Helsinki Contemporaryn syyskauden avaa Emma Ainalan, Ida Koitilan ja Berit Talpsepp-Jaanisoon ryhmänäyttely Time that Remains. Kävimme tutustumassa kolmen hyvin erilaisen taiteilijan teoksiin Professional Preview -tapahtumassa, jossa oli mahdollista keskustella taiteilijoiden ja gallerian edustajien kanssa teoksista sekä näyttelyn taustoista. Tunnin mittainen tapahtuma oli jotain speed datingin ja cocktail-tilaisuuden välimaastosta. Jokaisen taiteilijan kanssa oli hetki aikaa keskustella ja kysyä olennaisimmat asiat kunkin teoksista. Nyt seulomme mitä saimme heistä, ja tietenkin taiteesta, irti.

Time that Remains -näyttelyn teokset sitoo löyhästi yhteen aika ja ajan käsite. Teemaa käsitellään “subjektiivisesti ja objektiivisesti, kuvallisuuden ja kielen keinoin, sadun ja tieteen maailmoissa”, mikä herättää heti aluksi kysymyksen siitä, miten taiteessa voi käsitellä juuri mitään objektiivisesti? Sadun ja tieteen maailmojen kohtaaminen on kuitenkin lähtökohtaisesti kiinnostavaa. Näyttelyssä lyöttäytyvät yhteen myytit ja muistumat, vääjäämättä meissä ja ympärillämme etenevä evoluutio sekä myös uudet konkreettiset tavat tallentaa ihminen tai hänen kuvansa, ajalta pakoon.

Ida Koitila: Ouroboros (2014)

Ida Koitila: Ouroboros (2014)

Ida Koitilan teoksissa orgaaniset materiaalit ovat pysähtyneet mykiksi muistoiksi menneestä ajasta. Taiteilija käyttää teoksissaan usein luita, simpukoita, tuhkaa ja muita eloperäisiä materiaaleja, joita hän on kerännyt ympäristöstään. Esimerkiksi Evolution -teoksen tuhkat ovat muistoja grillibileistä, joita Koitila piti ystävilleen asuessaan residenssissä Ranskassa. Kuin tulevaisuuden ihmisen kerälle kiertynyttä selkärankaa kuvaava teos Ouroboros vetoaa sekä muodollaan että myytillään. Myös siihen Koitila on etsinyt huolella monistettavaksi sopivaa kiveä. Koruttomat objektit kommunikoivat samalla niitä kuvaavien kielellisten viittausten, kuten teosnimien Ouroboros ja Evolution, kanssa. Myös ryhmänäyttelyn nimestä irrotettuna remains – jäänteet -sana konkretisoituu selvimmin Koitilan teoksissa. Teokset ovat näyttelykokonaisuuden eleettömimmät, mutta niiden hiljaisuus myös puhuttelee. Vaikka teokset jäävät aluksi Ainalan ja Talpsepp-Jaanisoon huomionhakuisempien teosten varjoon, niiden hitaammin aukeavat merkitykset alkavat avautua keskittymään malttavalle – ja kestävät aikaa.

Berit Talpsepp-Jaanisoon teokset sopivat galleriatilaan hätkähdyttävän hyvin. Erityisesti teoksen Gwenan (2014) naishahmo täyttää suurella koollaan tilan kauniisti. Myös teosten (ihon)sävyt toistuvat seinien tiilipinnoissa. Hahmojen iho on koottu valokuvista, joiden kerroksellisuus herättää erilaisia mielikuvia. Hahmot ovat kuin luoneet mosaiikkinahkansa. 3D-printtien päälle rakentuvien, eräänlaisten valokuvaveistosten representoimassa ihmisyydessä on jotain erittäin etäännyttävää ja samalla vielä tuttua. Kummallisella tavalla niistä tulee mieleen myös jonkinlaiset futuristiset memoriaalit, tai kenties tulevaisuudessa uuden teknologian mahdollistama ihmisen reinkarnoituminen kolmiulotteisena mallinnuksena. Hieman karmaiseva assosiaatio täytetyistä ihmisistä ei olekaan niin kaukaa haettu, kun näyttelytekstissä taideteokset rinnastuvat elokuvateoreetikko André Bazinia mukaillen muumioihin: olivathan muumiotkin keino säilyttää elämää representoimalla sen fyysistä olemusta.

