Rovaniemen taidemuseossa on esillä australialaista nykyvalokuvaa, grafiikkaa ja aboriginaalitaidetta. Kokonaisuus on monella tavalla ajatuksia herättävä. Siinä missä eurooppalaistaustaisten maahanmuuttajien jälkeläiset käsittelevät teoksissaan Australian luontoa, historiaa ja sosiaalisia ongelmia, aboriginaalitaiteen kohdalla esiin nousevat kysymykset siitä, kuinka tulisi katsoa teoksia, joiden sisältöjen on tarkoitus avautua vain tietyn yhteisön sisällä.

Rovaniemen taidemuseon näyttely WAu! Nykytaidetta Länsi-Australiasta on toteutettu yhteistyössä Warlayirti Artists Aboriginal Corporation Balgo -taidekeskuksen kanssa, ja sen on kuratoinut kuvataiteilija Jaana Lönnroos. Näyttely sisältää aboriginaalien taiteen lisäksi myös nykyvalokuvaa ja grafiikkaa. Esillä on teoksia yhteensä 20 taiteilijalta, jotka ovat Jacqueline Ball, Kevin Ballantine, Helen Clarke, Mike Grey, Imelda (Yukenbarri) Gugaman, Helicopter (Joey Tjungurrayi), Lucy Loomoo, Graham Miller, Marie Mudgedell, Patsy Mudgedell, Dora Mungkirna, Ningie Eileen Nanala, Bai Bai Napangarti, Elisabeth Nyumi, Kathleen Paddoon, Brad Rimmer, Angie Topsy Tchooga, Jimmy Tchooga, Juha Tolonen ja Nora Wombi.

”Avain maalauksen ymmärtämiseen on sen tarina; ilman tarinaa ei ole taidetta”, Lönnroos kertoo näyttelyjulkaisuun kirjoittamassaan tekstissä ja avaa jonkinlaisella aboriginaalitaiteen asiantuntijan mandaatilla perinnettä, jossa nuo yhteyttä maahan ylläpitävät ja vahvistavat tarinat piirrettiin aiemmin iholle tai hiekkaan ja pyyhittiin pois. ”Jokaisella perheyhteisöllä on omat oikeudet ja velvollisuudet maata kohtaan, ’tarinat’, joihin englanninkielinen nimi ’Dreaming’ viittaa”, Lönnroos jatkaa. Kaiken taustalla on tuo Uniaika (”Dreamtime” tai ”Dreaming”) – jokin sellainen, mikä aboriginaalikulttuurissa sisältää kaiken uskontoon ja olemassaoloon, omaan itseen ja maailmaan liittyvän filosofian ja jossa mennyt, nykyinen ja tuleva limittyvät. Näiden tarinoiden vaaliminen on tärkeää, eivätkä monet taiteilijat edes halua paljastaa maalaustensa sisältöä ulkopuolisille. Ja silti nämä maalaukset, nämä tarinat ovat nyt yleisölle esillä Rovaniemellä.

Maalaukset, jotka ovat yleisölle – ulkopuolisille – salaisuuksia, välittävät itsestään korkeintaan pieniä välähdyksiä siitä, miten paljon enemmän ne ovat niille, joita varten ne ovat. Näiden värikkäiden, abstrakteilta vaikuttavien muotojen täyttämien maalausten edessä olen todella tietoinen siitä, miten vieras tämä kulttuuri on minulle. Voin ihailla maalausten värikkyyttä, yksityiskohtaista tai laveampaa siveltimenkäyttöä, huimia muotoja, mutta kaikki tuo on vain pintaa. Haluaisin päästä syvemmälle, teosten ja niiden välittämien tarinoiden maailmaan. Havaitsen tuon halun kirkkaana ja samalla tiedostan sen itsekkyyden. Nämä teokset eivät yksinkertaisesti ole minulle. Ja vaikka niiden sisältö ei kuulu minulle, tartun silti jokaiseen tiedonmuruun.

Kuuntelen, kuinka opas kertoo ryhmälle, että teokset liittyvät erottamattomasti maahan ja siitä kerrottaviin tarinoihin. Hän käyttää esimerkkinä Dora Mungirnan akryylimaalausta Ngartijirri, joka kuvaa aavikon hiekkadyynejä. Ristikkomuoto merkitsee puuta ja sen ympärillä parveilevat kaarevat muodot lintuja, pienet pisteet puolestaan siemeniä, joita linnut syövät. Tarinassa nuo linnut muuttuvat ihmisiksi ja sanojen myötä myös maalauksen muodot ja värit muuttuvat joksikin muuksi. Innostun siitä, miten teos paljastaa pienen osan itsestään hetkeksi.

