25 minuuttia. Arviolta sen verran kestää bussimatka Tukholman T-Centralenista Artipelagiin, vuonna 2013 avautuneeseen ison rahan näyttely- ja tapahtumakeskukseen. Talvinen sunnuntai on valjennut kauniin kuulaana, bussissa joudun siristelemään silmiäni matalalla paistavalle auringolle. Perillä liukastelemme sisään minimalistisen skandiarkkitehtuurin hengessä luotuun rakennukseen, josta avautuvat upeat maisemat ympäröivään luontoon. Saariston mäntykalliot kehystävät päivän agendaa, suurta muotinäyttelyä.

Paljetteja, turkista, rusetteja ja kirjailuja. Videolla muotisuunnittelija Lars Wallin kertoo halunneensa tarjota kävijöille ”en liten flykt från vardagsliv”. Nyt ei tosiaan olla arkisten asujen äärellä vaan cocktail-kutsuilla tai punaisella matolla, kuten julkkisten ja kuninkaallisten suosikkisuunnittelijan näyttelyssä sopii odottaakin. Länsinaapurin seurapiiripalstoilta tuttua suunnittelijaa voisi kotimaisin referenssein kenties kuvailla sekoitukseksi Jukka Rintalaa ja Teemu Muurimäkeä. Artipelagin Fashion Stories -näyttely juhlistaa itseoppineen Wallinin 25-vuotista uraa esittelemällä yhteensä lähes 200 asukokonaisuutta, jotka on jaoteltu eri teemojen alle. Kronologisen järjestyksen sijaan Wallin on halunnut korostaa käsityön merkitystä, korkealaatuisten mittatilausasujen matkaa ideasta valmiiksi vaatteeksi. Morsius-, juhla- ja esiintymisasujen lisäksi esillä on luonnoksia, valokuvia ja toileja, valkoisesta puuvillakankaasta valmistettuja protokappaleita.

Punaisen maton sijaan kuitenkin tuntuu siltä kuin olisin eksynyt näyteikkunoiden labyrinttiin. Kankaiden himmeys ja kiilto, materiaalien keveys ja paino vuorottelevat tunnelmallisessa valaistuksessa. Lasisten vitriinien sijaan mallinuket on ryhmitelty mustien kehysten ja lähes näkymättömän ohuen verkon taakse. Mannekiinien asennot ovat jähmeän elegantteja, hahmot kiiltelevät etäisinä kuin kaukaiset, kylmät tähdet. Mekaanista liikettä tilaan tuovat nuket, jotka pyörivät itsensä ympäri esitelläkseen loisteliasta asuaan kaikki 360 astetta. Geneerinen konemusiikki vaimenee välillä alkaakseen taas uudestaan loputtoman looppinsa.

 

 

Viisi vuotta. Niin kauan on Lars Wallinin näyttely kiertänyt ympäri Ruotsia, lähtien liikkeelle vuonna 2011 Prins Eugens Waldemarsuddesta ja päätyen nyt takaisin Tukholmaan suunnittelijan juhlavuoteen päivitettynä versiona. Artipelagin Fashion Stories onkin estetiikaltaan ehyt ja hallittu kokonaisuus, sopiva suhde runsautta ja väljyyttä. Kaikki esillä oleva huokuu laatua, harmonisia mittasuhteita ja harkittuja väriyhdistelmiä. Tilaa hengittää on ilahduttavan runsaasti, mutta oivallusten sijaan se täyttyy onttoudella. Aivan kuin minulle olisi armollisesti suotu lupa koskettaa silmilläni näitä eksklusiivisia luomuksia ja sitä kautta niiden kuuluisia käyttäjiä, mutta mikään näyttelyssä ei pyri koskettamaan minua. Plakaateissa luetellaan tilaisuuksia, joissa vaatteita on käytetty, mutta en saa tietää miltä tuollaisen asun kantaminen tuntuu. Seinille kootut valokuvakollaasit ovat sitä kiiltävistä lehdistä tuttua pintaa, ilman vuosilukuja, julkaisupaikkoja tai muita kontekstitietoja.

