Timo Wrightin Forum Boxissa esillä oleva teos Solace vangitsee välittämällä surun olemuksen sekä sen liikkeen vaikuttavalla tavalla: Suru tulee, se paisuu ja vyöryy. Sitten se laantuu, vain noustakseen taas.

Tuttujen taidenäyttelyistä ei ilmeisesti ole hyvien tapojen mukaista kirjoittaa. Siksi en oikeastaan voisi kirjoittaa Timo Wrightin Forum Boxissa esillä olevasta Solace-näyttelystä. Ja olisihan se tosi falskia kehua teosta vain, koska taiteilija on kiva. Tai vastaavasti olisi myös inhottavaa kirjoittaa siitä negatiivisesti, koska taiteilija on kiva.

Ja sitten toisaalta olisi myös todella ärsyttävää jättää kirjoittamatta näyttelystä, josta on ollut vaikuttunut – varsinkin jos niin on käynyt jopa vastoin omia odotuksiaan. Ja juuri näin minulle kävi Solacen kohdalla, ja tietenkin juuri tuosta kokemuksesta haluan kirjoittaa.

 

Olen menossa väsyneenä Forum Boxiin Timo Wrightin Solace-näyttelyn avajaisiin ystäväni kanssa ja ajattelen, että oikeastaan on hyvä, ettei minun tarvitse enkä oikeastaan voikaan kirjoittaa teoksesta, sillä odotukseni eivät ole kovin korkealla. Video tai kokeellinen dokumentti, jossa ihmiset itkevät, tuntuu lähinnä kiusalliselta. Mieleeni tulevat mainosvideot, joissa kuvataan ihmisiä jossakin tunnetilassa ja kuinka ne ”koskettavat” ihmisiä, jotka sitten jakavat niitä somessa vuolain saatesanoin. Ajattelen myös kuinka Vain elämää -sarjassa ne hetket, kun joku artisteista itkee, ovat nimenomaan niitä money shotteja. Hän on vain ihminen, hän on herkkä! Ja mitä kaikkea se ja se on saanutkaan urallaan tai yksityiselämässään kestää, voi että! Katsojat huokailevat kotisohvaltaan ja koko Hirvensalmen pitkä pöytä on affekteista tahmeana, kun artistit avautuvat ja liikuttuvat toisten selviytymistarinoista tai omasta myötäelämisen kyvystään.

Kun lopulta astun näyttelytilan verhoilla pimennettyyn takaosaan, video on juuri päättynyt. Tuntuu onnekkaalta sattumalta, että pääsen vaivatta katsomaan teoksen sen alusta ja lisäksi istumaan mukavasti sohvalle sponsorioluttölkki kädessäni. Ensimmäiseksi kiinnitän huomioni teoksen huolelliseen installointiin ja ensiluokkaiseen kuvanlaatuun. Tätä tosin olen osannut odottaa jo etukäteen.

Vasta sen jälkeen keskityn vaihtuviin vieraisiin ihmisiin edessäni. Jään katsomaan heidän kasvojaan, heidän ilmeitään, heidän eleitään. Hyvin pian yllätyn siitä, miten vangitsevaa heidän katsomisensa on. Nuo vakavat ilmeet. Silmät jotka täyttyvät kyynelistä. Kasvot jotka vääntyvät, saavat silmät puristumaan kiinni ja huulet litistymään suun levitessä ammolleen.

En odottanut tätä. Miten läsnä he ovat. Miten paljaita he ovat. Miten he antavat surun tulla.

Kyyneleet valuvat pitkin poskia joskus nopeasti kuin hädin tuskin kasvoja koskien tai kuin samalla syvää onkaloa kaivaen ja kesken matkan uupuen. Heidän kehonsa painuvat kasaan, olkapäät nousevat korviin, kädet hakeutuvat avuttomina kasvoille tai kuin lohduksi rinnalle.

Suru tulee, se paisuu ja vyöryy. Sitten se laantuu, vain noustakseen taas.

Tunnistan tuon surun lakipisteen ja liikkeen katsoessani kuinka erään naisen kyljet pumppaavat kiihdyksissään ilmaa hetkellä, jolloin hän on kuin hitaasti hukkumaisillaan hätäänsä.

Sohvalla monen metrin päässä kankaasta, johon video on projisoitu, aistin noiden vieraiden ihmisten surun. Tunnen sen painon. He ojentavat sen minulle paljaina, surussaan pieninä kuin lahjan, jota pitelen käsissäni ja tunnustelen.

Se on raskas mutta hieno lahja.

 

 

Näyttely esillä 24.2.2019 saakka
Forum Box
Ruoholahdenranta 3 a
00180 Helsinki

 

Kuvat: Timo Wright, Solace, 2017.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*