Jättiläiskasveja ja keskitysleirejä, portaita putoavia ihmisen kokoisia nukkeja ja tulevaisuuden jaetun olemassaolon pohdintaa. Moderna Museetin The Moderna Exhibition 2018 – With the Future Behind Us käsittelee suuria teemoja ja käsittää taideteoksia lähes 40 taiteilijalta.

Joa Ljungberg ja Santiago Mostyn ovat kuratoineet Moderna Museetiin vuoden 2018 edition neljän vuoden välein järjestettävästä The Moderna Exhibition -näyttelystä. Sen nimi, The Moderna Exhibition 2018 – With the Future Behind Us, viittaa aikakäsitykseen Andeilla elävän alkuperäiskansan, aimarojen, kielessä. Sen puhujien sanotaan kohtaavan menneisyyden selkä tulevaisuutta kohti. Viitatessaan menneeseen he osoittavat tilaa edessään ja kurottavat käsillään kauemmas puhuessaan muinaisista ajoista. Tulevaisuudesta, tuntemattomasta, puhuessaan he osoittavat selkänsä taakse.

Näyttelyn taustalla on ajatus siitä, että poliittisten liikehdintöjen ja katastrofaalisen ilmastonmuutoksen äärellä tuo tapa hahmottaa aikaa voi kertoa meille jotakin olennaista niistä valtarakenteista ja poliittisista tapahtumista, jotka ovat tuoneet meidät tähän tilanteeseen. Näyttelyssä on esillä teoksia melkein 40 taiteilijalta, jotka käsittelevät teoksissaan tästä näkökulmasta Ruotsia ja ruotsalaisuutta sekä yhteiskunnallisia muutoksia laajemminkin esimerkiksi kehollisuutta tai luontoa tarkastelemalla.

Ihmiskehoa tutkitaan läheltä: sen läsnäolo on lähes kosketeltavaa, ja toisaalta se käsitteellistetään täysin. Kehollisuuden teema ulottuu ihmisistä kasvikehoihin, ja teokset pyrkivät posthumanismin hengessä myös purkamaan hierarkioita ja määrittelemään ihmiskehojen suhteen muuhun biomassaan uudelleen.

Kehot ovat paitsi materiaalisia että käsitteellisiä, myös ideologioiden ja normien lävistämiä, ihanteellisia ja hirviömäisiä. Jälkimmäisiä edustavat Muhammad Alin tussipiirrokset sarjasta 366 Days of 2012 (2015). Ne ovat syntyneet Alin kävellessä ympäri Damascusta ennen pakenemistaan vuonna 2015.

Alin piirroksissa ihmis-, eläin- ja hirviökehojen osat yhdistyvät. Seinälle levittäytyvissä teosrivistöissä kuva-aiheet rinnastuvat toisiinsa ja toistuvat. Yksittäiset piirrokset voivat kuvata muutosta, eri olentojen välillä olemista tai muuttumista kokonaan toiseksi. Yhdessä kuvat tuntuvat olevan hyönteisparven tapaan jatkuvassa liikkeessä, elossa. Ne ovat kuhisevaa pintaa tai kirjoitusta kielellä, jota en ymmärrä, mutta joka silti välittää vahvoja tunteita.

 

Muhammad Alin tussipiirroksia sarjasta 366 Days of 2012 (2015). Kuva: Sanna Lipponen.

 

Jotakin hirviömäistä on myös Ingela Ihrmanin teoksessa Jättebjörnlokan (The Giant Hogweed, 2016). Se on näyttelytilassa leijuva jättiläismäinen kasvi, suurennettu Heracleum mantegazzianum eli kaukasianjättiputki. Luonnossa jopa kuusimetriseksi kasvavan kasvin nesteet aiheuttavat palovammamaisia kudosvaurioita. Kaukasianjättiputki on tuotu 1800-luvulla Aasiasta Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, joissa se on levinnyt nopeasti. Suomessa vieraslajin levittäminen pihojen ulkopuolelle on lailla kielletty.

Ihrmanin teoksessa kasvikeho on huolellisesti toisinnettu mutta muunneltu alkuperäistä kokoaan suuremmaksi. Suurennettuna kasvi onnistuu asettamaan suurennuslasin alle tuntemattoman pelon lisäksi ihmisen tekojen arvaamattomat seuraukset.

Anna-Karin Rasmussonin videoinstallaatio Mater Nostra (2017) käsittelee ihmisten välisiä valtasuhteita, tahdonvoimaa ja empatiaa. Videolla paksuun ihonväriseen pukuun pukeutunut taiteilija kiskoo lähes itsensä kokoista nukkea rappuja ylös. Hän kantaa tai kärrää nukkea pyörätuolissa vaivalloisesti porras kerrallaan. Kun hän lopulta pääsee ylös, nukke putoaa. Sen veltto keho kierii raput alas. Se vääntyy irvokkaasti, ja punainen verenkaltainen leviää pitkin portaita.

Teoksen nimi on latinaksi “meidän äitimme”. Millainen on tuo äiti, joka ensin ponnistelee kiskoakseen nuken ylös ja päästää sitten irti? Miltä tuntuu katsoa, kun avuton, veltto keho putoaa alas, ja aloittaa taas alusta?

 

Anna-Karin Rasmusson, Mater Nostra, 2017. © Anna-Karin Rasmusson.

