Muinainen joukkohauta, kasvojen mallintamista kallolle ja plastiikkakirurgin haastattelu. Honkasalo | Niemi | Virtanen -kollektiivin installaatio Chimera on yllättävä, kiehtova ja levollinen kokonaisuus.
Sen ajattomia ja suuria teemoja, kuolemaa, kehoa ja minuutta lähestytään videon, veiston, äänen, valokuvan ja tekstin keinoin.

Sinnessä esillä oleva Honkasalo | Niemi | Virtanen -kollektiivin Chimera-installaatio on ensinäkemältä arvoituksellinen. Eräänlaisena avaimena sen ratkaisemiseen näyttäytyy sen mystinen nimi, joka viittaa kreikkalaiseen mytologiaan. Khimaira (m.kreik. Χίμαιρα, lat. Chimaera) oli Lyykiassa riehunut tulta syöksevä taruhirviö, joka oli Homeroksen mukaan leijonan, vuohen ja käärmeen sekasikiö. Khimairan vanhemmat olivat käärmevaimo Ekhidna ja Manalan hirviö Tyfon, yksi hänen veljistään puolestaan manalan kolmipäinen koira Kerberos.

Khimaira-taruolennolta nimensä ovat saaneet myös kimeerit (käytetään myös nimityksiä khimairat, kimairat ja harhamat). Ne ovat eliöitä, joilla on kaksi tai useampi geneettisesti erilaista solukantaa ja joiden solut ovat peräisin kahdesta eri tsygootista eli hedelmöittyneestä munasolusta. Kimeeri on eri asia kuin hybridi, joka muodostuu kahdesta eri lajin sukusolusta, kun taas kimeerin syntymiseen tarvitaan kolme tai neljä sukusolua.

Mutta millainen vaikutus sillä on, että solukannat yhdistyvät esimerkiksi elinsiirron kautta? Miltä tuntuu olla kimeeri? Entä mitä tapahtuu, kun ihmiskehoon liitetään keinotekoisia osia? Tai kokonaan toista lajia edustavan olennon osia? Onko ihminen kone, jonka osat ovat vaihdettavissa? Mitä on kuolema? Mitä on minuus?

Näihin huimiin kysymyksiin pureutuu teos This is the place where death rejoices to teach those who live. Se on video, jonka tekstinä on 14.1.2018 dokumentoitu keskustelu Pohjoismaiden ensimmäisen kasvojensiirron tehneen plastiikkakirurgi Patrik Lassuksen kanssa. Lassus vastaa rennosti hankaliin kysymyksiin siitä, pysyykö ihminen samana, jos hänelle vaihdetaan osia. Lassuksen mukaan ihminen pysyy ainakin geneettisesti samana, vaikka hänestä tulisi kimeeri elin- tai verensiirron yhteydessä. Aivot hän asettaa poikkeukselliseen rooliin arvellessaan, että ne vaihtamalla muuttuu varmastikin samalla jo toiseksi ihmiseksi. Samana ihmisenä pysyminen, jatkuva minuus on muutenkin vaikeasti määriteltävissä, sillä Lassuksessa itsessäänkään ei ole enää ainoatakaan samaa atomia kuin silloin kun hän syntyi. 

Äärettömän kiehtovaa mutta makaaberia keskustelua keventävät videokuvassa näkyvät seinämaalausten haaleat kalkkivärit. Herkistä sinisen ja persikan sävyistä erottuvat kuviot: lintuja ja lehviä, laskeutuvia viittoja ja sädekehiä. Välillä videokuva liikkuu anatomisen teatterin tyhjillä penkkiriveillä. Niitä koristavat kreikkalaisen pylväsjärjestelmän mukaisesti alimpana doorilaiset, seuraavaksi joonialaiset ja ylimpänä korinttilaiset pylväskuvioinnit. Kuva liukuu lähemmäs ja hitaasti kuluneita puupintoja pitkin. Teatterista puuttuu yleisön lisäksi sen keskipiste, avattava ruumis.

Lassus kertoo kuolemasta ja siitä kuinka se on yksittäisen hetken sijaan prosessi. Hän kuvailee millaista on ottaa siirrettävä elin aivokuolleelta. Se on työtä, jossa materiaali on passiivista ja jossa lääkärin on vain luotettava omiin käsiinsä. Siihen että ne toimivat ja tietävät mitä tekevät. Haastattelija pyytää Lassusta kuvailemaan kasvoja ja hän kertoo kuuliaisesti kuinka niissä on eri kerroksia, rasvaa, rauhasia, lihaksia ja että ne ovat irrotettuina rasvan vuoksi hyvin liukkaat käsissä.