Berit Talpsepp-Jaanisoo: Gwenan

Berit Talpsepp-Jaanisoo: Gwenan (2014)

Talpsepp-Jaanisoo paljastaa, että hahmojen esikuvat ovat hänelle läheisiä. Näyttelyteksteissä kuvataan kuinka Talpsepp-Jaanisoo on käsitellyt “taiteessaan ihmisen subjektiivisia muistoja ja historiakäsitystä. Hän myös pohtii niihin liittyvää nostalgiaa suhteessa taiteen mahdolliseen objektiivisuuteen.” Objektiivisuus kuitenkin tässä yhteydessä hämmentää. Viitataanko sillä tekstissäkin mainittuun valokuvan aiemmin ajateltuun objektiivisuuteen tai sen dokumentaariseen ulottuvuuteen? Toki valokuva tallentaa ihon epätasaisuudet ihohuokosten tarkkuudella ja 3D-printteri toistaa kasvonpiirteet ja kehonmuodot armottomina, mutta kuinka tämä oikeastaan liittyy historiakäsityksiin tai nostalgiaan?

Ensikohtaaminen näyttelyn kuopuksen Emma Ainalan teosten kanssa on hämmentävä. Erityisesti Helsinki Contemporaryn kaltaisessa galleriassa teokset tuntuvat yllättäviltä. Mitä tämä on? Keitä nämä naiset ovat? Teosten kuvasto on tunnistettavaa, mutta tuntuu vieraalta galleriatilassa ja suurten öljyväriteosten aiheina. Teoksissa tämän päivän internet-kuvasto kohtaa öljyvärimaalauksen, populaarikulttuurin tähdet prerafaeliitit sekä satuaiheet ja myytit fan-fictionin Savonlinnan lähiöissä.

Fan-fictionin vaikutelmaa vahvistaa se, että Ainala avoimesti kertoo etsivänsä teostensa hahmoille mallikuvat internetistä. Toisinaan kuvatun kohteen tunnistaa heti, toisinaan kasvot eivät tavoita esikuvaansa. Näyttelytekstissä muotoillaan, kuinka “[a]ika näyttäytyy Ainalan töissä kuvallisina, narratiivisina ja tyylillisinä kerrostumina, jotka on sävytetty sentimentaalisuudella ja Talpsepp-Jaanisoonkin käsittelemällä nostalgialla.” Sentimentaalisuus, nostalgia ja jollain tavalla jopa nolo kuvasto kääntyvät voitoksi sekä Ainalan teoksissa että olemuksessa juuri avoimuuden ja yllättävyyden kautta. Ainalan teoksissa hämmentävintä ja myös puoleensavetävintä on, ettei oikein tiedä ovatko ne nerokkaita vai vaivaannuttavan naiiveja. Niiden kohdalla miettii väkisinkin myös instituutiokontekstin vaikutusta. Samat teokset voisi kuvitella näkevänsä deviantArtissa tai kansalaisopiston kevätnäyttelyssä, mutta täällä ne ovat – ensin Taidehallissa ja nyt Bulevardilla. Nuori taiteilija saa meidät samalla kiemurtelemaan ja haluamaan lisää.

Emma Ainala: Farewell to Mermaids (Polttarit) (2014)
Emma Ainala: Farewell to Mermaids (Polttarit) (2014)

Contemporaryn näyttelyssä yhdistyvät siis sekä toteutustavoiltaan että aihemaailmoiltaan hyvin erityyppiset taideteokset. Kun taiteilijoilta kysyy teosten yhteensopivuudesta ja näyttelyn konseptista, kehuvat he sitä vuolaasti. Kuitenkin teosten yhteen nivoutuminen tuntuu enemmänkin onnekkaalta sattumalta. Aika ja ajan käsite sopii teemana lähestulkoon mihin vain, ja löyhä teema antaa vapauksia ja tilaa tulkita sitä. Eri välineillä toteutetut teokset astuvat tilallisesti toistensa reviireille, mutta onnistuvat kuitenkin täydentämään toisiaan. Saman tilan jakaessaan ne käyvät kiinnostavaa vuoropuhelua keskenään. Ja toisaalta herättävät halun nähdä enemmän teoksia yksittäisiltä taiteilijoilta.

Emma Ainala, Ida Koitila & Berit Talpsepp-Jaanisoo: Time That Remains
Helsinki Contemporary 8.8.-31.8.2014

Lue myös EDIT:in juttu Emma Ainalan teoksista.

Teksti: Rosa Kuosmanen & Sanna Lipponen
Kuvat: Helsinki Contemporary / Jussi Tiainen

 

Kommentoi

*

*