Viimein avautuneeseen ARS17-näyttelyyn on paketoitu monta hienoa teosta nykytaiteen tunnetuilta nimiltä, joiden tuotantoa ei Suomessa ole aiemmin nähty. Hello World! onkin nykytaiteen museon suurprojekti, jolla Kiasma sanoo sanottavansa yhdestä 2010-luvulla eniten puhuttaneista ilmiöistä – post-internet-taiteesta.

Kiasman näkemyksen mukaan post-internet on internetin keksimisen jälkeen tehtyä taidetta, johon vaikuttaa ja jossa näkyy ilmiselvästi digitaalisuuden tihkuminen kaikille elämän osa-alueille ajassamme. Näyttelyn taiteilijat kuuluvat Kiasman mukaan “milleniaalisukupolveen” ja ovat “diginatiiveja”, jotka eivät enää ole “online” tai “offline”, vaan jatkuvasti rinnakkain läsnä molemmissa todellisuuksissa.

ARS17 on saanut haltuunsa käytännössä koko museon. Videoinstallaatiosta toiseen navigoi vaivattomasti ja tilaa löytyy myös hengittää. Ripustus tuntuu konstailemattomalta ja rauhalliselta, mikä tukee tämän kokoluokan näyttelyä. Moni teos on oma huoneensa, johon katsoja astuu sisälle ja istuu alas, jossain tapauksissa lähes tunnin pituiseksi ajaksi.

Toiseen kerrokseen on laitettu esille esineteoksia, joiden installointi mukailee valkoisen kuution perinteistä ripustuslogiikkaa. Poikkileikatut sähköjohdot seisovat jalustoillaan. Viereisessä huoneessa lattialla on rikkinäisiä näyttöjä. Mitä enemmän ripustustapaan kiinnittää huomiota, sitä enemmän se alkaa yllättäen vaivaamaan. Teosten taideobjektisuutta korostetaan, kun teokset itsessään tuntuvat tarttuvan esineen simuloimaan sosiaaliseen tai yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Jos internet on tuonut mukanaan murroksen taiteen tekemisen tapoihin, miten se on vaikuttanut taiteen esittämisen tapoihin?

Nina Canell: Brief Syllables / Thin Vowels (Lyhyitä tavuja / Ohuita vokaaleja), 2014.
Courtesy Galerie Barbara Wien, Berlin; Daniel Marzona, Berlin & mother’s tankstation
Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Näyttelyssä kysytään osallistuvilta taiteilijoilta ”olisitko taiteilija ilman internetiä?”. ARS17-näyttelyn konsepti tuntuu niin väljältä, että yhtä hyvin voisi kysyä ”olisitko taiteilija ilman tulta/pyörää/transistoria?”. Post-digitaalisena aikana kaikki mitä teemme, on jollain tapaa yhteydessä digitaalisuuteen ja teknologiaan, tai sen vaikutuksen tulosta. Se, onko jokin digitaalista tai analogista, offline tai online, ei ole enää erotettavissa tai edes olennaista. Internet ei ole enää mikään ihmeellinen erillinen juttu, vaan kuin mikä tahansa elämisen ja taiteentekemisen väline.

Internet keksittiin noin 30 vuotta sitten. Sen jälkeen moni asia internetissä ja sen käytössä on muuttunut. Verkossa oleminen ja sieltä pois meneminen ei tunnu enää relevantilta kuvaukselta eikä sosiaalinen media taideprojektien keskiössäkään ole enää mikään päivänpolttava juttu. Emme enää käytä dial-up modeemia, joka piipittäen kiidätti meidät aikoinaan satumaiselle tiedon valtatielle. Olemme käytännössä aina online. Post-internet-taiteesta puhutaan enää vain kuiskauksin tai mennyttä ilmiötä nostalgisoiden. Lienee aiheellista kysyä, miksi käsitellä digitaalista murrosta nyt? Ovathan digitaalisuus ja teknologiset ilmiöt niihin liittyvine utopioineen ja dystopioineen mietityttäneet taiteilijoita jo kauan ennen “milleniaalisukupolvea”.

