Viime viikolla Suomen valokuvataiteen museossa avautunut Tanja Konsteniuksen näyttely herättää ajatuksia siitä, millaista on olla yläasteikäinen. Se tarkastelee kasvamisen ja katsottavana olemisen teemoja monitasoisella ja raikkaalla tavalla.

Valokuvataiteen museon Projekti-tilaan ripustettu Tanja Konsteniuksen installaatio Konfirmaatio koostuu rippikouluikäisten tyttöjen muotokuvista. Hämärässä huoneessa valkoiselle kankaalle heijastetut kuvat eivät ole valo- vaan videokuvaa. Tyttöjen muotokuvissa mukana on siis myös liike, joka kertoo katsojalle yhtä vangittua hetkeä enemmän paitsi kuvattavana olemisesta myös siitä millaista on olla yläasteikäinen. Olla hiukan siinä rajalla, että on jo tosi iso, fiksu ja kypsä, toisaalta vielä aivan lapsi.

Konsteniuksen teos saa pohtimaan kasvamista, sukupuolta, kulttuuria ja aikaa ainakin. Se laittaa reflektoimaan omaa elämää, itseään ja identiteettiään rippikouluiässä. Millaista oikeastaan oli olla tuon ikäinen? Millaisia epävarmuuksia omaan olemiseen ja ulkonäköön tuolloin liittyi? Ovatko nuo kokemukset samanikäisillä erilaisia nykyisin? Mikä ikävaiheissa on yhteistä ja muuttumatonta, mikä kuuluu johonkin tiettyyn aikakauteen ja paikkaan? Entä mikä edes ulkonäössä on omaa?

Installaation vaihtuvia kuvia katsoessani en voi olla ajattelematta kulmakarvoja. Siinä ajassa ja paikassa (millennium, Pieksämäki), missä olin rippikouluikäinen, kulmakarvat olivat aika kamalia. Omat karvat nypittiin pinseteillä aivan olemattoman ohuiksi viivoiksi ja niiden päälle piirrettiin hiukan horjuvat, epäsymmetriset ja vääränväriset viivat – parhaimmillaan mustalla kajalilla. Niiden muoto mukaili usein pyöreää puolikaarta, mikä sai kasvot jämähtämään ihmetyksen ilmeeseen. Kuinka kaukana ne ovatkaan Konsteniuksen kuvien täydellisistä Instagram-kulmakarvoista. Symmetrisistä linnunsiivistä, joiden väri kevenee kohti kasvojen keskiosaa. Kuinka he sen tekevät?

Teoksen herättämät ajatukset sukkuloivat omien kokemusten ja muotokuvattujen tyttöjen välillä. Se saa uppoutumaan omaan itseensä, siihen aikaisempaan versioon, joka myös olin minä, mutta se saa tarkastelemaan tiiviisti myös kuvissa esiintyviä tyttöjä. Tarkastelemaan sitä, mikä heille on yhteistä ja mikä aivan erityistä, sekä sitä mikä heissä sitoo vielä lapsuuteen ja mikä kurottaa aikuisuuteen. Nuo vaikutelmat liittyvät ehkä kuvattuihin kasvon piirteisiin, mutta myös heidän tapaansa olla kuvattavana. Osa heistä heilauttaa tukkaansa rennosti tai suipistaa suutaan itsevarmasti. Osan kasvoilta taas paistaa pieni mutta tunnistettava katsottavana ja kuvattavana olemisen kauhu.

Jokainen muotokuva kertoo tarinaa kohteestaan tai herättää kuvitelman sellaisesta. Millainen juuri tuo tyttö on? Millaista hänen elämänsä on? Mitä hän toivoisi tulevaisuudelta? On kiehtovaa ja kummallista, että joidenkin ihmisten kasvot voi helposti kuvitella parikymmentä vuotta vanhempina ja toisten kasvoja ei ollenkaan. Toiset näyttävät aina aivan samalta, vuodesta toiseen tutulta, kun taas toisia ei voisi jälkeen päin millään tunnistaa samaksi henkilöksi. Kun näkee rippikuvan sellaisesta ihmisestä, johon on tutustunut vasta aikuisiällä, karkaavat suusta kysymykset: Oletko tuossa todella sinä? Miten voit olla? Tai sitten kuva kuitataan hymähdyksellä, näytät kyllä ihan samalta.

Mikä saa meidät pysymään samoina, tunnistettavina ja tuttuina? Mikä saa meidät muuttumaan?

Näyttely avoinna 20.8. saakka
Suomen valokuvataiteen museo
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G
00180 Helsinki

 

Kuvat: Tanja Konstenius, Konfirmaatio / Suomen valokuvataiteen museo.

 

 

 

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*