Ihmiskunnan tulevaisuus on keskiössä Matthew Day Jacksonin Maa-näyttelyssä, johon kuuluu myös roolipeli. Näyttelystä paistaa läpi kova into tehdä jotakin poikkeuksellista ja irrotella roolipelillä, mutta mitään varsinaista substanssia siitä on yhtä vaikea löytää kuin ilmeisesti millään tavalla kiinnostavia elämän merkkejä tulevaisuuden tuhon jälkeisestä maanpäällisestä maailmasta.

Matthew Day Jackson on suuri, kansainvälinen nimi ja monipuolinen taiteilija, joka on tehnyt uransa aikana valokuvaa ja videota, veistoksia ja performansseja, maalauksia ja installaatioita. Erityisesti hän on kunnostautunut kommentoimalla teoksillaan ihmiskunnan edesottamuksia.

Ihmiskunnan tulevaisuus on keskiössä myös Jacksonin Serlachius-museo Göstassa esillä olevassa Maa-näyttelyssä, johon kuuluu olennaisena osana näyttelyosuuden ohella myös roolipeli. Näyttelyn kuraattori on (jälleen kerran) Timo Valjakka, ja roolipelin on yhdessä taiteilijan ja Tom Mortonin kanssa luonut Juhana Pettersson (joka kuin jostakin kosmisesta oikusta sattuu olemaan Valjakan lanko).

”Matthew Day Jacksonin (s. 1974) näyttely Maa ja samanniminen roolipeli vievät katsojat tuhannen vuoden päähän aikaan, jolloin tuhoutunut maailma on toipunut ilman ihmistä ja luonut aivan uudenlaista elämää. Maan alla bunkkereissaan tuhat vuotta eläneet ihmiset lähettävät ensimmäiset tiedustelijansa maan pinnalle tutkimaan maailmaa, joka on heille tuttu vain myyteistä ja tarinoista.”

Vaikkei varsinaista roolipeliä taiteilijan käsin tekemine noppineen aikoisi pelata, se on ujutettu myös näyttelyvieraille jaettavaan lappuun teoskartan ja yksinpeliohjeen muodossa. Tekstissä kehotetaan pelaamaan yksinpeliä eli ”kokemaan näyttely Maa-pelin kertomuksen kautta”:

”kuvittele olevasi Tiedustelija, joka valmistautuu lähtemään maanalaisesta kodistaan ensimmäistä kertaa elämässään. Astuessasi näyttelyyn tulet maanalaiseen bunkkeriin rakennettuun museoon, johon on kerätty aikaisempien Tiedustelija-partioiden maan päältä keräämiä esineitä ja näytteitä. Muuta tietoa maanpäällisestä maailmasta sinulla ei ole.”

Ohjeistus ja koko tarina tuntuu välittömästi poikkeuksellisen päälle liimatulta, köykäiseltä ja kömpelöltä. Ja tuo tunne valitettavasti vain syvenee näyttelyssä. Göstan uusi siipi on hieno näyttelytila, mutta sitä on parhaalla tahdollakin hankala kuvitella osaksi ”ympäristökatastrofien ja täysimittaisen ydinsodan” jälkeistä maanalaista bunkkeria. Varsinkin kun yksi näyttelyn teoksista, Mahtava lohduttomuus (2013), ottaa kävijän vastaan jo museon ulkopuolella. Näyttelytilassa ensimmäisenä vastassa on suuri ikkunaan toteutettu, sinänsä vaikuttava Maa-lasimaalaus. Saliin on aseteltu teoksia väljästi, ja silti niistä tekisi mieli karsia suurin osa pois. Ne eivät nimittäin yksinkertaisesti ole kovin kiinnostavia vaan lähinnä raivostuttavan tyhjänpäiväisiä.

 

Yksityiskohta Matthew Day Jacksonin teoksesta Maa (2019). Kuva: Sanna Lipponen.

 

”Mitä edessäsi mahtaa olla? Kenties jonkin olennon jäännökset?”

Näin kuuluu yksinpeliohjeessa esitetty ensimmäinen kysymys.

Edessäni on ihmishahmojen variaatioita, jotka eivät ole millään tavalla oivaltavia. On metalliselle alustalle teatraalisesti aseteltua luurankoa, joka on kuin juuri vedetty ulos kylmiöstä, kuten teoksen nimi Ruumiskylmiö ja jäänteet vääntääkin rautalangasta. On röpelöpintaista luurangonlaihaa muotoa, joka seisoo pronssiveistoksessa Eheytyminen ja hajoaminen II (2013) kuin tulivuoren purkauksessa laavan alle jähmettyneenä. Ja sitten löytyy myös miten kuten kokoonkursittuna lörönä nahkasäkkinä roikkuvaa ihmisenkaltaista muotoa, joka näyttää lähinnä jostain painajaismaisen Pikku Kakkosen tai Röllin puvustamon pimeimmästä nurkasta kaivetulta, kuten teoksessa Bartholomeus (2016).

