Kurpitsoja rakastava Yayoi Kusama (s. 1929) on mieletön taiteilija, jonka taiteellinen ura ulottuu kuudelle eri vuosikymmenelle. Louisiana on tanskalainen taidemuseo, jossa on tällä hetkellä esillä Kusaman töitä kaikilta näiltä vuosikymmeniltä. In Infinity -näyttely kattaa Kusaman tuotannon varhaisista vesiväritöistä psykedeelisiin videoihin, nakuperformansseihin, ihaniin peili-installaatioihin ja kreiseihin veistoksiin saakka. Näyttely on ensimmäinen retrospektiivi, jossa huomioidaan myös Kusaman kiinnostus muotiin ja designiin.
EDITin Sanna sekä taidekasvattaja ja taidealan nakkikone Laura Porola kävivät katsomassa Yayoi Kusaman näyttelyn In Infinity Louisiana-museossa Tanskassa. Ja rakastivat sitä! 

Sanna: Yayoi Kusaman näyttely oli oikeasti ehkä parasta ikinä!

Laura: Mulle tuli pitkästä aikaa sellanen lapsellisen onnellinen olo siitä, että taide on olemassa. Vähän samanlainen kuin ala-asteella kun olin Tampereen taidemuseon Muumilaaksossa, ja niiden pienoismaailmojen keskellä tajus, että joku tekee tällästä MEILLE! Ja että jonkun tehtävä tässä maailmassa on piirtää muumeja!

Tai se, kun sain, olikohan se tokalla luokalla, meijän opettajalta lainaan sellasen taidekirjan, jossa oli KULTAISET KANNET ja isoja kuvia Ateneumin kokoelmamaalauksista. Silloin ajattelin, että vähän kiva että maailmassa on taiteilijoita, ja vähän kiva, että voin piiloutua niiden tekemiin maailmoihin ja vähän kiva toi mun luokanope. Kohtelin sitä kirjaa kuin kaikkein arvokkainta aarretta, selailin sitä aina illalla sängyssä taskulampun valossa ja keksin niistä maalauksista tarinoita.

Sanna: Mä oon kans käyny pienenä siellä muumimuseossa Pieksämäeltä käsin! Mutta mä en tajunnu vielä muumien kohdalla museotoiminnasta mitään. Enkä kauheasti taiteestakaan, vaikka piirsin hulluna ja mun äitikin piirsi ja maalasi. Korkeintaan olin siellä Muumilaaksossa vähän pettynyt kun niillä hahmoilla oli ehkä joku huopanen pinta ja sitte ne ei näyttäny niin eläviltä kun animaatiot tai Taikatalvessa Toven pelkkä piirrosjälki.

Mutta Retretin luolissa mä tajusin tosi pienenä jotain siitä, että miten se tila vaikuttaa esillä olevaan taiteeseen – tai oikeastaan tajusin tilan ylipäätään. Ja Kusaman näyttelyssä ne tilat olikin sit monella tasolla kiinnostavia.

kusama1 (1)

Laura ja Sanna Kusaman Louis Vuittonin mallistostakin tutuissa keltamustissa täplissä eli installaatiossa Mirror Room: Pumpkin sekä punavalkotäplikkäässä installaatiossa Dot Obsession.

Laura: Lousiana itsessään oli väsyneen (darraisen) viikonloppumatkailijan keidas kaikessa kauneudessaan. Kävelymatka oli kun olis astunu johonkin satukirjaan. Pääovella eteen nousi villiviinien peittämä seinä. Upea merimaisema aukes museon toisen kerroksen tasanteelta. Mut mun piti vaan repiä Sannaa hihasta eteenpäin “nyt ei oo aikaa jäädä katteleen maisemia”. Pitää ehkä mennä uudestaan ihan vaan kokemaan museo ja sen ympäristö.

Sanna: Vaikka olin tosi uupunu (darrassa), mä olen maailman onnellisin siitä että lähdin mukaan enkä jäänyt sikiöasennossa majapaikkaan makaamaan. Ennen lähtöä mulle mainittiin merenranta ja ajattelin, että jos ei taide elvytä mua niin merenrannalla on ainakin kivempi maata siinä sikiöasennossa. Matka museoon oli jännittävä ja oli kivaa, että näki siellä Humlebækissa hiukan tanskalaista suippoa omakotitaloidylliä. Se museorakennuskin kiinnosti, mutta sen kokeminen jäi aika pinnalliseksi ja osittaiseksi kun Kusaman pienemmät rakennetut tilat tuntuivat niin tärkeiltä tavoittaa kun aikaa oli vain vähän. Ja samoin kävi lopulta myös Kusaman näyttelyn maalauksille, veistoksille ja videoille, koska parasta olivat peilihuoneet! Mä en ollu tajunnut että jotain niin mahtavaa on edes olemassa!

