Kypsä ja hallittu, näillä sanoilla tekee mieli kuvata Vuoden nuori taiteilija 2016 Reima Nevalaisen palkintonäyttelyä Aboa Vetus & Ars Novassa. Tällä viikolla Tampereelta Turkuun siirtynyt näyttely on muuttanut muotoaan sekä tiiviimmäksi että vapaammaksi. Teoksia on esillä vähemmän ja kronologiasta on luovuttu, mikä tekee näyttelykokemuksesta kiinnostavan matkan materiaalin ja muodonmuutoksen äärelle, ilman ennalta-arvattavaa tulkintaohjetta. Nevalaisen jo opiskeluaikanaan kehittämä maalaustekniikka ja riisuttu väripaletti takaavat yhtenäisen kokonaisuuden, josta ei kuitenkaan puutu jännitettä.

Nevalaiselle taiteilijana on jo muodostunut tarina. Lahjakas nuorukainen löi itsensä läpi pian valmistumisen jälkeen Galleria Katariinassa, pienissä taidepiireissä kohistiin, taidemaalari pääsi arvovaltaisen Forsblomin talliin ja keräilijät innostuivat. Sitten, suuren suosion kynnyksellä Nevalainen lähti Japaniin ja jätti maalaamisen tarkoituksella vähemmälle. Järjetön siirto, ja silti tai oikeastaan juuri siksi täydellisesti draaman kaareen sopiva. Kahden evakkovuoden jälkeen matkalta ammennettu inspiraatio ja ilmaisun kehittäminen kantavat hedelmää, mistä on seurauksena odotettu palkinto, hienot näyttelyt ja myyntimenestys. Tässähän on jo ihan selvät indie-elokuvan ainekset, mustavalkoisen tietysti. Noah Baumbach ohjaa, pääosanesittäjä Daniel Radcliffe vaeltelee Kioton kaduilla ja piirtää askeettisen tataminsa lattialla. Ehkä leffa onkin jo tehty ja tulossa tänä syksynä ensi-iltaan?

image-4

Mutta mitä on tuon lehtijuttujen perusteella kyhätyn keskinkertaisen elokuvakäsikirjoituksen takana? Mikä on palkitun ja lahjakkaan nuoren taiteilijan todellinen tarina? Mitä on ihmisen takana? Viimeisin on se kysymys, jota Nevalainen käsittelee työssään, joten keskitytään siihen. Hänen maalauksistaan löydämme ihmisen kuvia, kalloja, luonnottomasti heiluvia jäseniä ja vääntyneitä kasvoja. Ja kuitenkin hän kertoo, ettei häntä kiinnosta muotokuva, ei edes tarinan tai persoonan kuvaus. Hän haluaa riisua kaiken pois, nähdä sen mikä on ihmisen alla. Välillä näyttää siltä, ettei ihmisestä ole jäljellä muuta kuin naamio, kuten Composure-teoksessa. Usein hahmot alkavat muistuttaa maisemaa tai kasveja. Gardener III:n mädäntyvien kukkien keskellä hajoava olento muistuttaa tummuudessaan Hollannin kultakauden natures mortes -maalauksia. Nevalaisen mukaan ihmisfiguurin rinnastaminen kasviin tyhjentää ihmisen opituista merkityksistä.

Teosten merkityksistä vapautetuista ihmishahmoista esiin nouseekin materiaali. Mustanruskeita klönttejä, vaaleanharmaita vetoja, kellertävää värisevää viirua. Maalaukset tuntuvat hiekkapölyltä ja sahanpurulta, joiden seassa valuu jotain öljymäistä. Suuhun nousee sama maku kuin lapsena isän autotallissa. Materiaalin tunne onkin Nevalaiselle tärkeää, hän kertoo ajattelevansa maalauksensa enemmän aineena kuin väreinä.

Tässä kohtaa katsoja alkaa kuitenkin epäillä onko näyttely vähän liian suoraa jatkumoa modernin maalaustaiteen ukkokaanonille. Maavärejä, pääkalloja, angstia? Onneksi Nevalainen kumoaa tämän tylsän mielleyhtymän hyvin pian kertomalla, ettei ahdistus tai pimeys ole hänestä kiinnostavaa, vaan itse asiassa hän pyrkii kuvaamaan kaiken tyhjentävää kokemusta, eräänlaista hurmosta. Todellisuudessa maalaukset ovat hänelle oikeastaan abstrakteja. Nevalainen maalaa kokemuksesta, ilman referenssikuvia tai luonnoksia. Anatomiset tutkielmat ovat kaikkea muuta kuin millaisina olemme tottuneet ne ajattelemaan. Asennot hajoavat ja liha liukenee tai rapisee pois, visuaalisesti hyvin ruumiilliset teokset näyttävät metamorfoosin tilan. Ihminen sulaa kankaalle tai avaruuteen kuin valaistumisen tilaan pyrkivässä fyysisessä harjoituksessa. Ehkä maalaaminen onkin Nevalaisen joogaharjoitus, puhuuhan hän materiaalin muuttamisesta alkemian tavoin joksikin muuksi. Maalaaminen ei ole hänelle helppoa, se on pyrkimystä totuttujen asioiden ja itsestäänselvyyksien hylkäämiseen. Se on etsimistä, painia, kilvoittelua.

