Matka Hyrynsalmelle Mustarinda-taloon mutkittelee metsien lävitse, vaaran laelle. Perillä Edge Effects -näyttelyssä alkaa puolestaan toisenlainen matka, joka vie lumisiin erämaihin, tulevaisuuden aavikolle, ureankatkuiselle rannalle Serbiaan sekä kivelle rakennettuun suojaan.

Mustarinda 2017 – Edge Effects -näyttely on osa viisivuotista sekä tieteen että taiteen keinoja yhdistävää Frontiers in Retreat -projektia. Seitsemän eri puolilla maailmaa toimivan residenssin ja taidekeskuksen yhteishankkeessa taiteilijat pohtivat ekologisia kysymyksiä ja niiden mahdollisia ratkaisuja paikallisissa olosuhteissa. Edge Effects -näyttelyn taiteilijat ovat Sylvia Grace Borda, Elina Vainio, Nabb+Teeri sekä mirko nikolić.

Hyrynsalmella Kainuussa sijaitseva Mustarinda-talo tarjoaa ekologisia kysymyksiä luotaavalle näyttelylle osuvat puitteet. Aiemmin kouluna palvellut rakennus on Paljakanvaaran ainoa asuttu talo, jonka ympäriltä vanhat metsät laskostuvat joka suuntaan. Talvisin Paljakka ja viereinen Lumivaara ovat mikroilmastonsa vuoksi Suomen lumisimpia alueita heti Käsivarren Lapin jälkeen. Parhaimmillaan kinokset ovat kertoman mukaan olleet yli kolmemetrisiä.

Lumi onkin keskeisessä osassa Vancouverissa ja Glasgow’ssa työskentelevän taiteilijan, Sylvia Grace Bordan teoksissa. Borda työskenteli Mustarinda-residenssissä keväällä 2016 ja tässä näyttelyssä häneltä on esillä kaksi teossarjaa. Sarjan Snow Cameras / Lumikamerat Borda toteutti yhdessä J. Keith Donnellyn kanssa. He pyrkivät toteuttamaan ensimmäiset lumesta valmistetut biohajoavat kamerat. Lumiset linssin ja heijastusseinän sisältävät camera obscurat heijastivat paitsi luonnon muuttuvia kuvia, myös ihmisten ja ympäristön suhteita.

Toinen Bordan teossarjoista luotaa myös luonnon valokuvaamisen erilaisia tapoja. Mitä jos luonto tekisikin itse omat kuvansa? Living Pictures / Eläviä kuvia -sarjassa metsästyskamerat kuvasivat eläinten liikkeitä. Metsästyskameran pysäytyskuvat, autonomiset luontovalokuvat, heräävät näyttelyssä oivalla tavalla uudelleen eloon esillä olevissa pienissä kirjasissa, joiden sivuja lehteilemällä eläimet löytävät jälleen liikkeen.

Vaikka Bordan tutkimat teemat ja niistä versoneet prosessit ovat kiehtovia, on niiden näyttelyssä näkyvä osuus hiukan kömpelö. Pieneen tilaan on sijoitettu eläinten suolakiviä, puukarahka ja aivan liikaa valokuvia. Kuvat ovat lumikameran rakentamisen tunnollista dokumentaatiota eivätkä autonomiset luontokuvatkaan valitettavasti jaksa pitää mielenkiintoa yllä. Katse ohjautuu mieluummin ikkunasta avautuvaan luontokuvaan, niittymaisemaan ja metsän reunaan.

Elina Vainion teos Tools buried in Future / Työkaluja hautautuneina tulevaisuudessa (2017) on sijoitettu viereiseen, edellistä avarampaan huoneeseen. Se on versio hänen aiemmin tänä vuonna Helsingissä, Oksasenkatu 11 -galleriassa, toteuttamastaan teoksesta Kuvitteellisen pula-ajan työkaluja hautautuneina tulevaisuudessa (2017). Molemmat teokset koostuvat pääosin löydetyistä esineistä ja hiekasta. Silti teokset syntyvät eri tiloissa uusina ja onnistuvat samalla huokumaan jotakin ikiaikaista.

