Tämän vuoden Carte Blanche -näyttelyssä Ranskan suurimman nykytaiteen esittämiseen tarkoitetun tilan, Palais de Tokyon, on saanut käyttöönsä nykytaiteilija Camille Henrot. Lokakuussa Pariisissa avautunut Days Are Dogs -näyttely rakentuu riippuvuuden, vallankäytön ja toiston teemojen ympärille. Niinpä se lainaa muotonsa emotionaaliselta ja psykologiselta struktuurilta, joka ohjaa tiukasti toimintaamme ja yhteiskuntaamme – viikonpäiviltä.

 

Vuodenkierto ja vuorokaudet määräytyvät maan ja auringon liikkeiden mukaan, ja kuukaudet saavat pituutensa kuun kiertokulusta. Sen sijaan seitsemänpäiväinen viikko on ihmisen keksintöä, rakennettu sosiaalinen konstruktio, jota päivittäinen toimintamme on pakotettu noudattamaan. Tuo lakkaamatta toistuva sykli ohjaa monin tavoin arkeamme – se määrittää työntekoa, vapaa-aikaa ja myös henkilökohtaisia tunteitamme.

Days Are Dogs: Carte Blanche to Camille Henrot -näyttely on jaettu seitsemään osioon, joista kukin tarkastelee yhtä viikonpäivää ja siihen liitettyjä merkityksiä ja odotuksia. Näkökulma vaihtelee eri päiviin liittyvistä historiallisista merkityksistä tai mytologioista nykymaailman niille asettamiin emotionaalisiin tai sosiaalisiin latauksiin. Esimerkiksi keskiviikko (ransk. mercredi) viittaa Merkuriukseen ja kommunikaatioon, kun taas nykyään menneen muistelua varten on pyhitetty #ThrowBackThursday. Ajan ja paikan rajojen kadottua digitaalisella ajalla korostuu halumme elää samoja kokemuksia samalla hetkellä tai samana päivänä muiden kanssa. #Monday on jo kieleemme vakiintunut tunteen ilmaus.

Osa näyttelyn teoksista on esillä ensimmäistä kertaa, mutta suuri osa on Henrot’n aikaisempaa tuotantoa uuteen kontekstiin puettuna. Siinä mielessä Daria de Beauvais’n kuratoima kokonaisuus on selkeästi retrospektiivisempi kuin aikaisemmat Carte Blanche -näyttelyt. Taiteilija on valinnut mukaan myös joukon nykytaiteilijoita (Avery Singer, David Horwitz, Maria Loboda, Nancy Lupo ja Samara Scott), jotka kommentoivat teemoja omilla teoksillaan. Runoilija Jacob Bromberg on tehnyt näyttelyyn sarjan runoja ja tekstejä, jotka kommunikoivat kutakin viikonpäivää käsittelevän osion kanssa. Tekstit ovat esillä ranskaksi ja englanniksi, mutta käännökset eivät vastaa täydellisesti toisiaan. Se on vain yksi näyttelyn kielellisistä peleistä, joka tarjoaa vaihtoehtoisia luentoja teoksiin ja niitä kehystäviin päiviin.

Retrospektiivisestä luonteestakin johtuen näyttelyssä nousevat esille Henrot’n teoksissaan usein aiemminkin käsittelemät teemat: kommunikaatio, vallankäyttö, kielelliset monimerkitykset ja väärinymmärrykset, erilaiset koodistot ja arkistot, antropologiset menetelmät sekä erityisesti struktuurit ja auktoriteetit – olivat ne itse luomiamme tai ulkopuolelta annettuja.

 

Näyttelyn avaava Saturday on Henrot’n uusi 20-minuuttinen 3D-tekniikalla toteutettu videoteos, joka päällisin puolin seuraa seitsemännen päivän adventistien uskonnollisia menoja, erityisesti lauantaina vietettävää sapattia ja kasterituaaleja. Käytännössä teos on Henrot’lle ominainen hieno kaleidoskooppimainen universumi. Taiteilija rakentaa erilaisten instituutioiden ja järjestelmien hallitseman kuvan nykymaailmasta, jossa informaatiotulva, sosiaaliset rakenteet, maailman historia, tiede ja digitaaliset kerrostumat, hyvinvointimyytit ja maaninen terveyden tavoittelu yhdistyvät.