This is the place where death rejoices to teach those who live -teoksen vieressä seinällä on kolme suurta julistetta, joissa luetellaan asioita: 69,8 kilogrammaa ihmisen luita, 3,9 kilogrammaa eläimen luita, koruja, hevosenkenkiä, kolikoita… List of finds -teoksen lähteenä on toiminut Anna Wessmanin julkaisussa Fennoscandia Archaeologica XXVI vuonna 2009 ilmestynyt artikkeli Levänluhta – A Place of Punishment, Sacrifice Or Just a Common Cemetery? Levänluhdan lähde puolestaan on koko näyttelyn keskeisin lähtökohta. Sen keväisin punaiseksi värjäytyvään veteen viittaa erityisen konkreettisella tavalla teoksen Prosthetic glass lasisissa astioissa pulppuava punainen neste.

Levänluhdan lähteestä on löydetty yli sata rauta-ajalla elänyttä vainajaa, joiden luut ovat sekoittunet toisiinsa. Kuinka paljon jäljelle jääneet luut kertovat ihmisestä, jonka kehoa ne kannattelivat ja liikuttivat tämän eläessä? Mitä pelkästä kallosta voidaan päätellä ihmisen kasvoista?

Teoksessa Cranium I and Mandibula 2:1A13 mallinnetaan kasvot Levänluhdan kalmistosta löytyneelle kallolle. Valkoinen pääkallo pyörii tummaa taustaa vasten. Siitä nousee piikkejä tai apuviivoja ja niistä muodostuu hetken kuluttua kasvojen muoto kallon päälle. Lihakset hehkuvat punaisina kasvojen ja kallon välissä. Ne näyttävät punaisilta kallon ylle vedetyiltä teipeiltä. Kursori klikkaa ja valitsee mitä näytetään. Se mallaa ihoa, silmäluomia, lihaksia ja jänteitä, rustoa ja ihoa. Se venyttää nenää eteen ja taa, ylös ja alas, kurkistaa sitten leuan alta kallon sisään. Välillä näkyviin ilmestyvä pudotusvalikko tekee mallintamisesta todellisempaa. Tämä ei ole vain animaatiota vaan oikea Dundee Universityn käyttämä mallinnusohjelma.

On eri asia katsoa edesmenneen henkilön kalloa kuin tämän kuviteltuja kasvoja. Kasvot ovat kohtaamispaikka, kuten filosofi Emmanuel Lévinas määrittelee teoksessaan Totaliteetti ja äärettömyys. Lévinasin mukaan toinen ihminen kohdataan juuri hänen kasvojensa kautta ja niiden kautta syntyvät myös sosiaaliset ja eettiset velvoitteet ja merkitykset. Kasvot ovat kutsu kohtaamiseen ja silta toiseen.

Kasvot hahmottuvat, korvat ilmestyvät. Kallolla on kasvot ja omat tunnistettavat piirteensä, vaikka yleisvaikutelma on luonnoton. Poskipäät liukuvat paikoilleen ja katoavat taas kalloksi, jolla on silmämunat. Pääkallon uurteet ja puuttuvat hampaat saavat miettimään sitä, mitä tapahtunut silloin kun hän oli elävä ihminen ja mitä on tapahtunut sen jälkeen kun hän on kuollut? Kuinka kaukana tuosta henkilöstä nuo kuvitteelliset kasvot edessäni ovat? Kuinka keinotekoinen ja kuitenkin kaunis onkaan tuo täysin mahdoton yritys tavoittaa aivan toisena aikana elänyt ihminen, luoda häneen ajan ja kuoleman ylittävä yhteys.

 

Chimera esillä Sinnessä 8.4.2018 saakka.
Kolmiosaiseen teoskonaisuuteen kuuluu myös näyttämöteos Nature Morte Mad House Helsingissä 16.3, 17.3, 20.3, 21.3. Liput esityksiin täältä. Lisäksi syksyllä 2018 Levänluhdan lähteelle toteutetaan paikkasidonnainen ääniteos.

 

Katso myös: kimeerien, hybridien, kasvojen ja kuoleman näkökulmastakin kiinnostava scifielokuva Hävitys (Annihilation) sai ensi-iltansa Suomen Netflixissä 12.3.

 

 

Kuvat:
Valokuva videoteoksesta Cranium I and Mandibula 2:1A13 | Sanna Lipponen
Chimera-näyttelyjuliste / Sinne

Sanna Lipponen
Olen vapaa kirjoittaja, lukija ja koiranomistaja. Olen työskennellyt erilaisissa taidealan organisaatioissa sekä tehnyt viestinnällistä työtä tiedottajana ja toimittajana. Kirjoittamista olen oppinut rakastamaan ja siinä minua kiehtovat erityisesti erilaiset mahdollisuudet sanallistaa jotakin sellaista, mikä ei välttämättä ole sanoin kerrottavissa. Työskentelen vuoden 2018 ajan Taiteen edistämiskeskuksen valtion yksivuotisen kulttuurijournalismin taiteilija-apurahan turvin. sanna[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*