Usein muotinäyttelyitä pohtiessani törmään kysymykseen siitä, onko itse asiassa kyse muotinäyttelystä ollenkaan. Voivatko esimerkiksi nämä ajattomuuteen pyrkivät show-asut ja klassiset iltapuvut edustaa muotia, jonka olennaisimmiksi ominaisuuksiksi useimmiten määritellään muutos, vaihtuvat vaikutteet ja niiden kierto? Muotinäyttelystä on tullut suosittu kattokäsite, jonka alla esitellään nykyään melkein mitä tahansa pukuhistoriasta käsitetaiteeseen. Muoti itsessäänkin on laaja ilmiö, jonka määritelmä muotoutuu sen mukaan tarkastellaanko sitä esimerkiksi kulttuurisesta, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta näkökulmasta. Muotinäyttelyn käsitettä lähestyttäessä merkittävämpi kysymys onkin siis se, kuinka muotia näyttelyissä esitetään. Miten museoissa ja muissa näyttelytiloissa muotia aiheena käsitellään, mistä muotinäyttelyssä oikeastaan on kyse?

 

 

70 vuotta. Se on Jean-Nöel Kapfererin mukaan ikä, jota vanhemmilla muotitaloilla on ”historiallisesti taiteellista arvoa” ja siten ne sopivat uskottavasti myös museomaailmaan. Markkinoinnin emeritusprofessori ja luksuksen asiantuntija pitää tätä nuorempien merkkien ja suunnittelijoiden museonäyttelyitä puhtaasti promootiona. Tammikuun Gloria-lehden artikkelissa esiteltiin museoiden muotinäyttelyitä yhtenä artketingin, taiteella markkinoinnin, näyttävimmistä keinoista. Kapferer kuittaa esimerkiksi Alexander McQueenin Lontoossa ja New Yorkissa järjestetyn näyttelyn pelkkänä mainoskikkana. Toki ennätysyleisöjä kerännyt Savage Beauty -näyttely on ollut muotitalolle loistavaa promootiota, aivan kuten ilmeisen suosittu Fashion Stories on epäilemättä Lars Wallinille, mutta haluaisin silti kuvitella museoiden palvelevan vielä erilaisia yleisöjä, ei pelkästään kuluttajia. Kapfererin kärkevät lausunnot painottuvatkin vahvasti luksusbrändien strategioihin ja vaikka museoidenkin asemaa pohditaan, tahtoo niiden rooli keskustelussa jäädä helposti pääasiassa kaupallisten tavoitteiden välineeksi.

Yksi esimerkki tästä on juuri se, kuinka museoiden muotinäyttelyistä keskusteltaessa muistetaan aina tuoda esiin, miten niiden avulla kaupallinen muotimaailma pyrkii nostamaan kulttuurista statustaan ja siten legitimoitumaan taiteeksi. Mutta miten tätä pyrkimystä sitten toteutetaan? Useimmiten juuri muotisuunnittelijan hahmon kautta, mistä Wallinin tapaus taitaa olla malliesimerkki. Useimmissa muotinäyttelyissä konkreettisten näyttelyesineiden syntyprosessia kuitenkin edes pyritään pilkkomaan osiin, esimerkiksi tuomalla esille historiallista kehitystä tai teknisiä rakenteita ja ratkaisuja. Designer sen sijaan esitetään vanhaan tapaan jonkinlaisena myyttisenä hahmona, luovana nerona ja visionäärinä. On tavallaan aika hassua, että niinkin eteenpäin suuntautuva ilmiö kuin muoti pakotetaan roikkumaan vanhanaikaisessa taiteilijakultissa, tuossa suurmiesihanteessa, joka romantiikan ja modernismin perintönä kulttuurissamme edelleen sinnittelee. Muotinäyttelyiden suhteen tuntuukin olevan kahdensuuntaista aliarvioimista. Yleisöjä aliarvioidaan tarjoamalla niille yksipuolisesti glamouriin keskittyviä silmäniloja. Ja samaan aikaan muotia kiinnostavana ja ajankohtaisena ilmiönä aliarvioidaan rakentamalla näyttelyitä usein saman kaavan mukaan, suunnittelijan roolin ympärille.

