarken
2000 Frederiksberg

 

Kuvat: Ingvar Cronhammarin installaatiosta H / Cisternerne.

 

 

 

Kommentoi

*

*