Laura: Kolme vuotta sitten olin SAM:ssa eli Seattle Art Museumissa,  jonka naistaiteilijoita esittelevän näyttelyn, Elles: Women Artists from the Centre Georges Pompidou, kiertelyn jälkeen ainoana muistiinpanona kännykkään oli jäänyt “Yayoi Kusama, sairaan inspiroiva taiteilija”. Silloin vaikutuksen muhun oli muistaakseni tehnyt sellanen iso loputon pilkkupintamaalaus, sellainen kuin Lousianassa ne Infinity net -maalaukset. Vuosi sen jälkeen törmäsin netissä Kusaman eeppisiin peilitilailluusiohuoneisiin ja tähän asti olin vain haaveillu niihin pääsemisestä.

IMG_5367

Laura kiitää Kusaman näyttelyssä.

Sanna: Ekaan peilihuoneeseen (Infinity Mirror Room: Phalli’s Field) jonottaessa oli sellanen kutkuttava fiilis, että tää on varmaan kivaa ja tässä nyt jonotellaan vaan rauhassa. Mutta sit kun sinne huoneeseen pääsi, se tila todella tuntui vaan jatkuvan ikuisuuteen. Me täytettiin mariannekarkkipötkylöiden keskellä klooneillamme se tila katoavaan horisonttiin saakka. Se oli tosi outoa ja jännää ja ihanaa! Sitä kurkki vaan joka puolelle ja tuntui että on jossain oudossa elokuvan joukkokohtauksessa, jossa on joku outo örkki- tai hobittilaji, mutta se laji ollaan mä ja Laura. Ja sit ne kaks muuta mustiin pukeutunutta nuorta naista, jotka oli kans onneks mustissa vaatteissa ja näytti sit samaan lajiin kuuluvilta!

Laura: Piti kiittää niitä kahta tuntematonta naista, että niilläkin oli mustat vaatteet. Tuli myös paremmat kuvat meinaan.

Seuraavaan peilihuoneeseen (Gleaming Lights of the Souls) jonotettaessa mun oli pakko halata Sannaa. Oli jotenkin niin ihana, että voi jakaa tän kokemuksen jonkun toisen kanssa. Tähän toiseen huoneeseen pääsi sitä paitsi juuri sopivasti vain kaks ihimistä kerrallaan. Se oli upeeta! Oli supervoimakas kokemus olla siellä kahdestaan ilman ketään muita ihmisiä, kun se museo muuten oli aika täynnä. Kun me oltiin niissä huoneissa, niin siellä oli sellanen aika harraskin tunnelma. Seistiin vaan ihan ihmeissämme ja hymyiltiin typertyneinä ja poikkeuksellisesti oltiin kummatkin aika hiljaa. Kuiskittiin vaan, että “tää on upeeta”, “tää on niin kaunista”ja että “tää on niin ihanaa.” Kaikki järkevät lauseet katos. Olis tehny mieli ottaa toista kädestä kiinni. Mietin, että jos olisin ollut yksin, niin oliskohan tullut yksinäinen olo? Yksinäinen, mutta onnellinen ehkä?

Sanna: Se näyttely oli ihan mieletön kokemus ja se, että molemmat koki sen niin isosti sai sen ehkä vieläkin suurempiin mittasuhteisiin. Tuntui, että räjähtää ilosta ja sitte sillä toisella on samanlainen olo! Ne hymyt vaan toistuu toisen naamassa ja sitten ikuisuuteen saakka peileissä. Se ilokin oli sellaista mitä ainakin mä koen liian harvoin nykyään: riehakasta ja lapsenomaista. Ja sellaista iloa mä koen valitettavasti vielä harvemmin just taiteen äärellä.

Sen toisen huoneen kohdalla tuntui myös siltä, etten jaksa millään jonottaa! Että mun on päästävä sinne heti myös siksi, ettei sieltä ekastakaan olis halunnut lähteä pois koskaan.

Infinity Mirror Room - Phallis's Field

Laura ja Sanna ekassa peilihuoneessa (Infinity Mirror Room: Phalli’s Field).

Laura: Taisitkin Sanna sanoa siellä, että “tää on ihan kuin oltais huvipuistossa, mutta parempi”. Mä oon ihan samaa mieltä. Ja siellä jonossa päätettiin, että heti kun tää tulee Suomeen, niin mennään näyttelyyn vähintään päiväksi! Myytäispä HAMiin sit kausirannekkeita, niin vois käydä useampana päivänä huoneissa hengaamassa sen näyttelyn ajan. Aloin jo vähän miettimään, että pitäiskö käydä Moderna Museetissa vielä tässä välissä kun se menee sinne ens kesänä. Sais taas kokea sen ihanuuden. Kun se valomeri tai ne loputtomat heijastukset kääriytyy ympärille ja häivyttää katsojan. Tulinkohan mä riippuvaiseks Kusamasta. Onkohan LSD:n käyttö tällasta?