 

 

150 kruunua. Sillä hinnalla saa ostaa itselleen roolin eliitin pällistelijänä. Tosin Artipelagin kahvilan katkarapuleipä on vielä pääsylippuakin hintavampi. Hinnoille tuhahdellessani huomaan kuulostavani katkeralta, joten alan pohtia omia puutteitani. Ruotsalaisilla on kuitenkin kuningashuone ja kansainvälisiä tähtiä, ja ehkä vuosisatojen vauraus antaa edellytykset nauttia muiden rikkauksista ja etuoikeuksista vaivaantumatta. Tai ehkä Petra Meden Euroviisujen juontoasu ei vain ole minulle tarpeeksi läheinen ja merkittävä asia. Olen ulkopuolinen, en koe kansallista yhteisyyttä näiden asujen edustamien henkilöiden tai tapahtumien kautta, enkä tule kysyneeksi paikallisilta näyttelykävijöiltä vahvistusta. Minulle näyttelyn puvut edustavat vain tiettyä, tarkkaan rajattuun kontekstiin kuuluvaa estetiikkaa, johon en pysty samaistumaan.

Näyttelyn kiinnostavinta antia on lopulta ristiriita siinä, kuinka Wallin korostaa suunnittelevansa asiakkaan persoonan mukaan, mutta useimmat näyttelyn asut ovat kuitenkin hänen omistamiaan ja olleet käytössä useiden ihmisten päällä. Ilmeisesti tällainen kierrättäminen on tavallinen tapa erittäin kallisarvoisten mittatilausasujen suhteen, mutta couture-käytäntöä ei avata juuri muuten kuin korostamalla klassisuutta ja ajattomuutta vaatteen konkreettisen valmistusprosessin tasolla. Esimerkiksi asiakaskohtaamisen, rahaliikenteen, omistajuussuhteiden ja koulutuksen näkökulmat jäävät hämärän peittoon. Myös haute couture -käsitteen toistaminen näyttelyn yhteydessä hämmentää. Virallinen haute couture on kuitenkin Ranskan teollisuusministeriön lailla suojaama termi ja sitä luodaan vain Pariisissa, tällä hetkellä 14 muotitalon toimesta. Toki on tavallista, että couturea ja haute couturea käytetään huolettomasti mitä erilaisimmissa muotiin liittyvissä yhteyksissä, mutta isolta muotinäyttelyltä toivoisi tarkkuutta käsitteiden suhteen, vaikkei didaktiivisessa museossa ollakaan. Fashion Storiesin kauniit vaatteet eivät nyt selvästikään riitä minulle. Se, mikä olisi tärkeää ja kiinnostavaa tuntuu irralliselta ja päälle liimatulta. Se, mikä on pääosassa jättää lopulta tyhjän olon ja paljon kysymyksiä ilmaan leijumaan.

Toisaalta, Fashion Storieshan on aiheeltaan nimenomaan kapitalismin ja konservatiivisuuden ytimessä, joten ehkä on liikaa vaatia sen käsittelytavalta jotain muuta. Glorian jutussakin päädytään lopulta kysymään mitä muuta museoiden muotinäyttelyt voisivat tarjota. Muodintutkija Annamari Vänskä muistuttaa, että kuratoiduille teemanäyttelyille olisi designer-nimien ohella tilausta. Ristiriitaa kysynnän ja tarjonnan välillä kuitenkin syventää se, että museot ovat yhä enemmän riippuvaisia ulkopuolisesta rahoituksesta. Tämä tekee etenkin kriittisten muotinäyttelyiden rakentamisesta haastavaa, sillä muotimerkit valvovat tarkkaan sitä, millaisissa yhteyksissä niiden tuotteita esitellään. New York Timesin mukaan yhteiskunnallinen tilanne alkaa näkyä näyttelyiden lisäksi myös museoiden kokoelmapolitiikassa. Marraskuussa 2016 julkaistussa America’s Great Divide – About How to Archive Its Fashion -artikkelissa kuvataan Yhdysvaltojen poliittista kahtiajakoa museokentän ja muotinäyttelyiden näkökulmasta. Metropolitan Museum of Artin pukukokoelmassa tallennuksen painopiste on kansainvälisten suunnittelijoiden muotinäytösten uniikkikappaleissa, kun taas esimerkiksi Michiganin Henry Ford Museumissa korostetaan lahjoituksina saatujen asujen käyttäjää, hänen sosiaalista ja kulttuurista statustaan. Tässä mielessä designer-vetoinen näyttely edustaa vielä elitististä, abstrakteihin ideoihin perustuvaa lähestymistapaa, kun taas amerikkalaisen seurapiirikaunottaren pukukokoelma populistista, kansan syviin riveihin vetoavaa nostalgista näkökulmaa.