Nyt avautuneessa näyttelyssä Kiasma esittelee yleisölleen ison määrän kiinnostavia teoksia, kuten Cecilé B. Evansin What the Heart Wants, jota EDITissä sivuttiin jo viime vuoden puolella Berliinin biennaalia käsittelevässä jutussa. Venetsian biennaalissa 2015 ollut Hito Steyerlin Factory of the Sun, joka käväisi välissä myös  MOCAssa Los Angelesissa, Whitneyssa New Yorkissa ja Gwangjun biennaalissa, on esillä Kiasman viidennessä kerroksessa. Sen vierestä löytyy saman taiteilijan How Not to be Seen. A Fucking Didactic Educational .MOV File, joka vielä reilu kuukausi sitten oli Tukholman Modernan New Human -näyttelyssä. Ed Atkinsin operaattinen Ribbons on saanut käyttöönsä Kiasmassa melkein koko neljännen kerroksen. Pari vuotta sitten sen saattoi nähdä Lontoon Serpentinessa sekä Amsterdamin Stedelijkissä esillä olleessa Atkinsin yksityisnäyttelyssä Recent Ouija. Eikä tämä mikään post-internet-näyttely olisi, ellei mukaan olisi saatu Ryan Trecartinia, jonka hienoja videoteoksia on nähty muun muassa, no…ihan kaikkialla.

Isojen nimien mukana oleminen on hienoa siinä mielessä, että nyt suomalaisyleisö pääsee nauttimaan näistä kanonisoiduista merkkiteoksista omakohtaisesti. Toisaalta samalla se korostaa sisältöä käsittelevän asiantuntijuuden heikkoa tasoa ja saa sen tuntumaan muualta lainatulta. Kuumilla nimillä rehvastelu tässä määrin antaa ymmärtää, että museolta puuttuu oma selkeä ääni ja kyky tuoda esiin uusia näkökulmia. Mikä herkullinen mahdollisuus Kiasmalla olisi ollut ottaa kriittinen luenta koko ilmiöön, lähteä vastavirtaan ja luoda sen sijaan post-digitaalisen taiteen vaihtoehtoinen tulevaisuus. Tuntuu arveluttavalta, että Suomen nykytaiteen lippulaiva vaikuttaisi suhtautuvan näin kritiikittömästi merkittävien taideinstituutioiden pönkittämään nykytaiteen kaanoniin, eikä haluaisi lainkaan kyseenalaistaa sitä. Väljästi käsitteellistetyn näyttelykonseptin valossa alkaa mietityttämään miksi kaikki nämä wow-teokset on otettu ARSiin. Onko tämä kuratoitu näyttely vai onko tämä retweettaus?

 

Ed Atkins: Ribbons, 2014.
Courtesy of the artist, Galerie Bortolozzi, Berlin and Cabinet Gallery, London
Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Post-internet puhutti myös maaliskuun 21. päivänä Aalto-yliopiston järjestämässä Dank Contemporaneities -symposiumissa, jossa aihetta lähestyttiin monesta eri näkökulmasta ja lopulta päädyttiin puhumaan cooliudesta. Tästä keskustelusta jäi mieleen kutakuinkin se, että kukaan ei tunnu pitävän post-internetistä. Tätä lähtökohtaa mukaili post-internetin ja post-digitaalisuuden suhteesta luennoinut Elvia Wilk puheenvuorossaan We don’t get the terms we want – we get the terms we deserve. Wilk myös rinnasti post-internetin ja hipsterin käsitteet toisiinsa ehdottaen, että a) molemmat termit ovat jo aikaa sitten menettäneet merkityksensä ja b) niitä käytetään edelleen tiedostamatta kohtaa a tai siitä piittaamatta. Molemmista käsitteistä on tullut puhekielessä käytettyjä tehokkaita heittoja, joiden sisällöllä ei ole niinkään väliä.

Myös viime vuonna DISin kuratoima Berliinin biennaali puhutti Dank Contemporaneitiesissa. Yleinen konsensus symposiumissa tuntui olevan se, että Berliinin biennaali oli ei-kovin-hyvä ja myös epäcool. Mielipide mukaili jossain määrin tapahtuman kriittistä vastaanottoa ja siitä kirjoitettuja arvioita, joita sivuttiin myös EDITissä ilmestyneessä artikkelissa. DIS kuratoi Berliiniin varmasti kaikkien aikojen epäpoliittisimman biennaalin, jonka kuratoriaalinen näkökulma oli oikeastaan täysin välinpitämätön asenteessaan ihmisyyttä koskettaviin kriiseihin. Berliinin biennaalin saattoikin myös nähdä peilaavan samankaltaista irrallisuutta todellisuudesta kuin mitä sosiaalinen media meille aiheuttaa.

