1. Bjørn Nørgård: Hesteofringen (1970)

Kymmenen vuotta sitten kuljin Tanskan Aarhusissa ARoS-taidemuseon näyttelysalissa kohti suurta purkeilla täytettyä hyllyä. Purkkeihin oli säilötty jotakin, mikä näytti kehonosilta kellumassa nesteessä.

Hyllyn vieressä pyöri video, jolla mies paloitteli erikoisessa kaapuasussa ruskeaa hevosta lumisessa maisemassa. Mies sahasi puukolla hevosen päätä irti tarmokkaasti ja yritti sen jälkeen sulloa hevosen päätä kepin nokkaan. ”Mitä helvettiä?” muistan ajatelleeni ja katsoin purkkeja tarkemmin. Ne olivat hevosen osia, tuon videolla näkyvän ja tapetun hevosen osia. Muistan kuinka en halunnut nähdä enää tuota videota. Oikeastaan halusin takaisin hetkeen, jolloin en vielä ollut nähnyt sitä. Ja silti katsoin niitä purkkeja ja ajattelin, että niitä tarvitaan siis 115 kappaletta säilömään yksi pilkottu hevonen.

Tuo teos on Bjørn Nørgårdin Hesteofringen vuodelta 1970. Nørgård osti ja uhrasi hevosen protestoidakseen Vietnamin sotaa ja viattomien siviilien tappamista. Teoksen taustalla on ajatus taiteilijasta shamaanina tai uskonnollisen rituaalin suorittajana, joka uhrillaan parantaa yhteiskuntaa. Hevosen pilkkominen oli konkreettista ja käsitteellistä, poliittista ja poeettista. Nørgårdin teos kommentoi rakkauden kuolemaa, sillä hevonen on viikinkimytologiassa rakkauden symboli. Ja juuri siltä se minusta tuntui, että hän tappoi rakkauden. Ja purkittamalla muutti sen osat muuksi – joksikin, joka katsoi minua nesteen ja lasin lävitse 115 kertaa.

Tuon teoksen edessä olin 22-vuotiaana todella vihainen ja surullinen. Vasta myöhemmin luin, ettei taiteilija tappanut hevosta itse ja että toimenpide oli kaikkien säädösten mukainen. Silti en voi olla säälimättä yhä tuota hevosta. Säälimättä ihmistä. Miksi teemme jotakin tällaista?

 

 

2. Wilma Hurskainen: Whiskers (2013)

Kaksi vuotta sitten katselin valokuvaa, jossa naishahmo pitelee hellästi sylissään hevosen kalloa – pitää lähellään sitä, mitä hevosesta on vielä jäljellä ja mikä pian katoaisi kokonaan. Hevosen kehosta on jäänyt jäljelle vain valkoisena kiemurteleva ranka, mutta kalloa verhoaa yhä nahka. Turvan samettisen nukan saattaa vielä aavistaa, mutta silmiä, joihin katsoa, ei enää ole. Kuvasta välittyvät jäähyväiset, joissa luopumiseen sekoittuu jo väistämättä kaipaus.

Tuo kuva on Wilma Hurskaisen teos Whiskers (2013). Katselin tuota surumielistä kuvaa ja kirjoitin siitä sekä monesta muusta kuvasta Hurskaisen kahden eri lajin, ihmisen ja hevosen välistä yhteyttä käsittelevään The Woman Who Married a Horse -valokuvakirjaan. Kirjoitin siitä, kuinka Hurskaisen kuvista voi aistia suuren eläimen lämmön ja kuulla sen hitaan hengityksen. Palata siihen tunteeseen, kun keinuu korkealla laukan liikkeen mukana ja tuntee allaan hevosen valtavan voiman. Muistaa millaista on jakaa sama vauhti, sama liike sekä toisen kehon että lajin kanssa. Kirjoitin toisaalta myös siitä, millaista on hyvästellä tuo kaikki. Hyvästellä se, mitä kaikkea on kuvitellut toisen kanssa jakavansa ja se, millainen on kuvitellut tuon toisen olevan:

”Yksiulotteiset haavekuvat rypistyvät ja rikkoutuvat, kun todelliset fyysiset suuret eläimet astuvat esiin ja tallovat ne kavioillaan alleen. Haavekuvien rippeisiin tarttuvat viimeistään tässä vaiheessa todellisten eläinten ei-toivotutkin ominaisuudet liasta hajuun ja voimasta pelottavaankin vaistonvaraisuuteen.”

Hevoset ovat Hurskaisen kuvissa kameran ja ihmisen katseen alla. Ne puetaan kummallisiin vaatteisiin tai viedään eri ympäristöihin. Naishahmot kiipeilevät niiden päällä tai kyyristelevät niiden alla. Ihminen käsittelee ja käsitteellistää hevosia haluamallaan tavalla, mutta ne seisovat ihmisen rinnalla kuvasta toiseen levollisina ja luottavaisina. Siinä on jotakin valtavan koskettavaa. Ja vaikka jokainen meistä saman lajin sisälläkin pysyy jollakin tapaa arvoituksena läheisilleen, hyvästien jättäminen sattuu.

 

3. Berlinde De Bruyckere: No Life Lost II (2015)

Kun nyt katson Berlinde De Bruyckeren hevosveistosta No Life Lost II (2015), palaan näihin aiempien kokemusteni herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin. Katsoessani päällekkäin pinottuja ja lasivitriinin sisälle keskelle avaraa taidemuseon salia sullottuja hevosia, ajattelen väistämättä jälleen eläviä eläimiä, joita ne ovat joskus olleet. Niiden voimaa ja liikettä, lämpöä ja tuoksua. Ajattelen sitä, miten eläimestä tulee esine, olennosta taideteos.

De Bruyckeren teokset eivät tosin ole täytettyjä eläimiä vaan veistoksia, joissa on käytetty hevosen nahkaa. Tuo materiaali yhdistettynä tunnistettavaan muotoon viittaa kuitenkin tiiviisti alkuperäänsä, ja De Bruyckeren tapa työstää sitä on taidokas, herkkä ja kunnioittava.

Elämä ja kuolema kietoutuvat teoksiin materiaalina ja aiheena. Näihin teemoihin liittyy kauneutta ja vakavuutta, jonka välittäminen taideteosten kautta on haastavaa. De Bruyckeren tuotannossa hevoset yhdistyvät Nørgårdin Hesteofringenin tapaan sotaan. Hevoset ovat sijaiskärsijöitä, ihmisten käymien sotien viattomia uhreja. Siinä, missä Nørgårdin teos tuntui vastenmieliseltä, De Bruyckeren teosten tunnelma on surumielisyydessään lähes harras.

Katselen valonhohtoa hevosen ruskean karvapeitteen pinnalla. Muistan miltä tuntuu ja näyttää, kun kuljettaa kättään hevosen kaulaa pitkin ja karvat taipuvat käden alla. Kun katson nahassa olevia kulumakohtia tai reikiä, muistan lapsuuteni hevoslelut sekä niiden kuluneen nukkapinnan alta paistavan kovan ja sileän muovin. Ero oikean ja keinotekoisen välillä hämärtyy. Edessäni on kuollut eläin eikä kuitenkaan ole.

 

Berlinde De Bruyckere -näyttely 20.5.2018 saakka Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella.

 

Kuvat: 
Berlinde De Bruyckere, No Life Lost II (2015). Kuva: Mirjam Devriendt.
Bjørn Nørgård, Hesteofringen (1970).
Wilma Hurskainen, Whiskers (2013).
Berlinde De Bruyckere, No Life Lost II (2015). Kuva: Sanna Lipponen.

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*