Kolmantena päivänä Art Basel käynnistyy taiteilija-esikuva -keskustelulla. Pöydän ääreen on pyydetty kahta taiteilijaa ja heille on annettu mahdollisuus kutsua mukaan oma esikuvansa tai taiteilijaa tukenut henkilö. Keskustelu siirtyy molempien taiteilijoiden kohdalla internetin tematiikkaan ja yleisössä on nainen, joka kotkottaa kuin kana aina, kun joku sanoo ”postinternet”.

Hans Ulrich Obristin vieressä istuu Damon Zucconi, joka on kutsunut mukaan JODIn. Hollantilaiskaksikon työ tietokone- ja tietoverkkopohjaisen taiteen alalla on laajasti tunnettu ja JODIlla on ollut myös suuri merkitys Damonin työskentelylle. Keskustelu kulkee urakehityksen, inspiraation ja muiden arkipäiväisten aiheiden kautta internettiin sekä sosiaaliseen mediaan. Pohdiskelen paneelikeskustelua kuunnellessani, mikä rooli webillä on Art Baselissa ja miten kaupallista internettaide yleensäkään on.

Hyvän johdatuksen JODIn maailmaan saa Alexander Gallowayn e-fluxissa sijaitsevasta tekstistä Jodi’s Infrastructure. Artikkelissa Alexander lähtee modernin ja epämodernin määritelmien eroavaisuudesta, eli siitä, mikä perustavanlaatuinen eroavaisuus modernistisessa ja epämodernistisessa (muussa kuin modernistisessa) taiteessa tulee esille. Modernistisessa toimitaan kontekstin kanssa niin syvällisesti, että sisältö ja konteksti sekoittuvat. Gallowayn sanoin, ”Infrastructure is everything”. Epämodernistisessa sisältö luo oman kontekstinsa ja teokseen sidonnaiset tekniset, paikalliset tai sosiaaliset yhteydet ovat sivuseikkoja. JODIn teokset sijoittuvat tietoverkkoihin, internet-selaimiin tai niiden tiettyihin osiin, teokset toimivat niissä. Näin ollen modernistiset piirteet virtaavat niissä vuolaina. Kiinnostavaa onkin miten modernismi tässä yhteydessä näyttäytyy kimpoilevana tendenssinä.

Jamian Juliano-Vellani on kutsunut keskusteluun läheisen ystävänsä Brian Belottin. Postinternet mainitaan monta kertaa peräkkäin ja yleisöstä kuuluu kimakkaa kaakatusta. Mieleen jää erityisesti Jamianin kertomus Brianin hänelle lahjoittamasta kirjasta, joka käsittelee Frank Sinatran maalauksia. Kirjassa on laaja katsaus Frankin tuotantoon amatöörimaalarina ja Jamian kuvailee kökköä maalaustapaa, joka toisinaan kuitenkin lipsahtaa cooliksi. Sinatran työtapaa Jamian kuvailee dj-mäiseksi: Frank ottaa sampleja ja miksailee tunnettuja maalareita suvereenin amatöörimäisesti. Jälkeenpäin jäin vielä miettimään, oliko Frank Sinatra maalarina modernisti vai epämodernisti.

Viimeisen Art Basel-päivän päättää keskustelu nimeltä Video Collection Evolution, joka nimensä mukaisesti käsittelee videotaiteen keräilyssä tapahtunutta käännettä. Moderaattoriksi on tuotu LOOP Barcelonan Carlos Durán, jonka seurana keskustelevat zürichläisen collectorspacen johtaja Haro Cumbusyan, ArtFactsin johtaja Marek Claassen ja taiteilija Basim Magdy. Moderaattori tuo ilmi videotaiteen hillittömän nopean yleistymisen merkittävissä julkisissa kokoelmissa ja mainitsee erityisesti Reina Sofian kokoelman, jossa videotaideteokset ovat lisääntyneet huomattavasti nopeammin suhteessa muihin teostyyppeihin. Keskustelunaihe siirtyy taidevideoiden näyttöön, maksukäytäntöihin ja internettiin, mikä ei ole mitenkään yllättävää. Basim Magdy toteaa saaneensa huomattavasti näkyvyyttä jakamalla osaa videotuotannostaan ilmaiseksi verkossa. Basim mainitsee jakelukanavana erityisesti tumblrin, jossa erästä hänen klippiään oli jaettu yli puoli miljoonaa kertaa. Tärkeä pointti tumblrin kohdalla on myös sen käyttäjäryhmä, joka koostuu nuorista aikuisista, ikäryhmästä jota taiteilija ei itse koe pystyvänsä tavoittamaan valkoisen kuution sisällä. Marek ei tunnu sulattavan tätä internettiä, ja pohdiskelee miten tämä holtiton videoiden jakaminen saataisiin suitsiin ja maksulliseksi. Yleisestikin keskustelussa tuntuu vahvana intenetistä vedenjakajana kaupallisuuden ja epäkaupallisuuden kysymyksissä. Yhtäällä se nähdään vapaana kanavana, jossa taiteilija voi toimia itsenäisemmin ja ketterämmin, toisaalla taas kuumottavat ne directorit jotka haluavat kontrolloida levitystä ja maksullistaa tietoverkon vapauden.