 

Australian luonto aavikon punaisine ja keltaisine sävyineen, kumipuineen ja värikkäine kasveineen on läsnä myös näyttelyssä esillä olevissa valokuvissa ja grafiikan teoksissa. Mike Gray kuvaa valokuvissaan uusia australialaisia kasveja ja eläimiä eli sitä, miten lukuisat vieraslajit ovat vallanneet tilaa itselleen mantereen luonnosta. Kiitos kolonialistien, yksi näistä lajeista on kameli. Niitä tuotiin Australiaan 1800-luvulla kantojuhdiksi sisämaan löytöretkille ja niiden jäätyä moottoriajoneuvojen tieltä tarpeettomiksi ne hylättiin karuun luontoon kuolemaan. Vaan kamelikantapa ei kuollut – sen sijaan muodostui maailman suurin villikamelipopulaatio. Arvioidaan, että siihen kuuluu yli miljoona yksilöä ja määrä kaksinkertaistuu aina kahdeksassa tai yhdeksässä vuodessa.

Grayn valokuvissa on kameleiden sijaan ihmisiä – alkuperäiskansalta elintilan vallanneiden eurooppalaistaustaisten ihmisten jälkeläisiä. Gray kuvaa neulanreikäkameralla heidät osana australialaista luontoa. Vaikka rinnastus saa mustavalkokuvissa herkän muodon, kolonisaation kaiut ovat kaikkea muuta. Alkuperäiskansan sortaminen tuntuu vähättelevältä kiertoilmaisulta, kun kyse on ollut joukkomurhista, pakkotyöstä, lasten kaappaamisista – kokonaisista varastetuista sukupolvista – asuinpaikkojen, kulttuurin ja ihmisoikeuksien järjestelmällisestä riistämisestä.

 

Eurooppalaiset ovat Australiaan tullessaan tuhonneet paljon, mutta sen lisäksi Gray nostaa esiin ihmislajin aiheuttamat globaalit ongelmat. Grayn videoteoksessa aurinko helottaa taivaalla, puut sen alla ovat vihreitä ja taivas kirkkaansininen. Tuo maisema on suljettu muovipussin sisälle. Muovipussi värisee, laajenee ja supistuu, kunnes ilma pakenee, ja se rutistuu kasaan. Sen liike muistuttaa uivista meduusoista tai keuhkoista, jotka hengittävät sisään ja ulos. Tai hengittävät, kunnes eivät enää saa happea.

Videota ei ole editoitu digitaalisesti vaan kameran ja sitä ympäröivän maailman välissä oleva linssi heijastaa näkymän laatikon sisälle aseteltuun muovipussiin, joka liikkuu tuulettimen luomassa ilmavirrassa. Asetelma vertautuu ihmissilmän rakenteeseen, jossa verkkokalvoa edustaa kertakäyttöinen, maat ja meret täyttävä maatumaton turhake. Orgaaninen kohtaa epäorgaanisen monitasoisella tavalla: teos on paitsi variaatio ja tutkielma silmän anatomiasta myös näennäisen hienovaraiseen muotoon puettua ympäristöstä piittamattoman kulutuskulttuurin kritiikkiä.

Graham Miller kuvaa valokuvasarjassaan Lähiön loistoa australialaisia ihmisiä arkisissa, urbaaneissa ympäristöissä: kylpyhuoneessa nojaamassa lavuaariin, ostoskeskusten parkkipaikoilla, auton takapenkillä tai istumassa tyhjällä kadulla. He ovat kuin tipahtaneet keskelle omaa elämäänsä. Kuvista välittyy pysähtyneisyyden tunne, jonkinlainen ihmetys siitä, miten tähän on tultu. Kuvat ovat vain pintaa: ihmisiä, joilla on tunnistettavat ominaispiirteet, kasvonmuodot ja kampaukset, vaatteet ja tietty ympäristö. Silti heidän ilmeistään ja olemuksestaan on luettavissa aavistuksia heidän kokemistaan menetyksistä, kipukohdista ja ohitetuista mahdollisuuksista, heidän toiveistaan ja ylpeydestään.