Massiivisen, kuun pintaa mukailevan Taivaan heijastuksia -teoksen (2010–2019) lisäksi näyttelyyn on koottu Jacksonin ihmismuotoa tarkastelevia veistoksia viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Yhteen tuotuina ne eivät muodosta toimivaa, toisiaan komplementoivaa kokonaisuutta, vaan pikemminkin korostavat sitä, miten hajanainen ja samalla kuitenkin mielikuvituksettomuudessaan yhtenäinen tuo otos onnistuu olemaan. Jos ihmisen muotoa haluaa tarkastella, venyttää ja yhdistää vaikkapa kasveihin niin kuin esimerkiksi Odaliski-teoksessa (2015), miten paljon ja miten paljon innostavampia ja kiehtovampia mahdollisuuksia siihen olisi!

 

”Miten esine on syntynyt? Mitä se kertoo maanpäällisestä maailmasta?”

Kysymykset jatkuvat. Mitä maanpäällisestä maailmasta tosiaan voisivat kertoa riviin asetellut kulmikas pää, läpinäkyvään massaan upotettu kirkasvärinen lasten kaasunaamari, epoksimuovinen kullanhohtoinen kallo, neonvaloputken lävistämä huonolta tekopäältä näyttävä vihreä pää peruukissa, harmaa lyijykallo, abstraktimpi, valuvampi parrakas pää tai lähinnä Visulahden vahakabinetista tai jostakin kummitusjunasta varastetulta näyttävä lettipää – varsinkin, kun teoksen nimi on ”Omakuvan edistyminen (Hirviöminä)” (2014)?

On todella vaikea käsittää ja käsitellä sitä, miten heppoisella tavalla tämä tausta-ajatukseltaan megalomaaninen näyttely on kontekstualisoitu ja kuratoitu. Siitä paistaa läpi kova into tehdä jotakin poikkeuksellista ja irrotella roolipelillä, mutta mitään varsinaista substanssia näyttelystä on yhtä vaikea löytää kuin ilmeisesti millään tavalla kiinnostavia elämän merkkejä tulevaisuuden tuhon jälkeisestä maanpäällisestä maailmasta.

 

Matthew Day Jackson: Tosi nukke (2019). Kuva: Sanna Lipponen.


”Mitä tunteita esine herättää? Ihmetystä? Pelkoa? Jonkinlaista outoa toivoa?”

Siinä missä näyttelyn taustoitus herättää jo aluksi varovaista vastustusta ja tunteen siitä, että tämä ei nyt oikein taida kantaa, näyttelyyn syventyessä tuo tunne muuttuu lähinnä turhautumisen sekaiseksi raivoksi ja epäuskoksi. Että ihan oikeastiko olette tosissanne tämän näyttelyn kanssa?

Se kulminoituu teoksessa Tosi nukke (2019), jossa ihmisen kokoinen olento makaa alustalla kytkettynä letkuilla jonkinlaiseen laitteeseen. Kuuluu pihinää, mutta mahdolliset liikkeet ovat tuskin havaittavia. Olennon nivusista sojottaa meetwurstipötkön pituinen ja paksuinen uloke. Fallos näyttää typerältä, mutta vielä typerämmäksi teos muuttuu, kun pötkö lörähtää ja katoaa hahmon sisälle jättäen vain pyöreän aukon jälkeensä. Samalla hahmon muhkurainen rinta alkaa muljuta hitaasti. Jos ja kun teoksen on tarkoitus käsitellä ihmismuotoa, sukupuolta ja sen moninaisuutta, tökerömpää esitystä siitä en muista nähneeni aikoihin. Toteutus on huonoimmalla mahdollisella tavalla lapsellinen.

Jos näyttelystä täytyy etsiä toivoa, se on helppo kohdentaa. Jälleen kankeasta nimestä huolimatta teos Lohkaremies 2 (2010) on hieno. Se on samaan tapaan elegantti ja vähäeleinen kuin Ida Koitilan Extensions-näyttelyssä Sinnessä nähdyt, niin ikään ihmiskehoa lähtökohtanaan käyttävät teokset. Kun muoto on riisuttu, rikottu ja koottu jälleen yhteen harkitusti ja taidokkaasti, välittyy vaikutelma siitä, että kehollisuutta, sen mahdollisuuksia ja rajallisuutta käsitellään aidolla kiinnostuksella ja kunnioituksella. Ja tässä yhteydessä se tuntuu suoranaiselta ihmeeltä.

 

Yksityiskohta Matthew Day Jacksonin teoksesta Lohkaremies 2 (2010). Kuva: Sanna Lipponen.

 

Näyttely esillä 29.9.2019 saakka
Serlachius-museo Gösta
Joenniementie 47, Mänttä

 

Kuva: Matthew Day Jackson, Omakuvan edistyminen (Hirviöminä) (2014). Kuva: Stefan Alteburger. Courtesy the artist and Hauser & Wirth.

Kommentoi

*

*