Informaatiotulva puskee 3D-teknologian avulla kirjaimellisesti silmien eteen loputtomana uutisbannerien virtana kuvitteelliselta Hope Channel –televisiokanavalta. Videossa tarkkaillaan mikroskoopin näytelasilla mönkiviä luontokappaleita kuin koe-eläimiä, mutta perspektiivi on käännetty ylösalaisin. Uskonnolliset ja sosiaalisen median yhteisöt sulautuvat Henrot’n kollaasissa yhteen – meitä tarkkailee joko jumala tai Facebook. Erilaiset järjestelmät hallitsevat kaikkia, mutta samalla haemme rutiineista ja yhteisöistä turvaa, tajusimmepa sitä tai emme.

Immersiivisen katsomiskokemuksen tarjoava, myös sisällöllisesti vahvasti perusteltu 3D-tekniikka luo uuden kerroksen kastamisen ja veden alle upottamisen tematiikkaan. Hengellinen ja uskonnollinen kuvasto saa rinnalleen lääketieteellisen, botox-neuloista ja teknologiautopioista tai huippu-urheilusta rakentuvan vastineen. Kuitenkin niissä on selkeästi jotain samaa. Molemmat tavoittelevat jonkinlaista uudelleensyntymää, joko upotuskasteen tai nuorennusleikkauksen myötä.

Näyttely vaatii katsojalta paljon sekä valtavan kokonsa että paneutumista edellyttävän sisällön vuoksi. Henrot on käsittämättömän monipuolinen taiteilija, jonka työskentely käsittää videota, installaatioita, veistoksia, piirroksia, maalauksia ja esineteoksia. Teosten kerroksellisuus, teoreettinen syvyys ja niihin sisältyvät lukemattomat kirjalliset viittaukset tekevät näyttelykokemuksesta samalla haastavan että nautinnollisen. Samalla suuret, materiaaleiltaan ja ripustustavoiltaan vaihtelevat installaatiot tuovat mukaan tarvittavaa leikkisyyttä ja visuaalista mielenkiintoa.

Monissa kielissä viikonpäivät ja niiden nimet ovat tiiviisti sidoksissa taivaankappaleisiin ja astrologiaan. Maanantai viittaa kuuhun, lauantai Saturnukseen ja tiistai on sodan jumala Marsin päivä. Niinpä Palais de Tokyossa tiistain kohdalle on ripustettu Tug of War –teoskokonaisuus, joka ensiesitettiin Henrot’n If Wishes Were Horses -näyttelyssä Wienin Taidehallissa viime keväänä. Installaatio koostuu suuresta areenamaisesta tilasta, johon sijoitetut treenipatjat sekä ja fyysisen kamppailun tunnetta uhkuvat, mattoihin kettingeillä pakotetut metalliveistokset luovat kilpailemiseen, valtasuhteisiin ja väkivaltaan viittaavia assosiaatioita. Kokonaisuuteen kuuluvassa videossa Tuesday jiu-jitsu –kamppailijat saavat rinnalleen kilpahevoseen kohdistuvat lähes fetisistisesti kuvatut valmistautumisrituaalit.

 

Camille Henrot: Office of Unreplied Emails, 2016. Kuva: Rosa Kuosmanen

 

Astrologiassa keskiviikko on Merkuriuksen ja kommunikaation päivä. Henrot on valinnut keskiviikon kohdalle teoksensa Office of Unreplied Emails, jossa taiteilijan satoihin spam- ja massapostitusviestien tulvaan henkilökohtaisesti vastaamat empaattiset viestit täyttävät kokonaisen hallin. Teos esitettiin vuonna 2016 Berliinin biennaalissa ja EDITissa siitä kirjoitettiin tässä jutussa.

