Mistä on 101-vuotias Suomi tehty? Aforismeista, Tove Janssonista, nukeista ja kultaisista pyörätuoleista. Passeista kotimaattomille kansalaisille, rotututkimuksesta ja tuhoutuneista kaupungeista. Niistä on 101-vuotias Suomi tehty – ainakin Vantaan taidemuseossa Artsissa esillä olevasta Suomi Finland 101 -näyttelystä päätellen.

Siinä missä Suomi 100 -juhlavuoden teemana oli ”Yhdessä”, pyrkii Jani Leinosen ja työryhmän Vantaan taidemuseo Artsiin kuratoima Suomi Finland 101 -näyttely avaamaan sitä, miksi Suomi ja tuo teema eivät välttämättä edelleenkään kohtaa.

Utopiaa ja sodan arkea. Passeja kansoille, joilla ei ole omaa valtiota. Suohpanterrorin Moratoriotoimisto (2018) eli dekolonialistisen itsehallinnon neuvontapalvelu. Kultaisista pyörätuoleista ja linnuista koostuva karuselli. Aforismeja, käsitekarttoja ja kierrätyskankaista tehtyjä nukkeja – kutakin laatua oman seinällisen täydeltä. Artsiin koottu kattaus on eriskummallisuudessaan hämmentävä ja lähtökohdiltaan ristiriitainen. Vaikka näyttelyssä on hienoja taiteilijoita ja valtarakenteita purkavia teoksia, joidenkin yhteys Suomeen ja suomalaisuuteen jää mysteeriksi ja toiset taas on poimittu kuin jostakin inklusiivisuuden rasti ruutuun -listasta.

”Suomi 100 -juhlavuoden teema oli Yhdessä. On kuitenkin paljon ryhmiä, jotka kokivat, että tämä teema ei kohdannut heitä. Yksi tällainen ryhmä on esimerkiksi saamelaiset. Nyt haluamme tuoda näkyväksi piiloon jääneitä ryhmiä taiteen kautta”, Artsin yleisötyön amanuenssi Eeva Hytönen kertoo.

Olenko se vain minä, vai häiritseekö jotakuta muutakin tämänkaltainen toiseuttava retoriikka ”piiloon jääneistä ryhmistä”, joita ”haluamme tuoda näkyviksi”? Olisiko jo aika käydä hiukan kriittisempää keskustelua siitä, mitä inklusiivisuus merkitsee ja millaisia ovat 101-vuotiaan Suomen taidekentän käytännöt ja valtasuhteet?

Raikkaan ja tietenkin myös loputtoman turhauttavan tulkinnan niistä esittää Warda Ahmed sarjakuvassaan Whitemalesplaining by Riiko Sakkinen (2016). Taiteilijalle liitettyjen puhekuplien sisältö kertoo paljon:

”Mä teen stereotypioita näkyväksi!”
”Herätän keskustelua!”
”Ette te tajuu taidetta!”
”Mä teen antikapitalistista kritiikkiä! Taidetta!”
”Veikkaan et ootte kaikki persujen ja Trumpin trolleja!”

Asetelma on selvä. Suomalainen, valkoinen miestaiteilija kertoo, miten asiat ovat, ja rodullistetut ihmiset seuraavat sivusta.

Ahmedin sarjakuvat kiteyttävät kipeitä ja teräviä huomioita siitä, miten suppeana kategoriana suomalaisuus liian monille yhä näyttäytyy. Musliminainen ei välttämättä kelpaa asiakaspalvelutyöhön mutta on kätevä lyömäase feministejä vastaan.

Tekstit ovat olennaisessa osassa myös Minna Henrikssonin teoksissa. Unfolding Nordic Racial Science (2015–2017) on koko seinän mitalle levittyvä käsitekartta, joka avaa pohjoismaista rotututkimusta vuosilta 1850–1945. Henriksson on toteuttanut teoksen yhteistyössä Ruotsin Historiallisen Museon tutkimusjohtajan ja arkeologi Fredrik Svanbergin kanssa. Teoksesta voi oppia muun muassa, että vuonna 1873 Karjalaan suuntautuneen tutkimusmatkan ja lukuisten kallonmittausten jälkeen Gustaf Retzius päätteli, että karjalaiset ovat hiukan ”arjalaisempia” kuin muut suomalaiset ”rodut”. Yhdessä Carl Magnus Fürstin kanssa Retzius taas päätteli, että yli 10% ruotsalaisista on ”puhdasta arjalaisrotua”. Ruotsin ensimmäinen rotubiologi Herman Lundborg oli innokas maahanmuuttokriitikko ja edisti Ruotsin ensimmäistä maahanmuuttolakia vuonna 1927. Tänään 6.12.2018, Suomen itsenäisyyspäivänä, Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen uusnatsit marssivat Helsingin kaduilla.

Maahanmuuttoon liittyvät lait ja niihin niveltyvät sanat ovat keskiössä Bita Razavin videoinstallaatiossa How to Do Things with Words: A Legal Performance (2011). Videolla teheranilaissyntyinen Razavi menee naimisiin Jaakko Karhusen kanssa. Vihkitoimitus ja sen aikana lausutut sanat muuttavat heidät aviopariksi. Teokseen kuuluvissa kehystetyissä papereissa olevat sanat vahvistavat avioliiton ja antavat oleskeluluvan. Sanat muuttavat asioita, ne määrittelevät suhteen toiseen ihmiseen ja Suomen valtioon. Sanojen kanssa on siis syytä olla tarkkana.

Baran  Çağinlin kaksi teosta No Man’s Land (2018) ja The  Cities  Beneath  Our  Feet (2018) kuvaavat kahta hyvin erilaista pienoiskaupunkia. Toisessa niistä kaikki on tuhottu. No Man’s Land -installaatio rakentuu mustaan huoneeseen. Sinne sijoitetut harmaat sodan runtelemat ja hylätyt rakennukset kutsuvat hiljentymään. Kun talot ovat vain polvenkorkuisia, perspektiivin ansiosta tuhon laajuuden vaikutelma korostuu entisestään.

Toinen kaupunki taas on täynnä toivoa. The  Cities  Beneath  Our  Feet -yhteisötaideteos on syntynyt näyttelyn aikana työpajoissa, joissa vantaalaiset nuoret ovat muovailleet sen savesta. Heidän tavoitteenaan on ollut rakentaa kaikille yhteinen ja paras mahdollinen kaupunki. Tuossa utopistisessa kaupungissa jättiläiskissat makoilevat kerällä, ruusut kukkivat ja puut kasvavat mielikuvituksellisten talojen keskellä. Teoksessa yhdessä oleminen ja tekeminen, toisten kohtaaminen erilaisista taustoista huolimatta toteutuu kauniilla tavalla.

 

 

Näyttely esillä 13.1.2019 saakka.
Vantaan taidemuseo Artsi
Myyrmäkitalo / Paalutori 3
Vantaa

 

Kuvat: 
Baran  Çağinlin installaatiosta No Man’s Land (2018) | Sanna Lipponen.
Warda Ahmedin teoksesta Mistä olet kotoisin? (2018) | Sanna Lipponen.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*