Sanna: Onneks on Museokortti, niin sillä voi sit rällätä. Siinä toisessa tilassa vaihtuvissa väreissä tuikki ne valopallot ja ne tuntui samaan aikaan joululta, jonkun ihanan suurkaupungin valoilta, Matrixilta ja koko avaruudelta. Joka tapauksessa se huone oli paikka, josta haluaisi vielä vähemmän lähteä koskaan pois. Harvoin kokee mitään niin kaunista ja ihanaa, että tekee mieli lähinnä itkeä tai hymyillä niin, että naamaan sattuu.

Laura: Siellä huoneessa oli sellanen olo kuin olisi kietoutunut itsensä äärettömään isoon ja lohduttavaan peittoon, ja se peitto on se loputon valomaisema. Sitten siihen vaan katos. (Vähän samaan tapaan kun Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio -kirjassa on se näkymättömyysviitta. Ihan kun olis laittanut sellasen päälle.) Koko ajan tulee näköjään rinnastettua Kusaman maailmoja satuihin. Ehkä siinä on joku sellanen ehkä taustalla, että siinä peilihuoneessa elämän merkitykset tuntu supistuvan yhtä yksinkertaiseksi kun lapsena. Tuli jotenkin ihanan mitätön ja pieni olo. Sellainen, että voispa vaan jäädä siihen, eikä millään ole enää mitään väliä…

Kuinkakohan paljon tähän fiilikseen vaikutti se, että olin tosiaan nukkunu vaan kaks tuntia?

kusama4

Laura ja Sanna toisessa peilihuoneessa eli installaatiossa Gleaming Lights of the Souls.

Sanna: Mä olin nukkunu ainakin kahdeksan tuntia ja mun mielestä toi isoon peittoon kietoutuminen kuvaa sitä kokemusta tosi hyvin! Mietin vähän samanlaisia ajatuksia vielä samana iltana lentokoneessa kun pelkäsin vaan lähes olemattoman verran. Kun se lentokone nousi ja Kastrupin valot oli sellaiset lämpimänkeltaiset ja hävis hitaasti pienemmiksi ja pienemmiksi tuikuiksi, tuntui vähän samalta kuin siellä jälkimmäisessä peilihuoneessa. Tuntui turvalliselta, pieneltä ja ainakin kaikki ikävä epätodelliselta. Tuntui siltä, että näin kaiken pitääkin olla. Mielellään aina. Päivälennoilla ilma tuntuu niin älyttömän ohuelta ja siltä, ettei siellä voi millään pysyä. Yöllä tai pimeässä etäisyydet häviää ja tuntuu siltä, että se lentokone lentämisen sijaan pikemminkin kelluu jossakin tiheässä mustassa aineessa. Tai liukuu paksun sametin sisällä. Välillä sen samettipeiton pinta on tosin hiutunut aika ohueksi ja sieltä kuultaa läpi alempana olevia kauniita pieniä valorykelmiä niin kuin nyt vaikka Köpis tai Helsinki.

Siellä peilihuoneissa ja muissakin Kusaman kreiseissä tiloissa oli pakko ottaa hulluna kuvia siksi, että ne tilat olivat niin hienoja, mutta myös siksi että saisi palasen sitä ihanaa omaa universumiaan mukaan.

Laura: Joo! Niissä kuvissa sai tavallaan vielä yhden kerroksen siihen toistoon. Me ollaan tässä, sitten me ollaan äärettömästi noissa peileissä, ja sit vielä lopulta tässä pikku ruudulla. Mä just viimeksi viime yönä kattelin peiton alla sitä videoo sieltä äärettömyyshuoneesta, jossa oli erivärisiä valoja. Videolta voi vaan tuijottaa sitä värejä vaihtavaa loputonta valomerta pieneltä näytöltä ja kadota taas.

In Infinity Louisianassa 24.1.2016 saakka
Louisiana Museum of Modern Art
Gl. Strandvej 13
3050 Humlebæk

 

 

Ensimmäinen kuva: Kusama with Pumpkin, 2010. Mixed media. Installation View: Aichi Triennale 2010. Courtesy Ota Fine Arts, Tokyo/ Singapore; Victoria Miro Gallery, London; David Zwirner, New York; og KUSAMA Enterprise © Yayoi Kusama.

Muut kuvat ja video kirjoittajan.

Kommentoi

*

*