Mustarinda-talon puiselle lattialle levittyvä hiekkakenttä on niin riisuttu, että huomio kiinnittyy yksityiskohtiin – hiekan rakenteeseen, muotojen tarkkarajaisuuteen. Esineet kohoavat hiekasta eleettöminä, ajattomina ja terävinä. Ne ovat hautautuneita ja silti esillä, tulevaisuuden löydettävissä ja ihmeteltävissä.

Hiekkakenttä on muutoin tyhjässä huoneessa outo ja voimakas ilmestys. Se muuttaa paikan ja ajan. Entä jos ihmiset ovatkin näyttelyvierailun aikana kadonneet maailmasta? Ikkunoista näkyvät ympäröivät metsät tukevat mieleen juolahtavaa ajatusta siitä, että ehkä jäljellä ovatkin enää vain tämä talo, nuo esineet, hiekka, luonto ja valo.

Vaikka maailma ympäriltä olisi loppunut, jatkuu näyttely yläkerrassa. Sinne kiivetään ulkokautta puisia portaita pitkin ja kun tilaan astuu sisälle, avautuu eteen heti jännittävä näkymä. Janne Nabbin ja Maria Teerin Fallouts / Laskeumia (2016–2017) koostuu hirsien väliin klipsien ja rimojen avulla ripustetuista vesiväritöistä. Ne ovat yksityiskohtaisia ja niiden värit korostavat valkoisesta tyhjyydestä syntyviä tai siihen hajoavia muotoja, joita en tunnista. Laskeumia virittelee kuitenkin juuri oikealla tavalla villin installaation Thinking of Invertebrates / Ajattelen selkärangattomia (2017) tunnelmaan.

Hirsirakenteiden lomaan on räjähtänyt jotakin värikästä silppua. Silppu paljastuu Suomenlinnan rannoilta kerätyiksi impulssiletkuiksi, joita on aseteltu papintappajan toukkien nakertamiin käytäviin ja vanhoihin naulanreikiin. Kaiken keskellä riippuu t-paita, jonka rintaan on kiinnitetty värikäs ryijy. Sen kuvio paljastuu kaurahiutaleita ruokailevaksi turkiskuoriaisen toukaksi. Lisäksi esillä on kopio Donna Harawayn artikkelista, mukaelma serbialaisesta kirjaillusta perinnekäsityöstä sekä 3D-animaatio.

Animaatiossa muunnettu kumea ääni listaa hajanaisia havaintoja eri päiviltä. Ääni kertoo kaikenlaisista havaitsemistaan eliöistä: Teslasta puhuvasta taksikuskista, luolasta keinovalon karkoittamista lepakoista, hepokateista, kyhmyjoutsenista, erilaisista hämähäkeistä, mustasta koirasta ja kissanpennuista.

Se kertoo myös uuteen maahan, uuteen paikkaan saapumisesta. Millaista on mitata kehollaan etäisyyksiä, kävellä pitkiä matkoja? Millaista on, kun keho koettaa sopeutua uuteen bakteerikantaan ja hyönteisten puremat iholla kutittavat? Ääni kertoo tähdistä aavikon yllä ja ureankatkuisista rannoista, wifin toimimattomuudesta ja elokuvan katsomisesta. Ruokaostoksista ja taskusta löytyneiden männynneulasten herättämästä koti-ikävästä. Siitä kun ajattelee yhä enemmän asioita selkärangattomien näkökulmasta.

Animaatiossa kertojan muunnettu ääni tulee lähelle. Sen kertomat asiat ovat tunnistettavia ja kaihoisia, kummallisia ja absurdiudessaan hassuja.