Tässä vaiheessa ajatukset palaavat toisen messupäivän iltapäivään, jolloin olin kuuntelemassa keskustelua legendaarisesta Gretchen Benderistä, jonka ikoninen Total Recall-teos löytyy myös Art Baselin päänäyttelystä. Palaan neljäntenä päivänä Unlimitediin ja käyn läpi kaikki teokset, jotka tuohon saakka olin jollain tapaa onnistunut ohittamaan. Total Recall vuodelta 1987 on yksi näistä. Teos koostuu 24 tv-ruudusta ja kolmesta suuremmasta näytöstä, joilla katsoja näkee 80-luvun lopun mainoskuvastoa ja tietokonegrafiikkaa. Musiikki on siedettävällä tasolla, vaikkakin alkuperäisteoksessa se aihetta sivunneen AA Bronsonin mukaan oli kuurouttavan kovaääninen. Benderin teos nojaa tukevasti oman aikansa tekniikkaan ja kuvastoon, joka saattoi osaltaan johtaa teoksen sivuuttamiseen 2000-lukua lähestyttäessä teknisen kaluston kehityttyä sirommaksi. Yhtälailla tekniset ratkaisut tuovat teokseen nykykatsojan silmissä nostalgiaa ja myös sitovat teoksen kiinnostavalla tavalla siihen aikaan, kun videoteos oli vielä nuorempi laji eikä se koostunut pelkästään immateriaalisesta projektiosta. Lopulta juuri nämä materiaaliset piirteet luovat teokselle sen kontekstin ja sen omintakeisen infrastruktuurin.

Mitä ajattelen Art Baselista nyt messujen päätyttyä? Monella tapaa tapahtuma tuotti yllätyksiä, erityisesti juuri keskustelutilaisuuksien kautta. Lippua hankkiessani en odottanut, että suurimman osan messuajasta istuisin kuuntelemassa keskusteluita pehmeästi valaistussa Salon-tilassa, jonne sitä varsinaista lippua ei edes vaadittu. Keskustelut yllättivät yhteneväisyydellään ja koheesiollaan, suhteessa toisiinsa ja suhteessa Unlimited-näyttelyyn. Messualueen kallis espresso ei ollut yllätys, eikä tapahtuman demografinen koostumus, joskin päänäyttelyn torimainen tunnelma välillä tuotti ahaa-elämyksiä. Miljoonien eurojen taideteoksen vieressä liian rajusti leikkivät lapset saivat aikaan jännää kontrastia ja maanläheistä puuhamaafiilistä painavan hintalapun messuilla. Paljon jäi näkemättä myös, kuten esimerkiksi festivaalin huhutusti hyvin kuratoitu elokuvasarja sekä kaupunkitilaan sijoittuvat Parcours-teokset. Useaan otteeseen kuulin ohimennen ihmisten puhuvan siitä selviytyykö Art Basel vielä pitkään nykyisellä taidekentällä ja markkinoiden muuttuessa. Se jää nähtäväksi, mutta tässä vaiheessa itselleni tuntuu selvältä, että kaiken kaupallisuuden seassa Art Basel kumpuaa myös kriittisestä ajattelusta, joka omalla kohdallani saa aikaan halun hankkia jo liput ensi vuoden messuille. Ehkä siihen mennessä selviää myös postinternet-kaakattajan merkitys osana tätä kaikkea.

Art Basel-juttusarjaa on tukenut Suomen Taideyhdistys

Kuva: Hans op de Beeck, The Collector’s House, 2016

Tuomas Laulainen
Olen taidehistorioitsija ja entinen taidemaalari, joka on työskennellyt erilaisissa taidealan tehtävissä niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Termi "taidealan sekatyöläinen" pätee kyllä minuun, mutta sen sijaan kutsun itseäni mieluummin renessanssi-ihmiseksi. Kirjoittajana kiinnostun usein herkimmin juuri niistä asioista, joiden en usko muuten päätyvän esimerkiksi sanomalehden sivuille. tuomas[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*