Jos Berliinin biennaalia moitittiin kantaaottavuuden puutteesta ja cooliuden tavoittelusta sen monissa merkityksissä (kolee, kylmä, etäinen), mikä ARS17 sitten on? “ARS esittelee uuden vuosituhannen taiteilijat” luvataan suurieleisesti näyttelyteksteissä heti kättelyssä. Esillä on tukku hienoja teoksia, mutta mitä tämä näyttely oikeastaan haluaa sanoa – ja kenelle? Onko se suurelle yleisölle suunnattu valistusnäyttely, jolla halutaan osoittaa miten digiteknologia on muuttanut taidetta? Onko se yritys dokumentoida internetin merkitystä taiteelle ja taiteilijoille? Vai onko se itse asiassa museon sinnikäs yritys väittää, että se mitä se nimittää post-internet-taiteeksi on tämän hetken ajankohtaisinta nykytaidetta?

Kuratoinnin taustalla vallitsevia ajatuksia voi lueskella ARS17-katalogista, jossa julkaistussa esseessä näyttelyn pääkuraattori Leevi Haapala kirjoittaa:

Nettisukupolven keskeiset taiteilijat työskentelevät Pohjois-Amerikan ja Länsi-Euroopan keskuksissa, useimmat Berliinin, Lontoon ja New Yorkin muodostamassa kolmiossa, vaikka osa onkin lähtöisin eri puolilta maailmaa. Maantieteellinen sijainti ei ole enää este osallistumiseen kansainväliseen keskusteluun. Useat taiteilijat ovat samalla diginomadeja ja toimivat poststudio-tilanteessa, jossa kannettava tietokone ja nettiyhteys mahdollistavat työskentelyn vaihtuvissa olosuhteissa nettikahviloissa, kirjastossa, festivaaleilla sekä eri puolilla maailmaa toimivissa taiteilijaresidensseissä.

Tekstipätkä on hyvä esimerkki Kiasman harjoittamasta yksinkertaistamisesta ja pyrkimyksestä legitimoida omat taiteilijavalintansa koko vuosituhannen “keskeisimmiksi” taiteilijoiksi. Se, että ARSiin on valittu taiteilijoita lähinnä näistä perinteisistä taidekeskuksista ei tarkoita, että esimerkiksi Aasiassa tai Afrikassa ei toimisi internet. Tällä lausunnolla museo myös pönkittää käsitystä länsimaista jonkinlaisena taiteen edelläkävijänä, joka vuonna 2017 on hyvin kummallista, varsinkin kun se samalla yrittää korostaa käsittelemänsä aiheen globaaliutta. Lisäksi, tekstissä ihannoituun “post-studio”-tilanteeseen lienevät maailman kalleimmissa kaupungeissa johtaneet muutkin seikat kuin se, että taiteilija sattuu omistamaan läppärin. Ja seriously, nettikahviloissa?

ARS17-näyttelyn teoskokonaisuus ja sen konsepti kertovat suuresta ristiriidasta. Museo puhuu omaa agendaansa, joka on paitsi ajasta jäljessä, myös suhtautuu välinpitämättömästi edustamansa alan ajankohtaiseen sisältöön. Instituution ja kentän välillä vallitsee valtava katkos ja tulee olo, ettei Kiasma tiedä mitä sen ulkopuolella tapahtuu. Omalla tavallaan instituution ymmärtämättömyyttä käsittelemänsä aiheen ydintä kohtaan kuvaa myös koko Microsoft-sponsorikuvio. Toki tämän mittakaavan museonäyttelyt tarvitsevat isoja yhteistyökumppaneita, mutta tämä on jo vähän kuin ruuan tehotuotantoa käsittelevän näyttelyn pääyhteistyökumppani olisi Atria. Kumppanuuden kautta näyttely ja sen taiteilijat asetetaan suoraan juuri sen kapitalistisen hegemonian yhteyteen, jonka kritisointi on post-digitaalisuuden keskiössä.

Reija Meriläinen: Survivor, 2017.

Sen sijaan Kiasma on onnistunut kohtuullisen hyvin näyttelyyn tilaamissaan teoksissa. Reija Meriläisen Survivor on yksi vahvimmin näyttelystä mieleen jääneistä teoksista ja rohkea komissio museolta. Se on näyttelytilassa tai verkossa pelattava peli, jonka hahmot liikkuvat virtuaalisesti museon tiloissa ja kilpailevat keskenään. Teknisesti huikean teoksen sosiaalisia rakenteita luovat tilanteet saavuttavat lisätasoja hiotun narratiivin kautta. Ajassamme elävien ihmisten kielellisyyden lisäksi teos representoi kiinnostavasti kehollisia ominaisuuksia ja vallankäytön rakenteita.