Samanlainen nykypäivän arkeologia sekä Henrot’lle ilmeisen keskeinen arkistoinnin ja systemaattisuuden tarve tulee esille The Pale Fox -installaatiossa, joka koostuu sadoista eBaysta hankituista esineistä. Sattumanvaraisilta vaikuttavat esineasetelmat on kuitenkin tarkkaan järjestetty ja luetteloitu kuvaamaan erilaisia kehityskulkuja ja muodostavat eräänlaisen koko maailman kattavan museon. Sama antropologinen lähestymistapa on myös Jewels from the Personal Collection of Princess Salimah Aga Khan -teoksessa, jossa Henrot on liittänyt New Yorkin Upper East Sidelta keräämänsä ja prässäämänsä kukkakokoelman arvokkaan jalokivikokoelman huutokauppakatalogiin. Teos oli esillä New Museumissa Henrotin The Restless Earth -näyttelyssä 2014. Aiemmin esitetyistä teoksista mukana on myös muun muassa kielellisillä rinnastuksilla leikkiviä Ikebana-teoksia sekä Venetsian biennaalissa vuonna 2013 palkittu Grosse Fatigue -video.

Viikonpäiväjaottelu on selvästi myös valtavan tilan hahmottamista ja hallintaa helpottava käytännön ratkaisu, joka toimii joidenkin teosten kohdalla paremmin kuin toisten. Kokonaisuus on kuitenkin hämmästyttävän ehjä ja tasapainoinen, ja teosten yhtäaikainen näkeminen saa uudella tavalla hahmottamaan niitä yhdistäviä teemoja. Henrot’n töissä toistuvat erilaiset disruptiot ja kielelliset monimerkitykset, joiden kanssa katsoja joutuu kamppailemaan. Ensisilmäykseltä tutut asiat – kukka-asetelmat, spämmiviestit tai kuntosalielementit – ovatkin tarkemmin katsottuna täynnä absurdeja nyrjähdyksiä, jotka vaativat kyseenalaistamaan totutut merkityksenannot. Näyttelyn nimikin on sanaleikki, joka eri kielille käännettäessä luo assosiaatioita päinvastaisiin asioihin.

Urakkaa helpottaa, että Henrot’n työskentely vaikuttaa korostavan nimenomaan erilaisten tulkintojen mahdollisuutta ja kannustavan binäärisen oikea – väärä -ajattelun vastustamiseen. Ennen kaikkea Days are Dogs pyrkii paljastamaan ja kyseenalaistamaan instituutioiden ja rakenteiden yksilöön kohdistamaa valtaa. Henrot olisi halunnut muuttaa näyttelyn ajaksi jopa museon aukioloaikoja ja pitää museon suljettuna jonain toisena päivänä kuin totutusti maanantaina. Aikakäsitys tai niinkin itsestäänselvä järjestelmä kuin viikko ei kuitenkaan ole muuttumaton. Kasvava pätkätyöläisten ja itsenäisesti työskentelevien joukko murtaa perinteisten työpäivien merkitystä. Digitaalisuus on muovannut aikakäsitystämme hämärtäen vapaa-ajan ja työn rajaa. Emme huomaa päivän päättymistä enää auringonlaskusta, vaan puhelimen night-shift-modesta.

Henrot saa ajattelemaan viikkoa nimenomaan alistavana systeeminä, joka kenties ei palvelekaan yksilöä parhaalla mahdollisella tavalla. Aina tiettyinä päivinä toistamamme tavat, velvollisuudet ja kokemukset saavat projisoimaan tiettyjä tunteita tiettyyn päivään. Kaikki toisto luo riippuvuutta, olipa se hyvää tai pahaa. Yhtäkkiä henkilökohtaisesta ajankäytöstä sekä totuttujen konventioiden ja sosiaalisen paineen tietoisesta murtamisesta tulee vallankumouksellinen valinta.

 

Days Are Dogs: Carte Blanche to Camille Henrot

18.10.2017 – 7.1.2018
Palais de Tokyo

Pääkuva: Camille Henrot, The Pale Fox, 2017. Kuva: Rosa Kuosmanen

Rosa Kuosmanen
Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*