 

Empatia on läsnä lohdullisemmalla tavalla Sven X-et Erixsonin öljyvärimaalauksessa Flyktingar i Malmö Museum (Refugees in Malmö Museum, 1945). Vaikuttava teos kuvittaa todellista tapahtumaa, jossa Malmön taidemuseon johtajan Ernst Fischerin päätöksellä museo avasi ovensa keskitysleirien selviytyjille. Heidän kuihtuneet, luurankomaiset kehonsa ja hoitajien valkoisina hohtavat hahmot tekevät näkymästä epätodellisen ja painajaismaisen. Samalla se on täynnä lohtua. Tämän teoksen kohdalla menneisyyteen katsominen tuntuukin erityisen tärkeältä ja kipeältä aikana, jona uusnatsit marssivat kaduilla.

 

Sven X-et Erixson, Flyktingar i Malmö Museum [Refugees in Malmö Museum], 1945. Kuva: Sanna Lipponen.

 

Hanni Kamalyn video Head, Hand, Eye (2017) käsittelee toiseutta ja valtaapitävien tapaa määritellä toisten kehoja. Dehumanisaation mekanismeista erityisesti kehon fragmentaatioon keskittyvän teoksen kuvavirrassa vilahtavat Simpsonit ja Talking Heads. Ne sekoittuvat kuviin roomalaisista hallitsijoista ja giljotiineista.

Ääni videolla kertoo, kuinka päiden irrottaminen on tyypillinen osa kauhu- ja komediakuvastoa. Se kertoo roomalaisista patsaista propagandakoneistona, jossa patsailta poistettiin päät ja vaihdettiin uusiin hallitsijoiden vaihtuessa.

Se kertoo, kuinka päitä keitettiin, savustettiin ja jätettiin aurinkoon kuivumaan osana maorikulttuurin seremoniallisia rituaaleja, ja kuinka ne lopulta päätyivät kuriositeettikabinetteihin, kun maorit vaihtoivat päitä tuliaseisiin.

Se kertoo, kuinka pää paalun päässä tuntui barbaariselta ja giljotiini niihin verrattuna tehokkaalta ja edistykselliseltä.

Ennen kaikkea se kertoo, kuinka kieli kuvineen ja kulttuuri normeineen rakentuu käsitteiden ja konkreettisten kehonosien kautta, ja kuinka toisen määritteleminen petona tai syöpäläisenä mahdollistaa ja oikeuttaa epäinhimillisten asioiden tekemisen heille.

 

Hanni Kamaly, Head, Hand and Eye (still-kuva videosta), 2017. © Hanni Kamaly.

 

Kehollisuus on keskiössä myös Anna Uddenbergin veistoksissa, joissa hyperseksualisoidut naiskehot ovat läsnä vain poissaolonsa kautta. Kaikenlävistävää kulutuskulttuuria, kaupallisia objekteja ja tiloja tarkastelevissa teoksissa yhdistyvät paitsi lentokenttäsisustus, spa-huonekalut ja gynekologiset tuolit myös kontrolli, turvallisuus ja ylellisyys. Veistosta peittävää vaaleanpunaista turkisverhoilua tekisi mieli silittää, mutta siihen mukavasti istumaan asettuminen vaikuttaa mahdottomalta.

Uddenbergin möhkälemäiset pastellinsävyiset mielikuvitushuonekalut toimivat erityisen hyvin Ragna Bleyn suurikokoisten akryylimaalausten rinnalla. Niiden vesivärimäiset toisiinsa sekoittuvat sävyt hohtavat jossakin orgaanisen ja keinotekoisen välimaastossa. Tsernobyliin ja kemiallisiin reaktioihin viittaavat maalaukset ovat kiehtovia ja kauniita, harmonisia ja vaarallisia.

 

Anna Uddenbergin veistos ja Ragna Bleyn maalauksia. Kuva: Sanna Lipponen.

 

Christine Ödlundin installaatio Elektroakustiska aspekter av människa och växt (Electroacoustic Aspects of People and Plants, 2018) on vaihtelevan ja polveilevan näyttelykokonaisuuden helmi. Kasvikommunikaatiota tutkivan Ödlundin tiedettä ja metafysiikkaa lähestyvä teos perustuu keksijä ja fyysikko Nikola Teslan (1856–1943) mullistaviin sähkö- ja energiatutkimuksiin.

Installaation kierrätetystä alumiinista ja puurakennelmista koostuvat muodot muistuttavat teslakäämejä ja sähkön aaltoliikettä. Näiden elementtien väliin on asetettu läpinäkyvien lasien taakse kasveja, joista ensimmäinen on laitettu kuuntelemaan klikkaavaa ääntä ja toinen kytketty kaiuttimeen.

Ödlundin pyrkimyksissä tutkia sitä, millaisia yhteyksiä kasvien ja ihmisten välillä on mahdollista muodostaa, on kaikessa asetelmallisuudessaan ja keinotekoisuudessaan jotakin toiveikasta ja kaunista. Niissä kulminoituu näyttelyn laajempi ajatus vaihtoehtoisen jaetun olemassaolon etsimisestä antroposeenin tuolla puolen.

 

Christine Ödlund, Elektroakustiska aspekter av människa och växt [Electroacoustic Aspects of People and Plants], 2018. Kuva: Åsa Lundén/Moderna Museet © Christine Ödlund.

 

Näyttely esillä 6.1.2019 saakka.
Moderna Museet
Skeppsholmen, Tukholma

 

Pääkuva:
Ingela Ihrman, Jättebjörnlokan [The Giant Hogweed], 2016. Kuva: Sanna Lipponen.

 

Kirjoittaja kävi näyttelyssä osana Tukholman ja Tranåsin matkaa, jonka tarjosi Nordic-Baltic Curatorial Research Programme (CCA Estonia, Frame Contemporary Art Finland, CRIS, The Nordic Art Association, Sweden).

Kommentoi

*

*