Itse asiassa monet teoksista nojaavat narratiivisuuteen ja ruumiillisuuteen enemmän kuin teknologiaan tai digitaalisuuteen sinänsä. Esimerkiksi Ed Atkinsin musiikillinen melodraama Ribbons nojaa tarkasti rakennetun kielen ja massiivisen installoinnin varaan. Kiasmassa järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Atkins itse korosti, miten tärkeää melankolisessa teoksessa on sekä teoksen päähahmon ruumiillisuus että katsojan fyysinen kokemus esityskontekstissa. Hän sanoi myös, että näyttelyn päälle asetettu internet-leima on ongelmallinen, sillä se ohjaa teosten luentaa, vaikka selkeästi monet niistä eivät käsittele internetiä.

Myös Cecilé B. Evansin What the Heart Wants kiinnittyy kehon ja ruumiillisuuden teemoihin. Väkivahvan tarinankerronnan, visuaalisuuden, äänimaailman ja kokemuksellisuuden kautta katsoja imeytyy täysin teoksen syvään maailmaan, josta ei haluaisi päästää irti. Berliinin biennaalissa What the Heart Wants oli unohtumaton tilallinen kokemus. ARS17:n yhteydessä sen ripustustapaa on yksinkertaistettu ja installaation osuutta karsittu tavalla, joka latistaa teoksen. Samalla se ironisesti palauttaa mieleen sen kehollisen kokemuksen, joka ei ole enää läsnä.

Ulkoaopettelun makua oli ARSin avajaisviikonloppuna järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jossa näyttelyn pääkuraattori ja museon johtaja Leevi Haapala moderoi keskustelua neljän taiteilijan (Ilja Karilampi, Artie Vierkant, Nastja Säde Rönkkö ja Ed Atkins) kanssa.

Jopa koomisia piirteitä saanut tilaisuus ei ainakaan lisännyt luottamusta museon asiantuntemukseen ja kuratoriaaliseen näkemykseen. Yleisön edustajan lempeästi kritisoidessa näyttelyä tietynlaisen estetiikan ja nostalgian perässä juoksemisesta sekä oman äänen ja näkökulman puutteesta, oli näyttelyn kuraattori täysin kykenemätön puolustamaan ja sanallistamaan kuratoriaalisia päätöksiään. Näyttelyn katalogia ja sieltä Haapalan esseetä lukeneena oli absurdia huomata miten omaa asiantuntijuutta todentavat, ennalta kirjoitetut ja opetellut fraasit toistuivat sanasta sanaan kuraattorin vastauksissa. Termit kuten jälkikapitalismi, uusi estetiikka, post-contemporary, milleniaalit ja diginatiivit jatkoivat itsensä toistamista samassa, ympäripyöreässä asiayhteydessä.

Kiasma on suurin Suomen valtion rahoittama nykytaiteen museoinstituutio. Jokaisen, niin suuren yleisön kuin ammattilaisyleisön, on pystyttävä luottamaan museon asiantuntijuuteen ja näkemykseen. Jokaisen näyttelyyn liittyvän tekstin, artikkelin, verkkosivun, visuaalisen ilmeen, keskustelutilaisuuden ja ennen kaikkea teoskokonaisuuden ja kuratoriaalisten valintojen on vakuutettava yleisö siitä, että museo on ajan tasalla, asiantunteva, kriittinen, tuntee käsittelemänsä aiheen ja pystyy muodostamaan analyyttisen näkemyksen kohteestaan. Valitettavasti Kiasma kompastuu omaan digiloikkaansa. Hienot teokset eivät riitä, jos uskottavuus ja rohkeus puuttuvat.

 

ARS17 – Hello World!
31.03.2017 – 14.01.2018
Nykytaiteen museo Kiasma
Mannerheiminaukio 2

 

Teksti: Rosa Kuosmanen & Tuomas Laulainen


Artikkeli on osa EDITin ARS17-juttujen sarjaa.

Kansikuva: Tuomas A. Laitinen, Receptor (Cyborg Agency), 2016-2017


 

2 kommenttia

  1. Osuva artikkeli! Ko. näyttely jätti sielun jotenkin nälkäiseksi ja sai voimaan hieman pahoin, en ollut varma johtuiko se museon ilmanvaihdosta? Vai juuri mainitsemastanne punaisen langan puuttumisesta? Kiitos asiantuntevasta kritiikistänne! Emme olleet siis ainoat, jotka eivät oikein tienneet kuinka suhtautua Kiasman vuoden tärkeimpään (?) näyttelyyn.

Kommentoi

*

*