Myös Nevalaisen kehittämässä tekniikassa tuhoaminen on tärkeää. Hänen teoksensa ovat kolmiulotteisia kollaasimaalauksia, joissa kerrosten lisääminen ja poistaminen luovat jännitteen. Kankaalle liimatut paperikerrokset saavat ylleen akryyliväriä, hiekkaa ja hiiltä, revittyjä pintoja, lisää paperia ja maalia. Hahmot ja pinnat leikkautuvat kappaleiksi, välillä kuin lasipintaisen langan viiltäminä, välillä huomaamattomasti, hieman salaa. Nevalaisen piirrokset ovat kuin maalauksia, yhtä kerroksellisia mutta paljaampia. Hän neuvoo katsomaan teoksiaan läheltä, samalta etäisyydeltä kuin hän itse niitä työstää.

image-5

Äkkiseltään karheiden, rujojen ja synkkien oloisista maalauksista nouseekin esiin lyyristä liikettä, kuin tanssia. Mergen apinamaisen hahmon akvarellimaiset leveänä aaltoilevat viivat kutsuvat kohti. Abstraktin kauneus puhaltaa teoksiin ilmaa ja saa aistit herkistymään. Point of no Returnin herkullinen pinta on kuin kakkutaikinaa, The Severed Hauntissa visva valuu laastareiden alta. Yksityiskohtien tarkastelu herättää halun tehdä teoksista omia kollaaseja, poimimaan kartasta kiinnostavimman näköisen topografian ja kuvittelemaan sille oman estetiikan.

Teosten jännite liikkuu rujouden ja puhtauden, liikkeen ja hiljaisuuden sekä askeesin ja runsauden rinnastuksissa. Näyttelyssä nämä teemat tuntuvat kiteytyvän erityisesti Japanin ajalle omistetussa huoneessa. Nevalainen teki matkallaan vuoden jokaisena päivänä sarjan piirustuksia, joita on koottu suuren pöydän lasilevyn alle. Taiteilijalle kyseinen teoskokonaisuus on näyttelyn tärkeimpiä, sillä tämän jälkeen piirrokset tuskin tulevat olemaan esillä samassa laajuudessa. Piirustuspäiväkirjan, tietyn ajanjakson ”esoteerisen kartaston” merkitystä kuvaa myös sarjasta tehty omakustannekirja. Piirtämisen lisäksi Nevalainen tallensi Japanin tunnelmiaan kameralle. Huoneessa pyörii 50 minuutin mittainen videoesitys kahden vuoden aikana otetuista valokuvista. Parin sekunnin välein vaihtuvia hiljaisia kuvia katsoessa vaipuu meditatiiviseen tilaan, mieli pursuaa assosiaatioita mutta tyhjenee tavoitteista.

Näyttelyn viimeisessä salissa on esillä nelimetrinen Ugetsu-teos. Se on ainoa maalaus, jonka taustalla on tarina. Ugetsu on vanha japanilainen kummitustarina, jonka päähenkilö antautuu lumouksen vangiksi ja vapautuessaan siitä huomaa kaiken todellisen hävinneen tomuksi tai kuolleen. Nevalaisen teos kuvaa tarinan inspiroimana sitä käänteistä kulttuurishokkia, jonka hän koki palatessaan takaisin Suomeen. Kankaalle on tallentunut se hetki, kun ei tiedä kumpi todellisuus on enemmän illuusiota, se mistä on tullut vai se minne on menossa. Mustien ruutujen päällä hajallaan makaava hahmo on kuin pudonnut avaruudesta vieraalle planeetalle. Vieressä leijuvat aaveen kasvot sulautuvat puoliksi taustaan. Toisaalta teos kuvaa myös sitä puhtaalta pöydältä aloittamisen tunnetta, johon pitkä vieraassa kulttuurissa olo on taiteilijaa valmistanut. Harmaan horisontin rikkoo paperiarkkien alta paljastuva vaalea pohja täynnä viivaa, maalaamisen jälkeä.

Vuoden nuori taiteilija 2016: Reima Nevalainen
23.9.-20.11.2016
Aboa Vetus & Ars Nova
Itäinen Rantakatu 4–6, Turku

image-6

Kuvat:
Point of no Return, 2016
Yksityiskohta teoksesta Boxed, 2015
Yksityiskohta teoksesta Merge, 2015
Drawing a Day -sarjan piirustuksia, 2011-2012

Kommentoi

*

*