Reilun viikon takaisen Flow Festivalin Taideyliopiston kanssa yhteistyössä toteutetun taideohjelman kerrottiin etukäteen olevan tänä vuonna laajempi kuin koskaan. Ohjelmaan perinteisesti kuuluva Vuoden kuvataiteilija oli tällä kertaa Riitta Kopra, joka oli toteuttanut festivaalialueelle tilausteoksen Monoceros 1. Voimala-rakennuksessa puolestaan nähtiin Excerpt-ryhmän interaktiivinen VJ-installaatio, joka jäi itseltäni harmikseni näkemättä, sekä Pink Twins -veljesten komea videoinstallaatio. Oranssin rakennuksessa sijaisevan Art Laboratoryn näyttelyn kuratoinnista vastasi puolestaan Jarkko Räsänen. Taideyliopisto on Flowlle mielestäni aika luonteva yhteistyökumppani ja kokonaisuus mallikas esitys sekä uskoisin myös taideopiskelijoiden olevan ihan tyytyväisiä tällaiseen kuvioon. Koska miksipä ei!

Mutta oliko taidetta tosiaan enemmän kuin ennen? Minusta ei tuntunut aivan siltä. Yksittäisiä teoksia oli varmasti määrällisesti enemmän, mutta se miten teokset loppujen lopuksi tavoittivat katsojan, on mielestäni asia erikseen. Riitta Kopran sinänsä varsin hauska rakettiveistos Monoceros 1 jää harmillisesti annettuun tilaan nähden vähän liian pieneksi ja jollain tapaa vaatimattomaksi. Vuosi sitten samalla paikalla sijainnut Adel Abidinin näyttävä videoscreen Cover-Up! muodostui eräänlaiseksi kohtaamispaikaksi sisääntuloportilla. Myöskin läpikuljettava käytävä The Road Not Taken… otti tilan, ja samalla katsojan, haltuun pakottaen olemaan mukana. Festivaalialue voisi olla herkullinen esityspaikka kuvataiteille, mutta se on ilman muuta myös aika vaikea. Taide joutuu Flowssa kilpailemaan aistiärsykkeiden tulvan kanssa. Visuaalista sälää, dekoja, screenejä, valoja, ihmisiä, mainoksia, asuja ja ruoka-annoksia on joka suunnassa.

Käyn kurkkimassa Art Laboratoryssa jokaisena festaripäivänä, ja aina kun pääsen sinne, siellä on meneillään esitys, mikä ei tietenkään ole huono asia. Haasteeksi muodostuu vaan se, että tämän vuoksi tilassa olevaan näyttelyyn on melkein mahdotonta tutustua kunnolla. Taiteilijoista useampikin on tuttuja Kuvataideakatemian opiskelijoita viime vuoden Kaikun Club Guggenheim -illoista tai Kuvan Keväästä. Art Laboratoryn perällä, huomattavasti rauhallisemmassa The Back Roomissa, on esillä noin 40 minuutin mittainen videoscreening, jonka äärellä vietän tovin. Videot on heijastettu kankaalle sekä pienemmille paloille, jotka hajottavat kuvan osiin. Samalla verhon toiselta puolelta kantautuu a cappella-laulua, joka kuulostaa samalla ärsyttävältä ja hyvin taidokkaalta. Nyt joku festarivieras pitelee käsiään projektion edessä ja tekee varjokuvalinnun. ”Aika siisti”, toteaa tämän kaveri.

Andrey Bogush: On Proposals (Kuva: Viivi Poutiainen)

Andrey Bogush: On Proposals

Video pyörähtää käyntiin. Minna Kallisen teoksessa Circle tyhjä muovipussi leijuu ilmassa ja saa minut ajattelemaan automaattisesti American Beautya. Videossa lukee teksti ”feelings are important”. Mietin, että varsinkin videoteokset vertautuvat festivaalikävijän silmissä väkisin bändien lavavisualisointeihin. Kuinka upeita olivatkaan esimerkiksi Evian Christin valoshow tai Flying Lotuksen taustalla pyörineet videoprojisoinnit! Jotenkin minusta ei tunnu reilulta ajatella näin.

Seuraava video: Ristomatti Myllylahti: Ex Tv. Tämän muistan nähneeni myös Kuvan Keväässä. Lenkkimakkara heiluu ilmassa kuin suuri penis. Teos muodostaa mielessäni jonkinlaisen parin näyttelytilan puolella olevan Emma Jääskeläisen Cheeks-veistoksen eli hillittömän musiikin tahdissa hytkyvän perän kanssa. Ai, tästä kuuluukin jotain ääniä! En saa niistä selvää, koska ne sekoittuvat taustalta kuuluvaan lauluun. Nyt se lenkki maalaa kirkkoveneen ja alan pikkuhiljaa toivoa, että a cappella loppuisi.

Taideohjelmalle mielestäni suurin haaste on näyttäytyä paikkaansa puolustavana kaiken muun festariohjelman rinnalla. Flow on kuitenkin vielä pääasiassa musiikkifestivaali. (Vaikka kuulinkin sivukorvalla toiveita, että alettaisiin myydä erikseen lippuja niille, jotka haluavat fiilistellen nauttia vain ruuasta ja skumppatunnelin tarjonnasta. Kuka tietää, ehkä ensi vuonna joku katuruokarekka on jo pääesiintyjä!) Kuinka tavallinen musafani erottaa taideteokset, vaikka ne olisivat kuinka hienoja, kaikista festaridekoista? Vai onko se edes tarkoitus?

”Haa haa haa huuhhuhu eeh ehhh…” ja koen viimein saaneeni tarpeekseni ja lähden Black Tentiin katsomaan Future Brownia. Puolityhjälle yleisölle soitettu keikka on yksi parhaista näkemistäni, vaikka kukaan ei ajelekaan lavalla mini-segwaylla, kuten Göteborgin Way Out Westissä edellisiltana.


Ylempi kuva: Flow Festival

Kommentoi

*

*