Graham Millerin valokuvateos Jasper (2010) on osa Ihmettä odotellessa -sarjaa. Kuvassa vaaleahiuksinen poika makaa itämaisella matolla selällään kädet levällään ja silmät suljettuina. Hänen jalassaan olevien farkkujen ja crocsien sävyt toistuvat maton koukeroisissa kuvioissa. Pojan takana on oviaukko toiseen huoneeseen. Valo vyöryy sieltä lämpimänä, kuumana ja pölyisenä. Poika lepää, eikä mikään häiritse häntä. Tuossa tunnelmassa on jotakin vangitsevaa, viatonta ja kaunista. Jään kuvaan kiinni mahdollisesti myös siksi, että se tuntuu keitaalta, hengähdystauolta näyttelyn monitasoisen problemaattisuuden tiheydessä.

Samankaltaisen hengähdystauon tai pakoreitin tarjoavat myös Jacqueline Ballin valokuvat sarjasta Rakennettuja todellisuuksia (2010-2012). Kuvien sinivioletit muodot ovat tunnistamattomiksi jääviä, kiehtovia ja kauniita rakenteita. Ne voisivat olla aivan yhtä hyvin pinnanmuotoja, arkkitehtuuria tai vaikkapa mikroskooppikuvaa ihmisistä, eläimimistä tai kasveista. Ball rakentaa veistokselliset maisemansa pahvista, metallista, savesta ja kipsistä. Valokuvaamalla nämä maisemansa hän muuntaa muodon vielä muuksi, kuljettaa mukanaan todellisesta kuviteltuun.

Ballin valokuvien kohdalla jään pohtimaan sitä, millä tavalla katsomiseni on opittua ja kulttuurisidonnaista. Abstraktilta vaikuttava muoto voi herättää loputtomasti mielleyhtymiä, mutta aboriginaalitaiteen kohdalla tilanne on toinen, sillä kullakin teoksella on siihen erottamattomalla tavalla liittyvä tarina – teos on tehty tuon tarinan välittämiseksi. Problemaattista aboriginaalitaiteen esittämisestä ja katsomisesta tekee se, että teosten sisältöjen on tarkoitus avautua vain tietyn yhteisön sisällä. Mikään ei estä muita ihailemasta niitä puhtaan formalistisesti, mutta on tiedostettava, että itse asiassa niiden erityiseen muotokieleen on osin vaikuttanut tarve salata nuo sisällöt, pyhä ja yksityinen perimätieto, valkoisilta ihmisiltä.

Kansainvälinen kiinnostus aboriginaalitaidetta kohtaan on ollut valtavaa jo 1970-luvulta lähtien, ja sillä on ollut merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia: Nykyaboriginaalitaide on monille pienille ja maantieteellisesti etäisille yhteisöille tärkeä tulonlähde. Lisäksi se on kasvattanut perimätiedon, kielen ja kulttuurin arvostusta sekä yhteisöjen sisällä että ulkopuolisten silmissä. Negatiivisten aboriginaaliuden representaatioiden joukossa taide koetaan identiteettiä vahvistavana, turvallisena alueena. Toisaalta taide on välineellistetty palvelemaan alkuperäiskansan identiteettiä, elinvoimaiseksi elvytettyä kulttuuria, taloudellista hyötyä sekä kansallisuuden uudelleenmäärittelemistä inklusiiviseksi.

Minua häiritsee tämän sinänsä hienon näyttelykokonaisuuden kohdalla tapa, jolla tuo keskustelu osin ohitetaan. Sen toteaminen, että taiteesta voi nauttia vaikkei tuntisikaan tarinoita teosten taustalla, ei mielestäni riitä. ”Wau-elämyksiin” viittaava hyvä henki ja kiinnostus Australian alkuperäiskansaa kohtaan eivät riitä, vaan museokontekstissa kaipaan kriittisempää otetta ja terävämpää reflektiota: miksi ja mistä positiosta aboriginaalitaidetta esitetään juuri Rovaniemen taidemuseossa sekä millaista diskurssia museo instituutiona sen yhteydessä tuottaa.

 

WAu! Nykytaidetta Länsi-Australiasta esillä Rovaniemen taidemuseossa Korundissa 27.5.2018 saakka.

 

Lähteitä: 
Sydney Review of Books: Sheer Pleasure – Aboriginal Art and Australian Society
BBC: Australia’s indigenous art: ‘An economic colossus’
BBC: The strange story of Australia’s wild camel

 

Kuvat:
Graham Millerin teoksesta Jasper (2010) Sanna Lipponen.
Kuvat näyttelystä Sanna Lipponen.
Jacqueline Ballin teos sarjasta Rakennettuja todellisuuksia (2010-2012), Sanna Lipponen.

 

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*