Sini Pelkin näyttely Sheet No4 on kokeellinen kokonaisuus, joka rakentaa ja purkaa kuvaa tunnistamisen ja toiston keinoin. Se on kaikessa eleettömyydessään täynnä tiheitä, merkityksellisiä eleitä.

HAM-galleriassa esillä oleva Sini Pelkin näyttely Sheet No4 koostuu kahteen tilaan ulottuvasta installaatiosta, valokuvista ja videoteoksesta. Ripustus on väljä. Valokuvia näyttelyssä on vain viisi, eivätkä ne ole erityisen kookkaita. Teosnimet viittaavat muun muassa elementteihin lattialla, mutta elementeistä tunnistettavin on kuvissa toistuva naishahmo. Hänen eleensä tuntuvat merkityksellisiltä ja ristiriitaisiltakin. Kohti ojennettu käsi kutsuu, mutta pois suunnattu katse torjuu. Kuvat ovat samanaikaisesti yksinkertaisia ja vaikeaselkoisia. En tiedä mitä ne haluavat sanoa.

Silmäilen näyttelytekstejä ja etsin lisää vihjeitä näyttelyn nimiteoksesta. Sheet No4 (2018) on hiukan yli 11 minuutin pituinen videoteos – tai ”kokeellinen liikkuvan kuvan teos” kuten näyttelyteksteissä muotoillaan. Teoksessa pehmeä ääni kuvailee englanniksi määritelmien kollaasia. Hän nostaa esiin liikkeen, sen vahvojen ja heikkojen elementtien säädellyn järjestyksen sekä tapahtumien ajoituksen. Hän puhuu etäisestä vuorovaikutuksesta ja siihen liittyvistä valinnoista, keskustelusta ja kohtaamisista. Siitä kuinka niihin liittyy säädelty, toistuva käytös sekä monimutkaiset vuorovaikutusjärjestelmät. Osa kerrotusta menee minulta ohi, mutta innostun kuulemastani. Kuinka kommunikaatio perustuu hienovaraisten erojen ja toisaalta toiston tunnistamiseen. Ja kuinka väärinymmärrykset ovat väistämättömiä.

Nuo sanat ohjaavat myös kuvien katsomista ja tulkintaa. Videolla liikkuvan käden eleet ovat yhtäkkiä vielä enemmän. Katselen mustasta hihasta paljastuvaa kättä, sen lyhyeksi leikattuja kynsiä, ihon punertavan vaaleaa sävyä sekä sormissa kasvavia vaaleita karvoja. Käden liikkeet ovat hitaita ja uudella tavalla tiheitä. Sormet avautuvat viuhkaksi, ja taustalla puhuva ääni vaihtuu. Jag vill bara älska dig, se laulaa.

Kuvat ja miljööt vaihtuvat. Punavihreässä valossa kylpevä pramea aulatila tuo mieleen David Lynchin, tuulessa taipuvat heinät avaran maiseman yllä jotakin aivan muuta. Äänet taustalla ovat rauhoittavia tai kiihtyvät kilinästä ja rahinasta sireenimäiseen kiljuntaan. Välillä kamera on paikoillaan ja kuvaa liikkumatonta interiööriä. Välillä se tuntuu liukuvan kuvan pinnalla. Ylhäältä alas. Liukuva on myös kuvan tarkkuus. Kuva sumenee epätarkaksi ja palaa taas. Peittää ja paljastaa.

Pitkähiuksinen sinitakkinen hahmo makaa heinikossa. Hän nousee hitaasti polvilleen ja taipuu taakse, toiseen suuntaan kuin tuulen taittamat kasvit. Niiden punertavat takiaismaiset pallot keikkuvat tuulessa, kun hahmo muljuaa ja liikkuu sitten tuulen suuntaan kuvatilan poikki. Taustalla särisee ja kohisee vuorotellen. Kun hahmo nousee ylös, hän rajautuu niin, että näen hänet vain navasta alaspäin. Näyttää siltä, että hän katselee alla avautuvaa maisemaa. Hänen kätensä näyttää kysyvän jotakin. Taas tuo ele, joka on kuin ehdotus tarttua käteen. Sinitakkinen hahmo vaihtuu kasvoihin punaisessa valossa. Valo kohtaa kasvojen pinnan ja värjää sen.

Palaan mielessäni näyttelyn nimeen, Sheet No4. Se viittaa valokuvan pinnakkaiseen. Se ei ole vielä valmis kuva, vaan vasta luonnos – se on itsessään kuin ehdotus valmista teosta varten ja sitä voi käyttää merkintöjen tekemiseen. Pelkin pinnakkainen on kokonainen näyttely, joka luotaa kuvien sisältämiä eritasoisia ehdotuksia.

Näitä ehdotuksia ovat esittäneet myös muut, sillä Pelkki on toteuttanut teoksensa yhteistyössä eri taiteilijoiden, Emma Hammarénin, Johan Jonasonin, Magnus Logi Kristinssonin ja Keiko Yamamoton, sekä elokuvaaja Pietari Peltolan ja äänisuunnittelija Anne Tolkkisen kanssa.

Näyttely on kuin kummallinen kollektiivinen, harkituista sommitelmista ja sattumista koostuva kollaasi. Vaikeaselkoisuudessaan se on hedelmällinen kokoelma erilaisia ehdotuksia ja itsessään ehdotus osallistua tuohon neuvotteluun ja tulkintaan. Tapa, jolla Pelkki rakentaa ja purkaa kuvaa, on tunnistamisen ja toiston kautta samanaikaisesti hienovarainen ja alleviivattu. Kokonaisuus on kaikessa eleettömyydessään täynnä tiheitä, merkityksellisiä eleitä. Hapuilua ja varmuutta.

 

 

Näyttely esillä HAM-galleriassa 25.2.2018 saakka.

 

Kuvat: Sini Pelkki, Sheet No4 (2018).

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*