Tässä valossa Fashion Stories näyttäytyy jonkinlaisena merkkinä designer-näyttelyn siirtymisestä elitistisestä populistisen suuntaan tällä kuvitteellisella muotinäyttelyjanalla. Suuri nimi (aka valkoinen keski-ikäinen mies) -näkökulma on taidehistorian kaanonista tuttu käyttöliittymä, jolla saadaan konservatiivisetkin yleisöt liikkeelle, mutta kuinka kauan heitä vielä riittää? Wallinin näyttely tuntuu lopulta hellyttävän vanhentuneelta. Esillepanoon on toki panostettu viimeisen päälle, mutta sen luomat vaikutelmat glamourista ja kuninkaallisista ovat auttamattoman muinaisia. Kuin viisikymmentäluvulta tähän päivään eksynyt viimeinen dinosaurus. Silkkipukujen rinnalla näennäisen ”rajuista” toileista on tehty veistoksellisia valaistuksilla ja rinnastuksilla, ne toimivat portteina satumaailmaan, myönnytyksinä rakenteiden paljastukselle. Kertomatta kuitenkaan juuri yhtään mitään. Näyttelyn näkökulmaksi kerrotaan käsityön merkitys ja koko prosessin esittäminen, mutta suunnittelijaa lukuun ottamatta käsityön tekijät, heidän taitonsa ja roolinsa ei ole näkyvillä. Näyttelyn pääpaino on niin vahvasti fantasiamaailmassa, tavoittamattoman ”designeriuden” esittämisessä, että käsityötaidon merkitys ja eettisen slow fashionin idea jäävät ohuiksi sivujuonteiksi. Populistista päiväunta ja silmänlumetta parhaimmillaan.

 

 

50 000 vuotta. Sen ikäinen on vanhin löydetty ihmisen valmistama neula. Paluumatkalla bussissa mieleeni muistuu taas uutinen denisovan ihmisistä ja Altain vuoriston alueella sijaitsevasta luolasta tehdyistä löydöistä. Löydöt ovat muuttaneet käsityksiä esi-ihmisten kehityksestä ja teknisestä osaamisesta, sillä niiden myötä tieto hypähti hetkessä 10 000 vuotta taaksepäin. On huikaiseva ajatus, että tuo vielä käyttökunnossa oleva luinen neula eroaa hyvin vähän tämän päivän työvälineestä, jota haute couturenkin luomiseen tarvitaan. Neulaa käyttävien käsien liike yhdistää meidät yhtäkkiä kymmenien tuhansien vuosien taakse ja antaa perspektiiviä koko ketjuun alkeellisesta vaatteiden valmistuksesta teollistumiseen ja muodin järjestelmän syntyyn ja lopulta koko ilmiötä eri tavoin representoivaan muotinäyttelyyn. Miten pieneltä hetkeltä vallitseva aika tuntuu, miten ohikiitävältä ajatukselta vaikkapa muodin henkilöityminen tiettyihin yksilöihin. Ehkä pian teemme lähihistoriasta (tai lähitulevaisuudesta!) uuden mullistavan löydön, joka muuttaa sen miten muotinäyttelyitä tehdään ja koetaan.

 

Lars Wallin – Fashion Stories
4.11.2016-12.3.2017
Artipelag
Artipelagstigen 1, Gustavsberg

 

Kuvat: Artipelag / Jean-Baptiste Béranger

 

Essee on ensimmäinen osa EDITissä vuoden 2017 aikana julkaistavasta muotinäyttelyitä käsittelevästä juttusarjasta. Myöhemmin keväällä aiheen tiimoilta vieraillaan muun muassa Lontoossa ja Antwerpenissa tutkimassa sitä, mitä muuta muotinäyttelyillä on tarjota. Suomen Taideyhdistys on tukenut juttusarjan toteuttamista.

 

Anu Pasanen
Olen yleishumanisti, vapaa kirjoittaja ja akateeminen ompelija Turusta. Useimmiten tarkkailen luontoa, ihmettelen sanoja ja tutkin muotia. Taiteessa, kirjoittamisessa ja elämässä olen kiinnostunut pienistä liikahduksista pinnan alla. anu[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*