Inma Herreran grafiikkanäyttelystä ei löydy grafiikan vedoksia.

 

Inma Herreran näyttely Secum Aequalis Gravitatem Oksasenkatu 11:ssa tekee näkyväksi syväpainomenetelmiin perustuvan painokuvan valmistamisen prosesseja. Teosten kautta pääsee tutkailemaan grafiikan välineistöä ja materiaalisuutta, samalla kun ne rakentavat siltoja taidemuodon varhaisen kuvakielen äärelle. Yhtään varsinaista grafiikan perinteistä lopputuotetta, valmista vedosta, näyttelystä ei löydy, vaan se on veistoksista, videosta ja esineteoksista koostuva tutkielma. Näyttelytilaan tuodut erilaiset esineet ovat vasta matkalla kuviksi, tai apuvälineitä lopputulokseen pyrkimisessä.

Herrera on työskentelyssään aiemminkin havainnoinut taidegrafiikan moni-ilmeisyyttä esineteosten kautta ja myös käsitteellistänyt sitä käyttäen teoksissaan grafiikkavälineistöä ja -raaka-aineita, kuten arabikumia, objektinomaisesti. Tälläkin kertaa läsnäoleva materiaalisuus on merkityksellistä ja silmiin pistävää. Teoksessa Tiepolo’s skin (2018) seinälle kuparirimojen varaan on ripustettu kuivaneen painovärin riekaleita, joissa kaiverrusten uurteet risteilevät kuin verisuonet ihossa. Lattialla yksinkertaiselle pleksilevylle heijastetulla videolla välkehtii kuvia materiaalin syntyprosessista, kun sitä kaavitaan kuparilaatan juovista irti. Liikkeessä on samalla jotain herkkää ja väkivaltaista – ambivalenssi, joka leimaa näyttelyä laajemminkin. Herreran viimeaikaisen työskentelyn jonkinasteisina johdattelijoita ovat toimineet Italiassa vaikuttaneet rokokoomaalari ja -graafikko Giovanni Battista Tiepolo ja häntä varhaisempi José de Ribera. Heidän vaikutuksensa pilkistää teosnimien lisäksi barokki- ja rokokookuvastoon viittaavassa kuvakielessä ja pikkutarkassa etsausjäljessä.

Galleriatilan hämyisässä alakerrassa vallitsee mystisempi, ja samalla painostavampi, tunnelma. Alakerran katossa huojuvat, kuparilevyjen heijastamat valoläikät teoksissa Pergameno I ja II (2018) tuovat mielen katonrajassa liikkuvan hengen tai jonkin näkymättömän läsnäolon. Teoslistan materiaaliluetteloon on niiden kohdalla merkitty “light print”, valosta koostuva vedos. Samanlaisia heijastuksia oli näkyvissä jo taiteilijan Transitional Magnetism -näyttelyssä Huudossa pari vuotta sitten. Oksasenkadulla teoksia on asetettu lattianrajaan tai seinien viereen siten, että ne lähes naamioituvat kellarimaisen tilan rakenteisiin. Seinään nojaavat elegantit veistokset Baculum (2018) ja Manus plenas (2018) toisintuvat katon kupariputkissa – vain läheltä niissä erottaa hiuksenhienot metallin pintaan syöpyneet kaiverrukset.

Erilaiset käsien eleet ja asennot ovat kiinnostaneet Herreraa aikaisemminkin, ja nyt kädet ovat siirtyneet kaksiulotteisista kuvista itsenäisiksi veistoksiksi. Teoksessa Hollowing out (2018) käsien eleet, kupariputken ympärille puristuneet sormet ja ranteesta katkaistut raajat, huokuvat väkivaltaa ja epätoivoa. Käsien iho näyttää peittyneen tuhkaan kuin Pompeijin raunioissa. Veistosten tomumainen materiaali paljastuu yllättäen betoniksi.

Herreran teoskokonaisuus tuntuu muodostavan jonkinlaisen salaperäisen arvoituksen tai eteenpäin opastavien vihjeiden polun, joka viittoo katsojaa eteenpäin. Ribera’s gazing -teoksessa (2018) lattianrajasta kuparilevyiltä pälyilevät silmäparit katsovat ehkä kohti seuraavaa vihjettä kuin missäkin Da Vinci -koodissa. Mutta koska lopullinen painokuva olisi laatasta peilikuva, narraavatko ne etsijän itseasiassa väärään suuntaan?

 

Inma Herrera: Secum Aequalis Gravitatem
Oksasenkatu 11
4.11.–30.11.2018

Rosa Kuosmanen
Olen taidehistorioitsija ja kirjoittaja, ja työskennellyt kulttuurialan organisaatioissa nykytaiteen ja viestinnän parissa. Taiteesta kirjoittaessa ollaan tekemisissä koko yhteiskunnan, ellei maailmankaikkeuden kanssa. Siksikin ajattelen, että on tärkeää tietää melkein kaikesta ainakin jotain. rosa[at]editmedia.fi

Kommentoi

*

*