Animaation visuaalinen osuus puolestaan etäännyttää. Samaan aikaan kun ääni kertoo mustan paimenkoiran leikeistä, seikkailevat kuvassa kolmiot tai hehkuvat, hajoavat ja pulppuavat muodot. Liikkuvat hahmot, tapahtumat ja maisemat heijastuvat suurelle vanerilevylle. Puun kuviot sekoittuvat kauniilla tavalla animaatiossa heiluviin lonkeroihin, rauniomaisiin maisemiin ja virtaavaan veteen. Kuvin ja ääneen kerrotun ero on herkullinen. Yhdessä ne tempaavat mukaan huikealle matkalle menneisyyteen tai tulevaisuuteen, Nabbin ja Teerin residenssijaksolle Serbiaan ja joihinkin ihan toisiin todellisuuksiin. Sellaisiin joissa tuijotetaan vettä sen ylä- ja alapuolelta sekä imuroidaan hämähäkin ympäriltä eikä astuta ampiaisten päälle.

Mustarinda-talon ulkorakennuksen uumenissa on esillä mirko nikolićin teos we heart copper & copper hearts us #4: sanctuary for stone / suoja kivelle (2015–2017). Se on osa edelleen jatkuvaa, myös nettiin ulottuvaa, projektia, jossa nikolić analysoi kaivoskompleksin valtarakenteita sekä luotaa ”paikkasidonnaisia vaihtoehtoisia yhteistyön muotoja maan kanssa”.

Tässä näyttelyssä ulkorakennuksen hirsiseinien sisällä on esillä värikäs kokonaisuus. Hämärän tilan katosta roikkuvat neonväriset liinat kannattelevat paperinivaskoita ja seinille ripustetut tussiluonnokset ympäröivät keskellä lattiaa kohoavaa kuvioitua telttamaista putkiloa.

Kun paperinivaskoita tutkii lähemmin, paljastuvat ne erilaisiksi kaivoksiin liittyviksi tutkimusraporteiksi, kartoiksi ja päätöksiksi. Ne eivät houkuttele lukemaan sisältämiään kuivakanoloisia tekstimassoja. Seinille ripustetut luonnokset ja tilan keskelle sijoitettu kuparipaperisydänten ympäröimä kankainen putkilo ovat helpommin lähestyttäviä. Luonnokset ja putkilo kuvaavat suojaa kivelle. Kivi on ollut suoja monelle ja nyt on sen vuoro olla suojeltu, mutta miten ja miltä värikäs kankainen putkilo suojaa kiveä? Valtavien kuparikaivosten rinnalla putkilo tuntuu typerältä, mutta onkin ehkä juuri siksi tarpeellinen.

nikolićin projektin taustalla on halu horjuttaa ”yksipuolisia omimisen haluja” sekä kutsua esiin ”läheisempiä ja monisuuntaisempia kietoutumia inhimillisten ja kivellisten affektien välillä”. Näiden teemojen ja kaivostoiminnan kompeksisuuden osoittamisen projektina we heart copper & copper hearts us saa toivottavasti vielä putkilon kirkkaita värejäkin moniulotteisempia sävyjä ja yhä uusia ulottuvuuksia.

Näyttelykierroksen lopuksi palaan Vainion teoksen äärelle. Aika pysähtyy taas, mutta nyt jo eri kohtaan. Valon hiekkaan piirtämä ikkunaruutu on liikkunut hiekkakentän toiselle reunalle.

 

MUSTARINDA 2017 – Edge Effects
16.6.-13.8.2017
Mustarinda, Paljakantie 61, Hyrynsalmi
Näyttely avoinna ke–su 11–17
Vapaa pääsy

 

Kuvat:
Ylin kuva still-kuva Nabb + Teeri, Ajattelen selkärangattomia (2017).
Alin kuva Hanna Vainio, muut kuvat näyttelystä Sanna Lipponen.

 

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*