Seastories III

Toukokuisena alkuiltana tihuttaa vettä. Ulos katsoessani kylmä sade tuntuu selvästi jo iholla, vaikka paksun panssarimaisen lasin toimesta ulkomaailma erottuukin toiseksi tilaksi. Sadetta ei nyt pääse pakoon mihinkään. Tämä taitaa olla sitä luiden ytimiin tunkevaa kylmää, josta koillisen tyynenmeren rannikkokaupungeissa varoitellaan.

Myös Heidi Lampenius tuntuu tietävän jotain erityistä vedestä. Galleri Sinnessä esillä oleva Blue on taiteilijan uusista maalauksista koostuva näyttely, jossa sininen samastuu veteen. Lampenius maalaa puoliabstraktia kuvaa, säilyttäen teoksissaan viittaavuuden maisemaan. Hän myös mainitsee tekstissään maiseman olevan hänelle rytmillisten elementtien kokonaisuus, jossa vesi tahtoo toimia jäsentävänä tekijänä.

”Käytän usein maisemaa eräänlaisena järjestelmänä, josta erotan rytmejä, kuvioita ja liikkeitä. Tavoittelen pieniä vivahteita ja vaihteluita, sellaisia joita ei heti erota ja joita ei voi määrittää, mutta jotka alitajuisesti tuntuvat tutuilta. Näyttelyssä Blue maisema on saanut luoda sijaa vedelle.”

Sinnen näyttelytila on tosiaankin täynnä sinertäviä maalauksia. Esille nousevat erityisesti tilan etuosassa olevat, maalauskankaan revityistä soiroista kootut kuvat, suuret sinisävyiset maalauskollaasit. Pitkät, maalauksista leikatut suikaleet on asetettu vaakatasoon yksi toisensa päälle ja koottu ikäänkuin yhdeksi maalauspinnaksi niin, että teos näyttää kerrostuneelta poikkileikkaukselta. Muilta osin näyttely koostuu kiilapuilta irrotetuista maalauskankaista ja puoliabstrakteista maalauksista.

Peruselementit ovat kauttaaltaan yhteneviä, mutta maalausten työstötapa vaihtelee. Näin teos saa jo mainitut kolme ilmenemismuotoa: kiilapuille kiinnitetty kangas, kiilapuilta irrotettu kangas ja kangassuikalaista koostettu kollaasi. Kuten taiteilijakin toteaa, vesi, tai sitä edustava sinisyys ottaa merkittävän roolin näyttelyä hahmottavana elementtinä. Visuaalisesti tämä tulee ilmi välittömästi, joskin säilyttäen etäisyytensä ja pysytellen eräässä mielessä näyttämönä muille maalauksellisille tapahtumille.

Harmittaa oikein, kun tila on niin kovin täynnä. Se ärsyttää. En oikein tajua tätä ja tekee vain mieli mennä kysymään joltakin, että miksi. Ja niin no, tietysti kaikki muukin sellainen harmittaa, jota ei ole toteutettu minun haluamallani tavalla. Tämä impulssi taas saa ajatukset harhailemaan erinäisissä näyttelyrakentamiseen liittyvissä kysymyksissä ja vie huomion pois siitä, mikä lopulta kuitenkin vaikuttaisi olevan tämänkin näyttelyn ydintä: laadukas taiteellinen työ.

Jos ei isojen teosten suuri määrä aiheuta klaustrofobiaa, sen tekee viimeistään maalausten vaihteleva luonne. Sanotaan vaikka näin: kaikki näyttelyn teokset ovat selkeästi maalauksia, vieläpä sellaisia maalauksia, joissa näyttää jo ensinäkemältä tapahtuvan jotakin kiinnostavaa. Lampenius tuntuu kuitenkin haluavan tuoda esille _vielä_ jotain muuta näyttämällä katsojalle maalauskollaaseja, maalauksia sekä kiilapuilta irti otettuja kankaita. On siis maalaustason tapahtumia ja teknis-temaattista vaihtelevuutta, joista juuri jälkimmäisen merkitys korostuu omassa näkemyksessäni. Heterogeenisyys tässä laajuudessa harhauttaa ja korostaa ahtautta tilassa. (Lukijalle mainittakoon, että kirjoittaja lataa suuren koomisen painoarvon ”heterogeenisyyden laajuudelle” sillä aikalailla samanlaisia sinisiä maalauksiahan me tässä katselemme.)

Maalaukset ovat kuitenkin kiinnostavia. Joissain kohdissa samastun Lampeniuksen ideoihin ihan täysillä ja huomaan imeytyväni siihen taiteilijan ja teoksen väliseen tilaan, johon niin harvoin pääsee osallistumaan. En niinkään ajattele maalausten esittävyyden ja abstraktiuden välistä ristiriitaa tai niiden lähestyttävyyttä ja syvyyttä, vaan pikemminkin maalauksen merkitystä työvälineenä ja merkityskoneistona juuri tälle kyseiselle taitelijalle.

Lampeniuksen maalauskollaasit ja irrotetut kankaat vievät ajatukset teosprosessiin. Nämä työt erityisesti tuntuvat jotenkin ruumiillisemmilta, kuin muut, perinteisemmät maalaukset ja kyllähän ne puhuvat eri asioista, eri kielellä. Tavallisen maalauksen luonteesta poikkeavat teokset ovat lähes performatiivisia tai vähintäänkin merkityksellisen performatiivisen toiminnan tuloksia. Näin ollen ne saavat kysymään, että onko tässä tapauksessa nyt kyse jostain sellaisesta ”uudesta maalauksesta”, josta aina välillä niin kovasti kylillä huudellaan. Tästäkö maalauksessa on kyse, kun kuvantekemisen tavat on käytetty loppuun?

Jonkinlaiseksi ongelmaksi muodostuvat juuri ne perinteiset semiabstraktit maalaukset – siis ne jotka saavat katsojan alttiiksi imeytymiselle. Heidi Lampenius maalaa parhaimmillaan todella hyvin ja tekee oikeasti herkullisia pintoja. Ne teokset, jotka itse koin tässä näyttelyssä kaikista kiinnostavimmiksi (ne samat, jotka oli ovelasti piilotettu näyttelytilan takaosaan ison seinäkkeen taakse) ovat suorastaan immersiivisiä kokemuksia, lähestulkoon virtuaalista todellisuutta. Ei sillä, että korkealaatuisten maalausten läsnäolo taidenäyttelyssä olisi huono juttu – päinvastoin, useinhan asia on täysin päinvastoin! Nämä teokset vain ehkä hieman hämmentävät kokonaisuutta siinä, että ne sivuuttavat suurelta osin nuo aiemmat kysymykset prosessista, maalauksen tulevaisuudesta ja paljaan kuvan kuolemasta. Katsoja kohtaa syviä vesiä ja tasoja, joita voisi hyvin kuvailla meressä muodostuneiksi.

Vaikea kuvitella, että uimastadionkin on jo avattu.

_______________

Heidi Lampenius
Blue
3.-25.5.2014 Galleri Sinnessä

[kuva: Heidi Lampenius, Seastories III, 2014 / Sinne]

Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*